Teksti ja kuvat: Sini Silván
– Kiitos kortista, sain terveiset sankarikaupungista! Ystäväni oli iloinen kortista, mutta pohti, miksi Murmansk on sankarikaupunki? Saatoin vain pohtia samaa. Olin valinnut kortin sen uljaan kuvan perusteella, mutta kielitaidottomana ohittanut sankaruuden. Murmanskissa käyneenä aavistelin, että sille on ollut aihetta.
Ennen Tiedetoimittajain liiton opintomatkaa Murmanskiin, yksi matkalaisista, Venäjä-konkari Jarmo Salmela antoi vinkin kerrata vähintäänkin venäjän kielen aakkoset. Matkalla kielen merkitys konkretisoitui ja motivaatio oppia venäjää vahvistui. Onneksi matkanjohtaja Satu Räsänen ja kuljettaja Tapani Kukkola luotsasivat meidät oivallisesti eri kohteisiin, ryhmän kielitaitoisten apuun turvauduttiin kuitenkin hanakasti.
Jälkikäteismerkityksiä
On muutenkin aloitettava lopusta. Mistään ei ole tarvinnut kertoa jälkikäteen niin paljon ja monelle, kuin matkasta Murmanskiin.
Matkan jälkeen myös Etelä-Kuolan matkaopas avautuu aivan toisella tavoin, kun siinä vilisevät nimet Kantalahti, Apatit, Kirovsk, Hiipinätunturit, Montšegorsk ja Murmansk ovat paikkoja, jotka olet kokenut, nähnyt ja haistellut niiden ilmaa ja atmosfääriä. Paikkoja, joihin olet todella matkustanut, tunti toisensa jälkeen halki loputtomalta tuntuvan, upean tunturimaiseman. Välillä koettiin maisemakateutta – onneksi tasapuolisesti. Se ylivertaisesti kuvauksellisempi puoli oli aina juuri bussin toisella puolen.
Matkan merkitys oli tiedossa jo etukäteen. Satavuotisjuhliaan viettävä, vuonna 1916 perustettu Murmansk kuulosti suurelta seikkailulta. Kaupunkiin liittyy saavuttamattomuuden elementti. Ydinsukellusveneineen ja –murtajineen kohde on hiukan pelottava, neuvostoarkkitehtuuriltaan ja venäläiskulttuuriltaan rujo ja sotahistorialtaan tärkeä huoltoväylä Pietarista Jäämerelle. Eli kaikin puolin kiehtova kohde, jonne oli oitis valmis lähtemään.
Äiti-Venäjän haaste
Matkakohteeseen yhdistyy väistämättä Alistair MacLeanin teos Saattue Murmanskiin. Meriromaanissa matkaa tehdään ankarissa oloissa, eikä saattue koskaan pääse perille. Meidän ensi haasteemme oli viisumihakemus, jossa jo täyttöohje oli yhdeksänsivuinen. Selvittiinkö hakemuksista kunnialla? Kyllä, melkein.
Sallan rajanylityksessä viisumien oikeellisuus punnittiin ja migraatiokorttien täyttäminen toi kylmän hien pintaan: en ollut maininnut Kirovskia viisumihakemuksessa. Osalle lähetystöstä oli soitettu perään, asia oli pitänyt täydentää viisumiin. Lopulta yksityiskohdalla ei ollut merkitystä. Mutta raja ylitettiin vähän nieleksien. Yhden matkustajan viisumi päättyi päivää liian aikaisin. Onneksi olimme Venäjällä, jossa ”mikään ei toimi, mutta kaikki on mahdollista”. Viisumi korjattiin. Se vaati monta keskustelua, useita lomakkeita, leimoja ja käyntiä pankissa, jotka toisin kuin Suomessa, ovat Murmanskissa auki myös lauantaisin.
Suomen puolella Sallassa rajavyöhyke on noin kolmen kilometrin levyinen. Venäjän puolella tiukin 11 kilometrin valvontavyöhyke on erotettu piikkilanka-aidalla, silti rajavalvontavyöhyke ulottuu aina kymmenien kilometrien etäisyydelle Alakurtille saakka. Viisinkertainen passintarkastus toi tunteen, emme olleet matkalla minne tahansa.
Matkan arvoperusta
Murmansk oli ja on, kiinnostava kohde. Tiedetoimittajien matkalle pääsi 22 henkilöä, halukkaita jäi jonoon 26.
–Nyt puhumme Tiedetoimittajain liiton arvoista, liiton pääsihteeri Ulla Järvi julisti Kukkolan liikenteen bussin jo ryskyttäessä Etelä-Kuolan halki. Järvi vahvisti epäilijöille, että matkalaiset oli arvottu, meidät oli kirjaimellisesti vedetty hatusta.
Myös tiedetoimittaja ja Suomen ympäristökeskuksen johtava asiantuntija Tapio Lindholm tarttui mikkiin. Siinä hän oli mies paikallaan, luonnonsuojelubiologina, kasvitieteen dosenttina, Barentsin alueen luonnonsuojeluyhteistyön asiantuntijana. Meitä yhdisti halu tietää lisää, enemmän ja syvemmältä. Ja me näimme Lindholmin silmin metsätkin toisin: vanhana Suomen Sallan alueena.
Kamerat ja kännykkäkamerat naksahtelivat taajaan. Värikylläisyys, ankeus ja outous tallentuivat tuhansiiin otoksiin. Kuvassa Risto K. Järvinen.
Bussin keinui ja velloi asfalttipäällysteisellä, epätasaisella tiellä. Olimmeko sittenkin merellä?
Rajan takana jatkui Lappi, mutta sieltä puuttuivat porot. Poronhoitoa harjoitetaan, ja ilmeisesti jopa kestämättömässä määrin, vain Suomen puolella, rajan toisella puolen jäkälä kasvaa rauhassa. Poronhoito on Kuolassa keskitetty kahteen osuuskuntaan Luujärven seudulla.
Me ja maitovalaat
Maisemat olivat hämmentäviä. Asumatonta, hakkaamatonta, koskematonta metsää kilometri ja tunti toisensa jälkeen, tuntureita ja vaaroja.
Ensimmäinen kohteemme oli Kantalahti, venäjäksikin Кандала́кша. Sen historia yltää kivikautisiin arkeologisiin löytöihin. Kaupungin ovat aikanaan polttaneet ruotsalaiset sotajoukot ja Krimin sodan aikana englantilaiset. Seutu oli vähän aikaa osa Karjalan tasavaltaa. Nyt kaupunkia hallitsee proosallisesti alumiinitehdas. Teollisuuskaupungille voi kääntää selkänsä ja nähdä erityisen maiseman, jossa meri kohtaa tunturit.
Hiipinä-tuntureiden kainalossa Marjatta Sihvonen ja Matti Välimäki.
Usein vanhoista, taloutensa kanssa taistelevista kaupungeista löytyy se ränsistynyt ja mureneva osa, kun kehittyvä keskusta on toisaalla. Kantalahden vaikutelma oli, että rapistuminen on läsnä kaikkialla. Jokainen talo oli menettänyt ryhtiään, maaliaan ja jotain oli tipahtamaisillaan. Silti paikka on täynnä elämää. Meitäkin opasti ystävällinen mieskaksikko, joka ilmestyi piikkilanka-aidan ympäröimästä teollisuusrakennuksesta, sellaisesta, joka näytti olevan juuri kaatumaisillaan.
Suuntasimme miesten ohjeilla Vienanmeren rantaan, lätäköiden ja pusikoiden poikki loikkien. Ja sieltä löytyi maisema, juuri sitä samaista lahtea, jonne maitovalaatkin hakeutuvat. Paikka oli kaunis, siihen liittyi outoa rauhallista tunnelmaa ja hämmentävän hyvä olo.
Kantalahdessa bussin ikkunasta avautui myös yksi toistuvista ja mieltä kiehtovista näkymistä: autotallien pelto. Autotalleja rivi rivin ja ovi oven vieressä. Kun kerrostaloasuntojen neliöt ovat niukat, on miehillä on omat luolansa. Niiden ovien taakse kätkeytyy tutkimatonta kulttuuria.
Syvien sävyjen Kirovsk
Meidät palkitsi Kirovsk, kaupunki Hiipinätunturien sylissä. Apatiittikaivosten ympärille syntynyt teollisuuskaupunki uinuu uljaiden tunturien keskellä. Kaupungin nimi oli alkuaan Hibinogorsk, uuden nimensä se sai murhatun Leningradin puoluejohtaja Sergei Kirovskin mukaan.
Näytti, että kaivosteollisuus oli pystynyt nakertamaan jylhiin tuntureihin vain mitättömiä koloja. Jos Kantalahti oli harmaa, Kirovskissa oli väriä, sen rakennukset olivat syvänpunaisia ja kirkkaan turkooseja. Oudosti ne sopivat ruskansävyiseen maisemaan.
Kirovskin Apatit- kaivosyhtiön kivimuseossa perehdyimme apatiittikaivosten historiaan. Oppaamme Olga Petrovan johdolla pääsimme myös sodassa tuhoutuneen vanhan tutkimusaseman raunioille, tunturijärvi Malyi Vudyavrin tuntumassa. Pääsimme myös kasvitieteellisen puutarhan portille.
Oman elämänsä haasteita voi peilata siihen, mikä Olga Petrovalla on juristimiehensä kanssa tavoitteena. Heillä on elämässään suuri tehtävä, Hiipinän alueen kansallispuiston perustaminen.
–He ovat juuri saaneet huonoja uutisia. Kaivosyhtiöiden kanssa on käyty neuvotteluja, nyt sopimukset ovat menneet vanhoiksi ja on aloitettava uudestaan. Ehkä vielä joskus kuullaan uutinen Hiipinän kansallispuiston perustamisesta, Tapio Lindholm sanoi.
Kirovsk eli syyskuussa lepokauttaan. Talvella kaupunki täyttyy lumesta, siellä ovat Länsi-Venäjän parhaat laskettelurinteet. Kaupungista alkavat myös Hiipinän tuntureille suuntautuvat vaellusreitit.
Mustien vaarojen Montšegorsk
Kaunis Kirovsk jäi taakse. Apeampi näky oli edessä. Montšegorskin nikkelikaivosten raskasmetallipäästöjen aiheuttamat ympäristötuhot hahmottuivat ennen kuin itse kaupungista näkyi silhuettiakaan. Metsät kaupungin ympärillä olivat kuolleet pystyyn. Parikymmentä vuotta sitten laaja alue tunturiluontoa oli poltettu. Näky on ollut lohduton. Edelleen pintakasvillisuus puuttui, mutta sitkeät koivut olivat alkaneet täplittää maisemaa. Tapio Lindholmin mukaan ruskassa ne antoivat ehkä valheellisenkin hyvän kuvan tuhoalueesta.
KIrovskin kaivoskaupunki elää kaivosteollisuudesta, mutta myös kotimaan talvituristit ovat ruplan arvon heikkenemisen vuoksi löytäneet taas Hiipinä-tunturit.
Viimein saattueemme pääsi Murmanskiin, Venäjän pohjoisimpaan, 300 000 asukkaan neuvostohenkiseen, mutta leppoisaan kaupunkiin. Murmanskin merkitys on juuri sen sijainnissa: rautatieyhteys Pietariin ja väylä Kuolanvuonoa pitkin Jäämerelle ovat kaupungin vahvuudet. Meidän asuinpaikkamme, hotelli Azimut tuntui kaupunkikeskustan mekalta 19-kerroksisessa komeudessaan.
Yksityiskohtina kaupungista painui omaan mieleeni kerrostalokombinaatti, jonka polveilevassa taloyhtiössä asui 13 000 henkeä. Kaupungin taidemuseon näyttelyssä esiintyivät Tretjakovin gallerian kokoelmien kukka-aiheet Ilja Repinistä alkaen. Maallisempia huomioita olivat Geisha-suklaa ja Presidentti-kahvi kaupan hyllyllä. Murmanskista käydään ilmeisesti mielellään myös ostoksilla Ivalossa, matka ei ole mahdoton.
Illallista nautimme ravintolassa, joka sekin sijaitsi kerrostalokombinaatin alakerrassa. Betonimaisema jäi taakse oven sulkeutuessa ja sisällä tunnelma täytettyjen karhujen ja ahmojen keskellä oli kuin erämajassa konsanaan. Illalisseuramme, Barents Press Internationalin Murmanskin sihteerin Anna Kireevan suulla avautuivat ympäristönsuojelua tekevien järjestöjen toiminnan paineet – ja toimittajakollegan sydämellisyys.
Kerrostaloelämää kaikille
Konsulin assistentti, yksi kaupungin viidestä suomalaisesta, Sari Pöyhönen vei meidät oman persoonansa myötä murmanskilaisten arkeen. Mieleenpainuvaa oli, että niin konsuli, hänen assistenttinsa, kuin kaikki kaupungin asukkaat asuvat samantyyppisissä kerrostalokombinaateissa. Vain maisema ja sisustus saattavat poiketa toisistaan.
Murmanskin kaupunginjohdon pyrkimyksenä on tyhjentää ja purkaa huonokuntoiset vanhat talot ja saattaa asukkaat mukavuuksiin varustettuihin kerrostaloihin.
Pöyhönen vei meidät katsomaan yhtä Murmanskin maamerkeistä, korkealta vaaralta edelleen 35 metrin korkeuteen kohoavaa Aljosha-patsasta. Neuvostosotilaiden muistomerkistä tulee oudon läheinen, kun saa tietää, että Aki Kaurismäen roadmovieta Honey Baby on kuvattu patsaan tuntumassa. Elokuvassa Aljoshan juurelle on sijoitettu yökerho. Eri tavalla vaikuttavalta tuntui nähdä Barentsinmerelle uponneen ydinsukellusvene Kurskin muistomerkki ja ajatella siinä kuolleiden 118 miehistön jäsenen kohtaloa.
Satunnaista säätilojen vaihtelua
Konsuli Pirkko Mäkikokkila kertoi meille virallisimmat kuviot konsulaatin toiminnasta. Tutkimusjohtaja Olav Titov esitteli meille PINRO:n eli The Polar Research Institute of Marine Fischeries and Oceanographyn merentutkimustoimintaa. Esitelmä oli hämmentävä, kun esimerkiksi ilmastonmuutos latistui sen myötä satunnaiseksi säätilojen vaihteluksi. Arktisen jään väheneminen tosin oli etu, sen myötä tutkimusmatkojen teko helpottuu.
Titovin vähäpuheisuuden katsottiin kuvaavan venäläisen tieteen viestinnän varovaisuutta. Ympäristönsuojelujärjestöt ovat avoimempia puhumaan, mutta niiden toimintaa tehokkaasti rajoitettu lailla, joka määrittelee järjestöt ulkomaalaisiksi agenteiksi, minkä jälkeen toimintaa on mahdotonta jatkaa.
Lounaskeskustelussa Titov paljastui pesunkestäväksi retkeilijäksi, joka ei pelkää julmaakaan pakkasta ja viettää talven sukset jalassa, mielellään yöpyen omassa jurtassaan. Titov kertoi opiskelleensa Pietarissa, joka ei kuitenkaan houkuttele työkaupunkina:
– Siellä olisi ollut lomaa 30 päivää vuodessa, Murmanskissa 75.
Muurmanskissa keskipalkka on 700–800 euroa kuukaudessa, kun se Venäjällä keskimäärin on 400–500 euroa. Lomaedut ovat myös muhkeammat.
Asian ytimessä
Merkittävin tutustumiskohde oli tiedekeskuksena ja museona toimiva ydinjäänmurtaja Lenin. Uusia ydinjäänmurtajia on rakennettu kahdeksan. Niiden oheistoimintana jopa turistimatkoja arktisille alueille. Matkat ovat niille, jotka ovat ehkä nähneet jo kaiken: 30 000 dollarin hinnastaan huolimatta matkat ovat loppuunmyytyjä.
Mutta se salaperäinen, sankarikaupungista kertova postikortti oli peräisin juuri ydinjäänmurtaja Leninin pikkuruisesta matkamuistokaupasta. Alukselta, jota oli 30-vuotisen taipaleensa aikana tarpeen tankata periaatteessa vain kuusi kertaa. Ydinpolttoaine riitti kerralla viideksi vuodeksi.
Jos jännitystä vielä on, nyt on ratkaisun aika. Sankarikaupungin arvonimi on myönnetty Neuvostoliitossa ja sittemmin Venäjällä yhteensä 12 kaupungille saavutuksista suuren isänmaallisen sodan eli toisen maailmansodan aikana. Murmansk sai tittelin vuonna 1985.
Hyvä jälkimaku
Käytöstä poistettu ydinjäämurtaja Leninin juhlasali tarjosi tiedetoimittajain matkalaisten ryhmäkuvalle arvoisensa miljöön.
Pääsimme perille, mutta tärkeintä oli matka, sen jäsenet: tohtorit, dosentit ja maisterit, toimittajat, rakennusmestareita unohtamatta. Matkalla oli maantieteilijää, teologia, biokemistiä, kääntäjää, eläintieteilijää ja esimerkiksi liiton tuore jäsen, koomikkona pääelantonsa ansaitseva tietokirjailija. Itsekin olin mukana. Olimme matkalla neljä päivää, jotka tuntuvat merkittävältä jaksolta elämää.
– Harvasta matkasta on jäänyt niin hyvä jälkimaku kuin äskeisestä Murmanskin matkasta. Sitä muistelee pitkään, yksi dosenteista, Timo Vasko kommentoi. Hänen sanoihinsa voi yhtyä.
