Kuka pelkää tiedottajaa?

Amanda Alvarez

Jäsenyyssyrjintä kuohuttaa Amerikan tiedetoimittajia. Syksyn aikana on taas tullut pinnalle tunteita herättävä kysymys: kuka kelpaa National Association of Science Writers -järjestön hallituksen kärkeen? Harvalle nimittäin oli tiedossa, että yhdistyksen perustuslain mukaan puheenjohtajaksi, varapuheenjohtajaksi, sihteeriksi tai taloudenhoitajaksi voidaan valita ainoastaan journalisteja. NASW:n jäsenistä yli kolmannes on yliopistojen tai järjestöjen tiedeviestijöitä ja tiedottajia, ns. public information officereita (PIO), ja muutama tähän joukkoon kuuluva esitti lokakuisessa vuosikokouksessa vaatimuksen järjestön perustuslain muuttamisesta.

Vaikka NASW on alun alkaen ollut kaikille tieteestä kirjoittaville avoin järjestö, ovat printti- ja sittemmin digimedian toimittajat kuitenkin omineet sen johdon ja samalla yksinoikeuden puolueettomaan laatujournalismiin. Perustuslain muutosehdotus kiihdytti niinkin paljon, että postituslistalla journalistit uhkasivat erota tai ehdottivat järjestön kahtiajakoa; PIO-porukka kuvaili tilannetta apartheidina ja syrjintänä, mikä taas nostatti poliittisesti korrektien niskakarvat. Muutosehdotuksen puoltaja Rick Borchelt huomautti, että jäsentaistelua on käyty jo vuosikymmeniä: PIOt pääsivät täysjäseniksi vasta vuosituhannen vaihteessa, kun eriarvoiset jäsenyysryhmät kumottiin. Journalistit taas pelottelivat, että järjestön ja jäsenistön uskottavuus heikentyy, jos kaiken maailman PR-konsultit ja markkinoijat pääsevät jäseniksi (mikä ei tällä hetkellä ole mahdollista tai edes esillä). Ristiriidan selvittämiseksi on nyt muodostettu komitea, jonka on puolen vuoden kuluessa raportoitava mahdollisesta perustuslakimuutoksesta järjestölle koituvista “hyödyistä ja haitoista”.

Maailman suurin tiedetoimittajien yhdistys voisi tässä ottaa mallia siitä tasavertaisuudesta, jonka katson toteutuneen suhteellisen hyvin Suomen tiedetoimittajain liitossa. Nykyinen ja entinen puheenjohtaja* eivät ole journalisteja vaan edustavat eri tiedeviestinnän toimintamuotoja. Liitossa tunnustetaan sekä toimittajien että viestijöiden työ; NASW:ssä ei ole viestijöille tai tiedottajille minkäänlaisia palkintomahdollisuuksia. Yhä harvempi tienaa elantonsa pelkästään vanhan median puitteissa ja HC-journalistien vähetessä NASW:n hallitukseen ei pian kelpaa jäsenistöstä kukaan. Olisikohan aika hyväksyä, että nykytiedeviestintä on moniulotteinen ekosysteemi jossa toimijoiden tiedotus- tai mediataustasta huolimatta (tai juuri sen moninaisuuden johdosta) syntyy laadukasta ja asiallista juttua — voisikohan sitä kutsua, tekijästä riippumatta, journalismiksi?

EDIT: 14.1.2016 pidettävässä Viestinnän vastuunkantajat-seminaarissa käsitellään juuri tätä journalismin ja tiedottamisen rajankäyntiä.
* EDIT 2: Satu Lipponen kommentoi Facebookissa seuraavasti:

Amanda kirjoittaa pätevästi. Täsmentäisin hieman mainintaa, etten ole journalisti. Johdan kyllä Syöpäjärjestöjen viestintää ja teen ennakointia ja monenlaisia muitakin töitä. Mutta olen myös ollut vuodesta 2000 Syöpä-Cancer-lehden toimituspäällikkö (LT 112 000), joka ei ole läpihuutojuttu. Olen opiskellut Tampereella tiedotusoppia ja tehnyt toimittajan/toimituspäällikön/päätoimittajan töitä vuodesta 1976 ( ensimmäinen vakituinen pesti) ja Journalistiliiton jäsen olen ollut vuodesta 1980 ilman katkoja – joten kutsun kyllä itseäni journalistiksi, koska teen journalistisia päätöksiä jatkuvasti ja myös kirjoitan mielelläni juttuja.

Tämä kommentti hienosti alleviivaa mistä jäsenyyskiistassa oikein on kyse. Satu on koulutukseltaan journalisti, tuottaa journalismia, tekee toimittajan työtä ja kuuluu Journalistiliittoon, mutta tästä kaikesta huolimatta hän ei silti kelpaisi NASW:n johtoon sen nykyisen perustuslain mukaan, koska toimii puolueellisen järjestön palveluksessa. Monet vastaavassa tilanteessa olevat NASW-jäsenet — esimerkiksi yliopistojen uutispalvelujen toimittajat tai säätiöiden viestijät — kutsuvat Sadun tavoin itseään journalisteiksi ja työtään journalismiksi, mutta tällekös NASW:n “tosijournalistit” vasta nyrpistelevät. Olen siis Sadun kanssa täysin samaa mieltä — NASW:n perustuslaki vaan ei ole ja vaikuttaa siltä että ainakin osa sen journalistijäsenistä toivoo vallan säilyvän puhdasoppisten journalistien käsissä.

Journalistin valttikortit: tieto, taito ja kokemus

Kuva: Vesa-Matti Väärä

Ulla Järven puhe Valon juhlassa 3.2.2014

Tajusin toimittajan työstä jotain ensi kerran joskus 16-vuotiaana. Meille Korpilahden lukioon tuli uskonnonopettajan sijaiseksi parhaan ystävättäreni isä, teologi ja lestadiolaispappi. Silloin ihan 70–80-lukujen vaihteessa oli meilläkin, keskisuomalaisessa pikkukunnassa, herätty pussailemaan koulussa – keskellä kirkasta päivää! Se oli todella trendikästä. Osa pussaili aidosti rakastuneena, osa taisi pussailla ihan vaan näyttämisen halusta.

Uskonnonopettajan sijaisemme oli kauhuissaan. Hän näki myös pussailuun kehottavia, suorastaan lietsovia raittiusjulisteita, joita oli ympäri koulua. Niissä nuoret söpöt tyttö ja poika ovat diskossa ja kädet toistensa kaulalla ja lanteilla – SIIS tanssivat hitaita. Teksti houkutteli viihtymään ilman päihteitä.

Uskonnonopettaja määräsi julisteet poistettaviksi.

Olin järkyttynyt. Valistaja raittiusjulisteiden takana oli nimittäin minä, nuorisopoliitikko ja Maaseudun raittiusliiton nuorisojaoston kantavia voimia. Rehtori oli antanut luvan julisteiden kiinnittämiseen ja kerrankin viesti päihteettömyyteen oli ilmaistu nuorten kielellä.

Kun raittiusjulisteiden sensuuri ei riittänyt, vs uskonnonopettaja kirjoitti paikalliseen Korpilahti-lehteen koulun riettaasta menosta. Nuorten moraalin laskusta – ja sellaisesta.

Tuohduin lisää. Kun kerran nimimerkillä sai kirjoittaa, minä kirjoitin lehden nuorten palstalle vastakirjoituksen. Kerroin hellyyden tärkeydestä, nuorten oikeuksista tunteiden ilmaisuun. Kysyin, miksi nuoret voivat nyrkkeillä, mutta eivät pussata. Kirjoitin tietysti nimimerkillä, kuten tuolloin oli tapana.

Opettaja kirjoitti vastaan. Paheksui lisää. Minä vastasin, luonnollisesti. Rintamalinjat asettuivat asemasotavaiheeseen. Lehdessä, eivät koulussa. Koulussa sain yhä uskonnonkokeista kymppejä ja olin tämän papin esikoistyttären hyvä ystävätär.

Tajusin silloin konkreettisesti, mikä voima tiedotusvälineillä on. Paikallislehteen kirjoittamalla äänensä saa kuuluviin myös ihminen, jolla ei ole valtaa muualla yhteiskunnassa. Liian nuori ja liian vanha, liian köyhä, liian tuntematon, liian ruma ja liian vallaton. Lehdessä yksi ihminen voi puhua suuta suuremmalla, nousta kapinaan, jopa lietsoa sitä.

Toivon, että tuo sama tunne oli myös uskonnonopettajallani, että hänkin sai äänensä kuuluviin. Olihan hän oman maailmankatsomuksensa näkökulmasta aidosti huolissaan nuorista. Ajattelen hänestä yhä lämpimästi, vaikka meillä tuo ilmaisunvapausepisodi olikin.

TÄMÄ TARINA on palannut taas elävästi mieleen näin päivinä, kun olen lukenut junamatkoillani teologian tohtori Juhana Torkin kirjaa Tarinan valta – Kertomus luolamiehen paluusta. Se todistaa, että jos haluat muuttaa maailmaa ja vaikuttaa ihmisiin, sinun on osattava kertoa tarinoita. Juhana Torkki kuitenkin painottaa, ettei menestyksekäs tarina synny ilman tunnetta.

Pienen muistelun herättämän tunnekuohun vallassa kerron nyt teille: Tuo uskonnonopettajan sijaisemme, lestadiolaispappi, oli Juhana Torkin isä. Tätä tarinaa Juhana ei ole kuullutkaan, vaikka eräs koskettava tarina hänen isänsä lapsuudesta on esimerkkinä kirjassa.

Jatkoin journalismin tiellä. Tähän mennessä olen kirjoittanut 33 vuotta erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollosta. Koko ajan sitä on jotenkin korjattu, tilkitty, lavennettu ja kavennettu. Meillä toimittajilla on riittänyt jutun juurta, mutta olen miettinyt, miten ne ihmiset siellä terveydenhuollossa sitä alituista murrosta jaksavat. Täytyy olla todellinen lääkärin kutsumus ja hoitajan sielu, että jaksavat.

Tunnen itseni todelliseksi sote-veteraaniksi tässä kolmikymmenvuotisessa ”sodassa”. Olen aloittanut kirjoittamalla paikallislehdissä sosiaali- ja terveyspolitiikasta kaiken muun ohessa. Salon Seudun Sanomissa aloin kirjoittaa myös sairauksista ja terveyksistä. Nyt Lääkärilehdessäkin tiede ja politiikka ovat kulkeneet rinnakkain työssäni.

Ihanteellisinta olisikin, jos tällainen olisi mahdollista kaikille toimittajille – mahdollisuus perehtyä johonkin aihealueeseen syvemmin. Esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteiden ymmärtäminen edellyttää, että tuntee jollakin tasolla myös siellä tehtävää työtä. Ja se työ perustuu lääketieteeseen ja hoitotieteeseen. Hyvä olisi ymmärtää jotain myös esimerkiksi sosiologiasta, etiikasta ja filosofiasta.

On kamalan surullista, että kaltaisiani pitkään töitä tehneitä ja usein myös erikoistuneita toimittajia pistetään nyt toimituksista pihalle. Siinä kyllä viestintäyritykset sahaavat kukoistavia oksiaan poikki. Mitä journalismista jää jäljelle, jos sieltä poistetaan tieto, taito ja kokemus?

No, tiedetään, mitä jää: kohut ja pikavoitot. Olen miettinyt, onko sellainen vanhan ajan puurtava journalismi todella niin vanhanaikaista ja hylättäväksi kelpaavaa, jollaisena sitä nykyisin mediayhtiöiden johdossa tunnutaan pidettävän. Onko tärkeintä, mikä väline kertoo jonkun asian ensimmäisenä? Mikä pikavoitto on saada joku johtaja eroamaan työstään?

Tuskin meistä toimittajista kukaan tai yleisömmekään kaipaa puuduttavia pakkopulla-juttuja poliitikkojen jaarituksista tai tieteentekijöiden tutkimusmenetelmien yksityiskohtaista selostamista. Niiden tilalle on kuitenkin tullut toisella tapaa helppoa journalismia: minä-jorinaa.

Keskustelin joulun alla yhden ystäväni kanssa. Hän on se kuuluisa tavis, eli tavallinen suomalainen mies, jonka aamiaispöytään on kuulunut aina sanomalehti. Nyt hän kysyi, miksi hänen pitää lukea lehdestä, miten joku toimittaja on katsonut ikkunasta ulos ja nähnyt siellä linnun? Jos hän haluaa nähdä ulkona linnun, hän katsoo itse ulos. Sanomalehdestään hän haluaisi lukea, mitä tapahtuu omaa kotipihaa kauempana.

Jos erikoislehdessäkin nettiuutisen tekoon annetaan toimittajalle aikaa kokonainen vartti, niin ei sitä kotipihaa kauemmaksi juuri ehdi katsoa. Nopeuden vaatimus on olennainen osa mediaa, mutta koko journalismia ei voi uhrata nopeudelle ja helppoudelle. Mediassa pitää olla kaikkea: nopeaa ja hidasta, pinnallista ja syvällistä, helppoa ja vaikeaa.

Luin joulun alla Helsingin Sanomista, miten siellä oli politiikan toimituksessa päätetty suhtautua politiikkaan arvokkaasti.  HS:n politiikan ja talouden toimituksen varaesimies Piia Elonen kirjoitti joulun alla, että Hesarille “politiikka ei ole vain peliä”. Se kuulemma tarkoittaa, että “HS haluaa suhtautua politiikkaan arvokkaana yhteiskunnallisena toimintana, jossa tehdään kansalaisia koskevia isoja päätöksiä”.

Ensilukemalta se tuntui sote-veteraanista vähän sellaiselta maailmanparannukselta, jota niin sanotut 60-lukulaiset “hipit” kuulemma harrastivat. Mutta miksei tällaisia naiivejakin linjanvetoja kannattaisi tehdä laajemminkin? Journalismin käytännöt, ja etenkin arvot niiden takana, eivät ole ihmisille välttämättä kovin läpinäkyviä. On vain hyvä, että me toimittajat kerromme, miksi ja miten valitsemme uutisia, miten niitä kehystämme ja mihin pyrimme.

Ongelmallisinta on kuitenkin se, ettei journalismin vaikeuksista puhumiselle ole oikein julkista areenaa. Kun jokainen tiedotusväline on juuri keskellä yt-neuvotteluita, äsken selvinnyt irtisanomista tai odottaa uuden neuvottelukierroksen alkamista, niin journalismin heikkenemisestä EI SAA puhua eikä kirjoittaa.

Mistä ihmiset, kansalaiset, saavat tietää, että journalismi ei paranekaan ”toimintoja tehostamalla”, ”rönsyjä karsimalla” tai ”toimintoja tervehdyttämällä”?

Silloin nuorena minä koin pystyväni puolustamaan nuorten koululaisten oikeuksia kirjoittamalla paikallislehteen. Saatoin olla ”yksi kaikkien puolesta”. Juuri tässä tilanteessa me toimittajatkin tarvitsemme suuta suurempaa. Sellainen voi olla Suomen tiedetoimittajien liitto.

Meidän ei tarvitse eikä tule olla ammattiliitto, mutta areena keskustelulle journalismista ja viestinnästä myös Tiedetoimittajien liiton pitäisi voida antaa.

Toimittaja Ulla Järvi on Vuoden tiedetoimittaja 2014

20140127 Salo, Halikko. Tiedetoimittaja Ulla Järvi. Kuva: Vesa-Matti Väärä.

Tiedejournalismilla yhteiskunnallinen tehtävä

Suomen tiedetoimittajain liitto on myöntänyt Vuoden tiedetoimittaja -palkinnon toimittaja Ulla Järvelle monipuolisesta ja ansiokkaasta toiminnasta tiedetoimittajana.

Ulla Järvi työskentelee Suomen Lääkärilehden toimittajana. Hänellä on vahva missio tiedejournalismin yhteiskunnallisesta tehtävästä, ja hän on vaikuttanut alaan toimittajana, tutkijana, asiantuntijana ja kouluttajana sekä toimimalla tiedejournalistijärjestöjen johtotehtävissä. Hän on kasvattanut osaamistaan määrätietoisesti kouluttautumalla ensin toimittajaksi ja myöhemmin vaativan toimittajantyön ohessa maisteriksi ja tohtoriksi.

Ulla Järven ensimmäinen pitkä työrupeama oli Salon Seudun Sanomien yleistoimittajana ja 1990-luvulla hän alkoi erikoistua tiedeaiheisiin. Suomen Lääkärilehdessä työskennellessään hänelle myönnettiin A-klinikkasäätiön Päihdetiedotuspalkinto vuonna 2005. Jyväskylän yliopistolle tekemässään väitöskirjassa (2011) Järvi tutki omaa alaansa, terveysjournalismia. Lisäksi hän kirjoittanut yksin tai yhtenä päätekijänä neljä tietokirjaa. Hän on verkostoitunut myös kansainvälisesti ja on ollut perustamassa muun muassa eurooppalaista tiedejournalismin julkaisua ja johtanut vuoden 2013 tiedetoimittajien maailmankonferenssin kansainvälistä ohjelmakomiteaa.

Ulla Järven asiantuntemusta arvostetaan, mikä näkyy muun muassa siinä, että hänet on äskettäin valittu Julkisen sanan neuvoston jäseneksi kaudelle 2014-16.

Ulla Järven puhe Valon juhlassa 3.2.2014
Teija Riikola: Journalismin moniottelija