Eläköön nurkkakunnat! Enkä nyt tarkoita nurkkakuntaisuutta, sitä sisäänlämpiäviää ja omia etujaan ajavaa eristäytyvää kuppikuntaisuutta. Sillä sellaista taantumuksellisuutta on nähty riittävästi jo alkaneellakin vuosikymmenellä.
Folkloristit, antropologit ja biologit tietävät, että nurkkakunnat ovat ainutlaatuisia ja yllättäviäkin kerrostumia paikoista, tiedoista, historioista ja mielentiloista, joista voidaan ammentaa loputtomasti. Nurkkakunnissa tallennetaan ja säilytetään, säilötään ja hillotaan, merkillisiä määriä helposti katoavaa paikallisuutta. Harmillista, miten mainiolla ja osuvalla sanalla onkin niin kehno klangi!
Vierailin kesällä Aleksis Kiven kuolinmökissä Tuusulassa. Opas tiesi kertoa paljon mökin omistaneen Albert Stenvallin, Kiven veljen, perheen elämästä ahtaassa murjussa. Vierailun myötä palasin mielessäni erääseen kesään, jolloin tuurasin Kylmäpihlajan majakkasaaren eräoppaita. Samalla tavoin tiesin kertoa, miten karu Selkämeren kansallispuisto kätkee pinnan alle ainutlaatuisen meriluonnon ja Kylmäpihlajasta seuraava maapläntti lännessä on vasta Gävlessä.
Politiikan tutkimuksen parissa puhutaankin keskuksista ja periferioista. Kuvailemiani nurkkia voi löytyä mistä vain, mutta usein nurkkakunnat löytyvät periferioista. Ja jos keskukset eivät saa niistä irti taloudellista hyötyä, jätetään ne eri tavoin unholaan. Vasta nurkkia koluamalla huomaa millaisia aarteita niissä unholoissa säilötään.
Tein keväällä 2019 valokuvaprojektia Pohjois-Irlannin Armaghissa, jossa olin brittiläisen valokuvaajan kanssa dokumentoimassa peri-irlantilaista maaseudun urheilulajia: irlantilaista maantiekeilausta (Irish road bowling).
Miesten sarjan pelit alkamassa Dundrum Roadilla: Armagh vastaan Cork.
Irlantilainen maantiekeilaus on todella marginaalinen aihe periferiassakin. Harvempi irlantilainenkaan on kuullut koko lajista, vaikka olen belfastilaisilta ja dublinilaisista kysellyt. Mutta niin vain Armaghin Irish & Local Studies -kirjaston kirjastonhoitaja auttoi dokumentaation taustoittamisessa. Ystävällinen kirjastonhoitaja kaivoi läjän tietokirjoja, lajijärjestöjen kustanteita ja lehtileikkeitä tutkittavaksi. Olin lukenut historioitsija Fintan Lanen kirjoittaman alan klassikkoteoksen, mutta nyt tutkittu sosiaalihistoria sai kasvoista ja tarinoista lisää tietoa. Paikallinen maantiekeilauksen historia kantoi mukanaan tietoa koko nurkkakunnan historiasta.
Missään muualla maailmassa en löydä yhtä paljon tietoa armaghilaisesta maantiekeilauksesta kuin tuosta tietystä kirjastosta, eletyn elämän ja sivistyksen tallentajasta. Hurraahuuto siis kotiseutumuseoille, arkistonhoitajille ja majakkasaarten eräoppaille. Eläköön nurkkakuntien tiedon, historian ja luonnon monimuotoisuus ummehtuneen nurkkakuntaisuuden sijaan!
Armaghin maantiekeilauksesta kertovan kirjan ahkerimmat lainausvuodet ovat takanapäin.
