En ymmärtänyt lukiolaisena miksi sain ainekirjoituksista vain seiskoja tai kaseja. Asiat olivat oikein ja otsikon mukaisia, tiesin niistä tarpeeksi, sain aikaiseksi järkevän rakenteen ja kieli oli hyvää. Numerot nousivat yhtäkkiä kun tajusin tämän tekstilajin idean, jota ei äidinkielen tunneilla kerrottu. Ainakin tuolloin hyvä aine sisälsi paitsi artikkelille ominaista tietoa myös henkilökohtaisen twistin. Siihen piti jättää jotakin puheelle ominaista, vaikka puheenkaltaisuuden poistamiseksi kirjoitetusta kielestä oli koulussa tehty 12 vuotta lujasti töitä.
”Minä ajattelen” tarkoittaa lapselle puhumista, ja puhe on luonnostaan kertomus.
Yhteiskuntatieteellisten opintojen myötä ryhdyin ajattelemaan kirjoittamalla. Yliopistolla teksteistä karsittiin kaikki henkilökohtaisuudet ja esseistiset tyylittelyt. Ainakin 1980-luvulla valtiotieteellisen opiskelija sai kirjoittaa vain makrotasolla, yksityiskohdat olivat pannassa ja teksti kirjoitettiin niin etäännyttävästi kuin mahdollista, yleensä passiiviin, eikä ainakaan henkilökohtaisen kautta. Sain hylätyn arvosanan kun kerran sellaista yritin.
Kun asiantuntijaksi koulutettu alkaa kirjoittaa journalistista tai tiedettä popularisoivaa tekstiä, hän on pulassa. Ainakin itse olin kun olin töissä naisasialiikkeen ”henkilökohtainen on poliittista” -kauden huippuaikoina feministisessä lehdessä. En päässyt alas makrotasolta kirjoittamaan ensimmäisen persoonan tekstejä kuten pääkirjoituksia, kolumneja tai omaan kokemukseen nojaavia juttuja.
Kirjoittamisen opettajana näen, että kynnys on korkea monelle muullekin ja tarinallinen kirjoittaminen tuntuu olevan vastoin asiantuntijuuden syvintä olemusta. Siksi kestää hetken harjoitella tekstin popularisointia.
Helpointa on oppia tässä tekstissä käytetty kronologisen kerronnan rakenne, jossa kertomus etenee aikajanalla. Tätä usein tylsää juonta voi alkaa värittää tuomalla tekstiin ajan ja paikan tuntua kuten tilanteita, miljöitä ja tapahtumia. Vaikeinta on hallita persoonallinen ääni ja lukijan puhuttelu eli lukijalle puhuminen. Journalistisessa minämuodossa ei tosin puhuta aivan oman itsenä vaan lehden edustajana ja äänellä. Kolumnistikin rakentaa jokaista eri lehteä varten oman roolipersoonan josta kirjoittaa lukijalle.
Tarinallisen kirjoittamisen opettelin naistenlehdessä, missä hyvä juttu jutusteli lukijan kanssa. Aluksi purin ja analysoin muiden tekemiä haastatteluja ja reportaaseja, erityisesti niitä joita toimituskokouksissa kiiteltiin ja matkin minkä ehdin. Myöhemmin ymmärsin, että julkaisuun kirjoittaminenhan on lopultakin joukkuelaji, jossa tekstin tilaaja, editoija tai kustannustoimittaja sekä oletettu lukija ovat kaikki osapuolia kirjoittamisen prosessissa.
Tarinallisen kirjoittamisen perussäännöt ovat nekin aika helppoja ja itsekseen opeteltavissa: Tunne lukijasi ja herätä hänen uteliaisuutesi. Käytä käänteitä ja vaihda tekstin maisemia kiinnostuksen ylläpitämiseksi. Anna vastauksia lupauksiisi. Kuvittele olevasi dokumenttielokuvan leikkaaja, tai naistenlehden tapauksessa romanttisen komedian ohjaaja.
Suosittelen kaikille: kun luet tekstin joka vangitsee mielenkiintosi, kirjoita sen marginaaliin mistä sen eri kappaleissa tapahtuu, niin makrorakenne käy selville. Purkaessani muiden tekstejä huomasin, että joillakin kirjoittajilla oli jutuissaan vetäviä tarinarakenteita ja he näyttävät myös olevan niitä, joille journalismipalkinnot jaetaan. Tarinat vetoavat lukijaan, koska ne rakentuvat inhimillisen toiminnan ympärille sillä ihminen on ihmisen arkisen ymmärryksen mittatikku. Journalistinen tarina etenee ajassa ja paikassa ja noudattaa omaa sisäistä uskottavuuttaan kuten fiktio vaikka ei fiktiota olekaan.
Nyt narratiivisuus on muotia muuallakin kuin viihdyttävissä tyylilehdissä. Sitä ei enää pidetä kaupallisena yleisöjen kosiskeluna. Tieteen popularisoinnin puolella lukijan tasolle laskeutumista, tekstin elävöittämistä ja aiheiden henkilöimistä on arvostettu aina. Uutinen ei muotona sen sijaan ole kiinnostava, eikä sitä myöskään muisteta ellei sisällöllä ole ollut henkilökohtaista uutisarvoa vastaanottajalle.
Uutinen järjestää asiat sen mukaan, mikä oletetaan lukijalle tärkeimmäksi tiedoksi: lentokone putosi, 40 matkustaa kuoli ja niin edelleen. Uutisen rakentaminen onnistuu tällä kaavalla keneltä vain.
Tarina sen sijaan, mistä se alkaisi? Hautajaisista? Lentokonetehtaalta? Kapteenin väsymyksen syiden avaamisesta, vai matkustajien asettumisesta istuimilleen, turvavöiden kiinnityksestä, tarjoilukärryn ryminästä käytävällä kun lentokorkeus yhtäkkiä laskee? Jos kaikki matkustajat kuolivat eikä haastateltavia ole, saako toimittaja jutussa kuvailla miltä rysähdys tuntui, ja sitä edeltäneet lasten huudot?
Paitsi että tarinallisen tekstin kirjoittaja on loputtomasti valintojen edessä, hänen on pohdittava myös tekstin rakentamisen eettisyyttä.
Maija Töyry
Kirjoittaja on aikakauslehtijournalismin professori Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa.
