Tiedejournalismi kertoo yleensä tieteen saavutuksista. Läpimurrot ja uudet tulokset istuvat uutisen logiikkaan. Olisi kuitenkin tärkeää kertoa välillä myös siitä, mitä emme tiedä, kirjoittaa toimittaja Kyösti Niemelä.

Pari vuotta sitten silmäilin Duodecim-lehden vanhaa artikkelia sähköhoidosta. Sen keskivaiheelta bongasin lauseen “Sähköhoidon vaikutusmekanismia ei tunneta”.

Alkoi kiinnostaa. Pian selvisi, ettei mekanismi ole kunnolla selvinnyt vielä 2020-luvullakaan, vaikka valistuneita arvauksia onkin esitetty. Huomasin myös, että sähköhoidosta on kirjoitettu monia erinomaisia juttuja, mutta ne keskittyivät kertomaan hoitoprosessista, eivätkä, ymmärrettävää kyllä, pohdiskelleet vaikutusmekanismia.

Tässä voisi olla jutun aihe! Lähetin Yliopisto-lehteen listan juttutarjouksia, joista yhden olin otsikoinut “Miksi sähköhoito toimii masennukseen?”. Kirjoitin, että kyseeseen voisi tulla lyhyempi tai pidempi juttu.

Yliopisto-lehti tilasi noin 2300-merkkisen, kysymys-vastaus-muotoisen jutun. Husista löytynyt haastateltava kertoi monia kiinnostavia asioita sähköhoidosta ja valotti vaikutusmekanismin tutkimisen ongelmia. Aivoissa on vajaa sata miljardia toisiinsa kytkeytynyttä hermosolua, ja sähköhoito muuttaa niissä miljardeja asioita. Näin suuren volyymin vuoksi on vaikea löytää kausaalisuhteita. Lisäksi tutkimusetiikka estää ihmisaivojen tutkimisen esimerkiksi hermosolutason mittauksilla. Jyrsijöiden hermosoluja saa tutkia vapaammin, mutta jyrsijöiden aivot ovat liian kaukana ihmisen aivoista.

Juuri tällaisen informaation vuoksi halusin kirjoittaa koko jutun (Yliopisto 6/2024). Halusin kertoa, miksi jotain ei ole selvitetty ja miksi sen selvittäminen on vaikeaa.

Tieteeseen kuuluu myös tietämättömyys

On tärkeää, että tiedejournalismi kertoo välillä myös siitä, mitä emme tiedä. Yleensä kerrotaan tieteen saavutuksista. Tällainen tärkeä uusi läpimurto. Tätä tutkimus sanoo tästä aiheesta. Fokus on ihan ymmärrettävästi tämäntyyppisissä asioissa.

Juttuni sähköhoidosta näytti kuitenkin jotain, mikä turhan helposti jää hyvän tiedejournalismin ulkopuolelle. Tieteeseen kuuluu myös tietämättömyys. On paljon asioita, joita tiede nimenomaan ei ole selvittänyt ja joskus on kiinnostavaa kertoa, miksi. Ja kun lukijoille kerrotaan aukkopaikoista, annetaan laajempi ja todenmukaisempi kuva tieteellisestä tutkimuksesta ja tieteellisestä tiedosta.

Tietämättömyyttä kuvataan myös silloin, kun tiedejournalismia tehdään hypoteeseista, arvauksista tai teorioista. Vuosia sitten kirjoitin Yliopisto-lehteen jutun siitä, miksi Suomessa on niin suuret terveyserot. Kun kysyin yhdeltä tutkijahaastateltavalta, miksi näin on, hän vastasi suurin piirtein että “Jaa-a, se on sellainen mysteeri”.

Juuri tämä teki juttutyöstä antoisaa. Pääsin kurkistamaan parhaillaan käynnissä olevan tieteellisen etsinnän sisälle. Terveyserojen syistä ei ainakaan tuolloin vallinnut konsensusta, ja esittelin jutussa erilaisia selitysehdotuksia.

Terveyseroista keskusteltiin noihin aikoihin paljon julkisuudessa ja yleensä politiikan näkökulmasta. Halusin omalla laajalla jutullani tuoda keskusteluun mukaan tutkimusta ja akateemisten tutkijoiden näkökulmia. (Jutun kirjoittaminen vahvisti näkemystäni siitä, että suomalainen poliittinen journalismi hyötyisi yhteiskuntatieteen paremmasta tuntemuksesta.)

Media voisi kuvata tiedettä myös ihmettelemässä

Kun kirjoitetaan tietämättömyydestä, hypoteeseista ja joskus ehkä hypoteesien hylkäämisestäkin, voidaan päästä kurkistamaan tieteen tekemisen ehtoihin ja prosesseihin.

En usko, että tietämättömyydestä kirjoittaminen vähentää kenenkään luottamusta tieteeseen ja tutkimukseen. Kukaan ei oikeasti kuvittele, että tiede tietäisi kaiken.  Ennemminkin se vahvistaa realistista käsitystä siitä, miten tieteellinen tutkimus toimii ja miten tiedon määrä lisääntyy. Se kurkistaa tieteen sisälle. Sinne pitäisi kurkistaa useammin.

Tiede näyttää julkisuudessa helposti luotettavalta koneelta, joka tuuttaa maailmaan uusia ja tärkeitä tutkimustuloksia. Median pitäisi ylipäänsä kuvata useammin tiedettä ja tutkimusta toiminnassa: ihmettelemässä, testaamassa hypoteeseja, hylkäämässä lupaavia teorioita, muodostamassa koulukuntia, kiistelemässä, epäonnistumassa jonkin selvittämisessä ja välillä myös sekoilemassa onnettomasti.

Siksi tiedejournalismissa pitäisi mennä rohkeammin sitä kohti, mitä ei tiedetä, mitä ihmetellään tai mistä ei olla ihan varmoja.