Ammatillinen koulutus on jälleen noussut pinnalle mediassa. Tutkija Penni Pietilä osallistui kolmen lukukauden ajan ammattikoulun äidinkielen opetukseen. Hän havaitsi, että yleissivistävät tavoitteet ovat jääneet opintojen nopean edistämisen ja työelämään siirtymisen varjoon. Samalla Pietilän tutkimat opettajat kokevat, etteivät saa enää opettaa. Rimaa on laskettava turhauttavan alas, jotta opiskelijat saadaan eteenpäin.
Pietilä on huolissaan kehityksestä ja lukuisat kanssaihmiset eri foorumeilla jakavat huolen. Helsingin Sanomien pääkirjoitus linjasi tuoreeltaan, että sivistystä tarvitsevat myös ammattikoululaiset. Taustalla on suomalaisen koulutusjärjestelmän pitkä linja, jossa kaikille opiskelijoille taataan yhteiskunnalliset ja sivistykselliset valmiudet ammattitaitojen lisäksi.
Pietilä näkee kehityksen taustalle vuosina 2017‒2018 toteutetun ammatillisen koulutuksen reformin. Siinä tavoiteltiin työelämälähtöisyyttä, joustavia opintojen suoritustapoja sekä taloudellista tehokkuutta. Jo tuolloin herätti huolta se, että muutokset saattavat johtaa opetuksen laadun heikentymiseen. Pietilän tutkimus vihjaa, että nämä huolet olisivat toteutuneet. Huolestuttavan kehityksen sylttytehdas löytyy poliittisista päättäjistä ja virkamiehistä, jotka asettavat lyhytnäköiset työllisyys- ja taloustavoitteet pitkäjänteisemmän kasvatuksen ja sivistyksen edelle.
Toimin itse vastaväittäjänä toisessa tuoreessa tutkimuksessa ammatillisen koulutuksen kentällä. Roni Mikkonen Itä-Suomen yliopistosta on tutkinut ammatilliseen koulutukseen kiinnittävää ja laajemmin syrjäytymistä ehkäisevää pedagogiikkaa aineistonaan laaja ja tuloksellinen käytännön kokemus.
Mikkonen luonnostelee huolenpitopedagogiikan teoriaa, joka sisältää opiskelijan kohtaamista ja tukemista, mutta myös koko oppilaitoksen toimintatapojen ja -kulttuurin muuttamista opiskelijoita huomioivaksi. Näin on Mikkosen tutkimassa oppilaitoksessa käytännössä tehtykin. Mikkosen tulokset ovat puhuttelevia ja teoretisointi vakuuttavaa.
Mikkosen kuvaama ammattikoulu on etulinjassa raskaiden yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisijana. Se välittää ja huolehtii niin opiskelijoista kuin työntekijöistä. Pietilän kuvaama ammattikoulu tekee opiskelijoista työelämän tykinruokaa ja pakottaa opettajat sen takia luopumaan sivistystehtävästään. Kumpi on oikeassa? Miksi tulokset ovat päinvastaisia?
Ammatillisen koulutuksen tehtäväkenttä samoin kuin asiakaskunta lienee kaikkein laajin yhteiskunnallisten palveluiden kartalla. Amiksissa on valtavan paljon kaikkea, myös onnistumisia ja ongelmia. Päinvastaiset tulokset kertovat siitä, että ammatillisen koulutuksen arjessa tapahtuu molempia. Molempia myös vahvistetaan hallinnollisilla ja poliittisilla päätöksillä.
Tärkeämpi kysymys voi olla, miksi amiksen ongelmat päätyvät HS:n pääuutiseksi mutta suuret onnistumiset ja uraauurtavat ratkaisut eivät. Perinteisesti amis on nimittäin nähty suomalaisessa julkisuudessa ja päätöksenteossa ongelmana. Ongelmien lähteenä, ongelmallisten opiskelijoiden sijaintipaikkana tai ongelmallisen politiikan toteutumana. Ikään kuin amiksen kuuluisikin epäonnistua.
Viimeisimmän tutkimustiedon valossa kuva on kuitenkin monipuolisempi sisältäen niin valoja kuin varjoja. Ehkä julkisuuden epäsuhta selittyy sillä, että Pietilän tutkimus ja näkökulma sopii median omaan narratiiviin ammatillisesta koulutuksesta, mutta Mikkosen tutkimus yllättää liian positiivisesti. Huomiotaloudessa hyväosaistenkin media tarvitsee klikkiotsikkonsa.
Antti Maunu (Kuva: Vesa-Matti Väärä)
