Loppukesästä kävin Helsingin yliopiston Metsätalon saleissa oppimassa uutta, treenaamassa kriittistä ajattelua ja petraamassa lukutaitoa kahdella avoimen yliopiston kurssilla. Toinen käsitteli tekoälyn filosofiaa kognitiotieteen näkökulmasta ja toinen taidekritiikkiä, sekä itse kirjoittaen että akateemisella kulttuurikritiikillä sivistäen.
Myönnetään, että pysyttelin aiheissa tukevasti mukavuusalueella, vaikka kognitiotiede on itselleni huomattavasti kulttuurikritiikkiä vieraampi maaperä. Aivolihaksia olisi varmasti yhtä lailla vetristänyt matematiikan saloihin uudelleen perehtyminen. Toisin kuin ensinäkemältä saattaa vaikuttaa, kognitiotieteen ja taidekritiikin opiskelussa on paljon yhteistä. Erityisesti molemmissa lähestytään monitieteisesti (tai -taiteisesti) uutta ja epävarmaa, ja harjoitellaan sen lukutaitoa.
Lukutaito on ollut itselleni armollinen käsite perehtyä niin tuikituttuun kuin aivan vieraaseen ja vaikeaan aiheeseen. Termodynamiikan ensimmäisen ja toisen pääsäännön hienous iskostui kertaheitolla yhteiskuntatieteilijälle eräällä hiililukutaidon kurssilla, joka oli kokonaisvaltainen luenta siitä, miten yhteiskunta ja talous nyt rakentuvat kestämättömälle energiankulutukselle ja miten taas vähähiilinen yhteiskunta ja talous voisivat rakentua.
Tutkimuslukutaidon harjoittelu kävi mielessäni jälleen syyskuun alussa, kun Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan laaja tutkimus ja kirja huipputuloisista julkaistiin. Tutkimuksesta kertova artikkeli herätti Twitterissä huomattavan keskustelun laadullisen tutkimuksen metodologiasta. Tutkimusta tuomitsevat reaktiot pääsääntöisesti loistivat laadulliseen tutkimukseen perehtymisen poissaololla. Tuloksista olisi kiinnostavaakin kuulla erilaisia tulkintoja, mutta laiha tutkimustiedon dumaaminen omista arveluista käsin on väsyttävää.
Tutkimusten lukeminen ei todellakaan ole aina helppoa eikä tutkimuslukutaito selviö, niin erilaisia me lukijat olemme keskenämme, mutta uutta tietoa ja tutkijoita kohtaan osoitettu vähättely tuntuu aina yhtä eriskummalliselta. On helppo yhtyä näkemykseen Twitter-keskustelun tuoksinasta, että yhteiskunnallisesti vaikuttava tutkimus kolhaisi tietyn ryhmän edustuksellisuuteen. Mutta jos laadullisen tutkimuksen metodologia kummastuttaa, uskon että perusteisiin tutustumiseen saa ja löytää apua vaikka lähikirjastosta tai Twitterissä taitavasti kompakteja ja avaavia ketjuja laativilta tutkijoilta.
Niin & näin -lehti julkaisi vastikään suomeksi The Guardianissa julkaistun Maryanne Wolfin artikkelin miten Silmäilystä on tullut normaali tapa lukea. Samankaltaista silmäilyyn ja reagointiin perustuvaa otetta on myös Huipputuloiset-keskustelussa. Maryanne Wolf nimittäin kirjoittaa: ”Kriittisen ajattelun ja empatiakyvyn salakavala surkastuminen vaikuttaa kaikkiin. Se heikentää kykyämme suunnistaa ympärillämme raivoavassa informaatiomyrskyssä. Se houkuttelee vetäytymään kaikista tutuimpiin uskomusten siiloihin, joissa ei ole tarvetta analysoida tai tarkistaa faktoja. Olemme siksi entistä alttiimpia virheelliselle informaatiolle ja kansankiihottajille.”
Lukutaidon merkityksen Wolf kiteyttää hienosti niin, että lukutaidon ja kriittisen ajattelun ylläpitäminen on elinvoimaisen demokratian ja hyvän yhteiskunnan ylläpitämisen elinehto. Tieteen ja tutkimuksen tapauksessa lukutaidon treenaaminen on työlästä kriittisen ajattelun, kauneuden ja empatian jumppaamista. Mutta yhtälailla, kuten julkinen keskustelu huipputuloisuudesta tai vähähiilisestä yhteiskunnasta osoittavat, tutkimuslukutaito on myös sosiaalinen harjoitus.
Francis Alÿs ja leikin hurma
Kävin hiljattain Kölnin Ludwig-museossa Francis Alÿsin kehutussa suurnäyttelyssä Kids Take Over. Sen tärkein osio koostui noin kolmestakymmenestä videosta. Ne näyttivät leikkejä ja pelaamista maalla ja kaupungissa, pakolaisleireillä ja vaarallisten kaivosjätteiden...
