Sanna Kivimäki
Kuva: Shutterstock.
Mitä monitieteisempi tutkimushanke, sitä todennäköisemmin joudutaan epämukavuusalueille pohtimaan, kuka oikeastaan on tieteen tekijä ja millä tavalla hän on tieteen tekijä. Yhtäällä huhut kertovat itse varsinaista tekstiä pidemmistä tekijäluetteloista, toisaalla editorit ja kommentaattorit saavat etsiä turhaan nimeään edes jostakin alanootista.
Mistä tekijyys oikeasti syntyy? Riittääkö tekijänoikeuslaki selvittelemään myös tieteelliseen tekijyyteen liittyvät sotkut? Täytyykö kirjoittajan aina kirjoittaa?
Näitä ja monia muita tieteelliseen tekijyyteen liittyviä kysymyksiä pohdittiin Tutkimuseettisen neuvottelukunnan (TENK) järjestämässä Tekijyys tieteessä -seminaarissa Tieteiden talolla marraskuun lopulla.
Kysymys tekijyydestä, tiedon ja tieteen omistajuudesta, on ajankohtaisempi kuin aikoihin. Kun julkaisuista on tullut rahanarvoisia mitattavia suorituksia, ei ole samantekevää, kenen piikkiin mikäkin ansio menee. Tekijyyksiä voidaan lahjoittaa, niiden avulla voidaan lahjoa, niitä voidaan vaihtaa tai unohtaa, eivätkä haamukirjoittajatkaan mitenkään harvinaisia ole. Tuotteliaimmat tieteilijät näyttävät tehtailevan vähintään yhden julkaisun kymmenessä työpäivässä, mikä tietenkin horjuttaa jo tieteen legitimiteettiäkin tiedon tuottajana.
Unohtuiko toisen panos vahingossa?
Seminaarin pääpuhuja, Sabine Kleinert lääketieteellisestä The Lancet -lehdestä, kehottikin palaamaan peruskysymysten äärelle: Mikä tekee minusta kirjoittajan? Kuka ottaa vastuun mistäkin? Ketä on kiittäminen mistäkin? Unohtuiko tohtoriopiskelijoiden panos ikään kuin vahingossa?
The Lancet –lehti kampanjoi kaikenlaisten reilujen pelisääntöjen noudattamisen puolesta ja kehottaa kaikkia kentällä toimijoita sitoutumaan reilun pelin sääntöihin.
Selkeitä huijareita lukuunottamatta harva tietenkään vastustaa reilun pelin sääntöjä. Mutta näkemykset siitä, mikä on reilua ja mikä ei, vaihtelevat suuresti tieteenalan mukaan. Tuottaako tilastollinen aineistonkäsittely tekijyyttä? Entä aineiston kerääminen? Onko tutkimusyksikön johto jonkinlainen toimija? Entä jos tarvittavan datan saa ostettua yhden nimen lisäyksellä?
Tieteidenvälisyys haastaa tekijyyden
Suomessa toimiessa yksi osa ongelmaa lienee se, että ”tiede” viittaa sekä science- että humanities –traditioihin. Viimeistään erilaiset kansainväliset, tieteidenväliset hankkeet nostavat esiin erot, paitsi tiedekulttuureissa yleensä, myös paikallisissa näin on aina tehty -käytännöissä. Esimerkiksi väitöskirjan ohjaajan kanssa yhdessä kirjoittaminen on käytäntö, joka jakaa mielipiteet myös ns. ihmistieteiden sisällä.
Monitieteisyydelle on kysyntää ainakin hankehakemuksissa, mutta leppoisalta kuulostavissa yhteistyöprojekteissa törmäävät usein erilaiset tiedekulttuurit. Siinä missä luonnontieteiden ja tekniikan alan perinteisiin kuuluvat isot tutkimusryhmät ja pitkät tekijäluettelot, on humanistisilla aloilla puurrettu perinteisesti yksin tai korkeintaan kaksin. Neuvoteltavaa siis riittää, kun yhteistyöhön ryhdytään.
Kuten professori Ilpo Vattulainen (TTY) kertoi, esimerkiksi insinööritieteissä projektit aloitetaan usein vailla varmaa etukäteistietoa tekijöistä. Ne, joita hanke kiinnostaa, liittyvät mukaan, ja kontribuutiot määräytyvät tutkimusta tehdessä. Aineiston muodostamiseen tarvitaan usein montakin tekijää ja samaa materiaalia hyödyntävät useat eri tutkijat. Professori Anne Mäntynen (JY) valotti puolestaan perinteisen humanistisen alan, suomen kielen, julkaisukulttuuria: yksilöllinen työ on kunniassaan, samoin referee-lausunnot ja tieteellisten lehtien toimituskuntien kommentit. Tätä näkymätöntä kommentointityötä pitäisikin arvostaa paljon enemmän kuin vain kiitoksilla alaviitteissä. Ilman kotimaisia tiedelehtiä ja niiden toimituskuntia syntyisi paljon vähemmän mielenkiintoista tiedettä.
Myös TENK pohti Krista Varantolan johdolla rooliaan tekijyyttä koskevan ohjeistuksen laatijana. Osa vastusti liiallista ohjeistamista ja lisälomakkeiden tuomista luovaan tutkimusprosessiin, osa kannatti edes jonkinlaisten ohjeellisten mallien antamista. Etukäteen sopimalla voisi estää monet myöhemmät hankauskohdat. Helposti saatavilla olevat sopimusmallit voisivat auttaa hahmottamaan sitä, mistä kaikesta ylipäänsä olisi hyvä keskustella ja sopia etukäteen.
Selkeämpää olisi varmaan määritellä erilaiset ohjeistukset eri aloille ja antaa neuvoa monitieteisiin hankkeisiinkin. Niitä odotellessa voi tutustua vaikka kansainvälisiin ICMJE-ohjeituksiin – lääketieteen alalta nekin.
