Sarjakuva on noussut tutkimuskohteeksi ja tieteellisen julkaisemisen muodoksi. Tieteen ja taiteen uusissa yhteisissä hankkeissa sarjakuvalla on merkittävä rooli.
Sarjakuva on noussut viime vuosikymmeninä arvostetuksi taiteeksi, jota tutkitaan yliopistoissa ja palkitaan festivaaleilla. Samaan aikaan sarjakuvaa on alettu käyttää myös tieteellisen julkaisemisen muotona.
– Sarjakuvassa on lähinnä popularisoitu tieteen tutkimustuloksia, sanoo sarjakuvaan erikoistunut toimittaja ja tietokirjailija Harri Römpötti.
Sarjakuvataiteen tieteellisistä näkökulmista esimerkistä käy Ville Tietäväisen ja Iiro Küttnerin uskontohistoriallinen uutuusalbumi Harvennus (WSOY 2021). Myös lääketieteellinen sarjakuva kuuluu viimevuotisiin ilmiöihin, vaikka sen tieteellisyydestä voi kiistellä. Penn State on omistanut sille kuitenkin oman julkaisusarjankin.
Suomessa vastaavaa sarjakuvaa edustavat Tiitu Takalon Memento Mori, Emmi Valveen Armo sekä Viivi Rintasen Mielisairaalan kesätyttö ja Sarjakuvaterapiaa. Filosofisia ajattelijoita on käsitellyt Lissu Lehtimaja teoksissaan Freiren kyydissä ja Levinasin kasvot.
– Yksittäisiä tieteellisen sarjakuvan tapauksia on saattanut olla siellä sun täällä vaikka kuinka kauan, varsinkin Yhdysvalloissa. Yksi varhaisemmista laajoista esimerkeistä lienee For Beginners, joka koostuu sarjakuvamuotoisista, tiedettä popularisoivista tietokirjoista.
Näitä lehtimuotoisia julkaisuja on ilmestynyt suomeksikin pitkälti toista sataa. Myös kaunokirjallisuuden klassikoita on julkaistu sarjakuvamuodossa.
Römpötin mukaan sarjakuva kertoo ensisijaisesti kuvilla, mikä unohtuu usein dokumentaarisessa sarjakuvassa. Sama pätee tiedettä käsittelevään sarjakuvaan sekä journalistiseen sarjakuvaan, jossa on kuulemma menossa pieni muotiaalto.
– Tiede ja tieto on usein abstraktia eikä siksi käänny luontevasti kuviksi, Römpötti silti aprikoi.
Jos sarjakuva käsittelee tiedettä, niin myös sarjakuvaa käsitellään tieteellisellä tutkimuksella. Ensimmäinen suomalainen väitöskirja aiheesta oli P. A. Mannisen Vastarinnan välineistö: sarjakuvaharrastuksen merkityksestä (Tampereen yliopisto 1995). Römpötin mukaan yhtenäistä ”sarjakuvateoriaa” ei ole, mutta sellaista on lähestynyt Thierry Groensteen.
Kotimaassa juhlitaan nyt Suomen sarjakuvaseuran 50-vuotisuutta. Kun se perustettiin, pyrittiin nostamaan populaarikulttuurin asemaa folkloristiikan tutkimussuunnalla.
– Se rinnasti popkulttuurin – iskelmät, rockin ja sarjakuvat – kansanperinteeseen ja argumentoi, että juuri populaarisuus teki siitä kiinnostavaa ja arvokasta, Römpötti kertoo.
Sarjakuvallista tiedettä
Römpötin kanssa yhteistyötä on tehnyt varsinkin sarjakuvaan erikoistunut tietokirjailija ja kriitikko Ville Hänninen. Hänen mukaansa sarjakuvissa on 50 vuodessa tapahtunut paradigman muutos.
– Vaikka vanhat lajityypit ja ilmaisutavat kuten sanomalehden sarjakuvastripit ja lasten sarjakuvalehdet ovat yhä olemassa, moni keskeinen asia on toisin, Hänninen sanoo.
Sarjakuvista kirjoitetaan nykyään taiteena, ja sarjakuva populaarikulttuurin muotona on menettänyt asemiaan merkittävästi kaikissa länsimaissa. Olennainen muutos on, että kirjoista on tullut sarjakuvajulkaisemisen keskeinen ja alan kehityksen näkökulmasta tärkein muoto.
– Ennen tehtiin ja luettiin selkeästi sepitteitä, nyt taiteilijat tekevät esimerkiksi sarjakuvamuotoisia elämäkertoja ja tosipohjaisia tarinoita monin verroin aiempaa enemmän. Joissain tapauksissa voi jopa käyttää termiä ”tietosarjakuva”. Tämä ilmiö näkyy myös sarjakuvailmaisun käytössä osana valistusta, tieteellistä viestintää ja tiedettä käsittelevää kirjallisuutta.
Hännisen mukaan tietoaineksen kasvaminen sarjakuvissa on lisännyt sarjakuvien aihekirjoa ja kerronnallisia mahdollisuuksia. Potentiaalisesti se kasvattaa ja monipuolistaa myös sarjakuvailmaisun käyttäjiä ja yleisöjä tieteestä kiinnostuneiden tekijöiden ja lukijoiden joukossa.
Esimerkiksi sarjakuvan kerronnan tutkimus on Hännisen mukaan Suomessa vasta viriämässä, hyvänä esimerkkinä Leena Romun väitöskirja Kati Kovácsin sarjakuvista. Pitkään aineksia on poimittu niin kirjallisuudentutkimuksesta (narratologia), semiotiikasta (aikoinaan) kuin tarpeen vaatiessa teatteri- ja elokuvataiteiden kerronnan tutkimuksesta.
Onhan esimerkiksi Marvel tehnyt Hollywoodissa oman elokuvateollisuuden alansa sarjakuvasankareista. Mutta nyt puhutaan tieteellisestä sarjakuvasta ja sarjakuvatieteestä.
– Samalla kun sarjakuva taiteenalana alkoi järjestäytyä 1960–70-luvuilla ja syntyi julkaisuja, tapahtumia ja järjestöjä, myös akateeminen toiminta virisi. Ranskankielinen alue oli tässä vaiheessa keskeinen, Hänninen kertoo.
Pierre Fresnault-Deruelle teki alan ensimmäisen väitöskirjan 1970-luvulla. Nykyäänkin moni merkittävä tutkija tulee ranskalaiselta kielialueelta.
Hänninen odottaa sarjakuvatutkimuksen nousevan Suomessakin aikuiseen mittaansa, vaikka kehitys on hidasta.
– Juha Herkmanin oman aikansa tutkimusta yhteen koonnut teos Sarjakuvan kieli ja mieli (Vastapaino 1998) syntyi aikana, jolloin alan tutkimuskäsitteistöä ja sarjakuviin erityisenä ilmaisumuotona keskittynyttä tutkimusta ei ollut senkään vertaa kuin nykyään.
Hännisen mukaan sarjakuvia koskevassa keskustelussa tärkeitä ovat lisäksi olleet sanomalehtien sarjakuvakritiikki sekä tietokirjat kuten Heikki Kaukorannan ja Jukka Kemppisen Sarjakuvat (1972) ja Juhani Tolvasen Muumisisarukset (2000). Tärkeisiin lähteisiin kuuluvat myös Hännisen ja Römpötin omat kirjat.
Uuden polven sarjakuva-asiantuntijat ovat lisänneet tietoutta sarjakuvista ja siitä kirjoittamisen mahdollisuuksista. Kai Mikkosen Kuva ja sana: kuvan ja sanan vuorovaikutus kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja ikonoteksteissä (Vastapaino 2005) on puolestaan laajentanut ajattelua perinteisen sarjakuvallisuuden ulkopuolelle.
– Ala on hetkittäin näyttäytynyt sellaisena kuin se onkin: kiinnostavana sanan ja kuvan hybridien kenttänä tai rihmastona. Siksi ei ole ihme, että tutkimuksellinen kiinnostus on vihdoin tällä vuosituhannella alkanut viritä, Hänninen toteaa.
– Viime vuosina Suomeen ja muuallekin on tullut paitsi lisää yksinäisiä ratsastajia, myös tutkimusryhmiä. Sarjakuvatutkimuksesta voi viimein alkaa puhua, aitona kollektiivisena, kollegiaalisena ja kansainvälisenä prosessina. Samalla on alettu tutkia itse sarjakuvaa, sen kerrontaa ja sarjakuvallisuutta, mitä tervehdin ilolla.
Sarjakuvan tutkimus etenee
Sarjakuvatutkija ja sosiologian tohtori Ralf Kauranen Turun ja Oulun yliopistoista listasi Suomessa tehdyt sarjakuva-aiheiset väitöskirjat. Summaksi tuli kymmenisen kappaletta. Toisaalta opinnäytetöitä on tehty myös sarjakuvamuodossa, kuten sarjakuvataiteilija Harri Filpan pro gradu -työ mainossarjakuvista.
Kansainvälisesti tunnetuin esimerkki sarjakuvamuotoisesta opinnäytteestä lienee Nick Sousanisin kasvatustieteen väitöskirja Unflattening (2015). Tieteellisistä aikakausjulkaisuista löytää nykyään artikkeleita myös sarjakuvamuodossa.
– Sarjakuvista itsestään on tullut tieteellisen julkaisemisen muoto, Kauranen vahvistaa.
– Vaikka sarjakuva perinteisesti on mielletty viihteeksi tai taiteeksi, on sarjakuvaa kautta sen historian käytetty myös kasvattavassa, sivistävässä ja propagandistisessa tarkoituksessa.
Varhainen kotimainen esimerkki on Turmiolan Tommin elämäkerta, joka 1850-luvulla varoitti kuvin ja sanoin viinan vaaroista. Uudempaa sarjakuvaa edustavat erilaiset johdannot filosofien ja kirjailijoiden ajatteluun, niin sanotut ”aloittelijoille”-kirjasarjat. Tätä tyyppiä kehitti meksikolainen pilapiirtäjä Rius, jonka 1970-luvulla julkaistu teos ilmestyi suomeksi vuonna 1980 nimellä Marx aloittelijoille. Muitakin sarjan suomennoksia on kymmenittäin.
Myöhempiä esimerkkejä tieteen popularisoinnista ovat Jean-Pierre Petit’n kaksi Anselmi Veikkonen seikkailee –albumia (Art House 1993), joiden aiheina ovat astronomian mustat aukot ja kaikkia koskeva tietojenkäsittely.
Kaurasen mukaan tieteen popularisoinnin haasteeseen on tarttunut myös EU:n tutkimuskomissio (ERC), jonka rahoittama hanke esittelee sarjakuvin komission rahoittamia tutkimushankkeita eri tieteenaloilta aina kauneuskäsityksistä tähtipölyyn. Sarjakuvat tehtiin yhteistyössä taiteilijoiden ja tieteentekijöiden välillä.
Kaurasen mukaan on kuitenkin ymmärrettävää, että tieteellisessä sarjakuvassa tuodaan tutkija tarinaan mukaan, koska sarjakuvan kerronta rakentuu usein henkilöhahmojen varaan.
– Kotimainen esimerkki on Tero Mielosen ja Pentti Otsamon Otsonipäiväkirjat-sarjakuva, joka kertoo ilmakehätutkijan arjesta.
Sarjakuvassa ollaan nyt kiinnostuneita dokumentaarisuudesta, elämäkerroista ja historiasta, mutta myös journalistinen sarjakuva voi hyvin. Ralf Kauranen johtaa paraikaa tutkimushanketta, jossa käsitellään siirtolaisuutta ja pakolaisuutta sarjakuvan kautta nähtyinä.
– Vaikka sarjakuvaa on tutkittu jo pitkään, on tutkimus tieteellisenä alana vakiintunut vasta parin viime vuosikymmenen aikana. Tätä nykyä ilmestyy useita tieteellisiä aikakausjulkaisuja, jotka keskittyvät sarjakuvaan konferensseineen ja seminaareineen, Kauranen sanoo.
– Sarjakuvatutkimus löytyy jopa oppiaineena parista yliopistosta. Jos vielä 1990-luvulla saatoin tietää, mitä kaikkea alalla tapahtuu, on se tänään mahdoton tehtävä.
