Donald Trump on viimeaikaisten tapahtumien valossa kuin mauton ja räikeä yli-ihmis-imitaattori – Las Vegasin hengessä. (Kuva: Wikimedia Commons)
Nuorena miehenä opin, että isossa porukassa vitsille nauretaan sen mukaan, kuka vitsin kertoo eikä sen mukaan, kuinka hyvä vitsi on. Tämä pätee yhä enemmän myös politiikassa. Sillä, kuka asian tai argumentin esittää, on usein suurempi merkitys kuin itse asialla.
Ilmeinen esimerkki on keskustelu USA:n presidentinvaalien tuloksesta. Kun
Donald Trump tai hänen liittolaisensa puhuvat vaalivilpistä tai varastetuista vaaleista, monille se on enemmän totta kuin tieto, jota vaaliviranomaiset ja muu faktakoneisto tuottaa. Instituutiot, järjestelmät ja sitoutumaton media menettävät asemiaan totuuden lähteenä. Tärkeintä on, kuka asiaa edustaa tai ketä asia edustaa.
Tätä ilmiötä on selitetty identiteetillä ja sosiaalisilla paikoilla. Me esitämme ja vahvoja ja joskus totuudenvastaisia näkemyksiä, jotta saisimme jäsenyyksiä ja liittolaisia yhteisöissä. Joskus hullut teoriat itsessään kokoavat ympärilleen yhteisöjä. Tähän eivät faktat pysty, sillä faktat objektivoivat, mutta eivät subjektivoi. Faktat tyytyvät toteamaan, ne eivät liitä ihmisiä Meihin eivätkä anna Meille toimintalinjoja erottautua Niistä Toisista. Kärkevät näkemykset subjektivoivat ja lähettävät toimimaan.
Identiteettileirit eivät kuitenkaan selitä koko ilmiötä. On merkillepantavaa, että tässä asetelmassa keskeisiksi totuuden lähteiksi nousevat ihmiset ‒ ne, jotka edustavat asioita tai joita asiat edustavat. Vahvimmat ja fanaattisimmat leirit rakentuvat usein vahvojen, toimeliaiden ja näkyvien yksilöiden ympärille. Näistä yksilöistä tulee usein myös yhteisöjen keskeisiä tunnuksia, henkilösymboleita. Tällöin yhteisön totuus ja sen legitimiteetti perustuu sille, mitä henkilösymboli sanoo, kokee tai tekee.
Kansainvälisesti näkyvin esimerkki henkilösymbolista ja sellaisen vaikutusvallasta on tietysti Donald Trump, mutta ilmiö vaikuttaa myös monissa muissa liikkeissä. Osa näistä on populistisia ja puoluepoliittisia, mutta eivät kaikki, kuten esimerkiksi
rokotevastainen liike.
Henkilösymbolin voima on omanlaisensa ilmiö ja eroaa identiteettileirien muodostumisesta. Ennemmin voi ajatella, että henkilösymboli on tietynlainen tapa organisoida identiteettileiri. Oleellista on, että ajattelu, tunteet ja toiminta järjestyvät nimenomaan elävän, näkyvän ja tekevän ihmisyksilön ympärille. Tiede, lait tai viranomaistoiminta voivat olla henkilösymbolien valossa toissijaisia, epäuskottavia ja valheellisia ‒ ainakin, jos henkilösymboli niin sanoo. Vahvan ja aktiivisen yksilön näkemys ja kokemus on tärkein totuuden lähde.
Ilmiössä on huomattavasti samaa kuin 1800‒1900-luvun vaihteessa vaikuttaneessa elämänfilosofiassa. Sen johtohahmoja olivat muun muassa
Friedrich Nietzsche ja
Henri Bergson. Elämänfilosofian yksi perusajatus on, että elämän todellisin muoto on elämys, yksilön välitön kokemus ‒ vain eletyllä elämällä ja tehdyillä teoilla on merkitystä. Toinen elämänfilosofian perusajatus on kokemuksen ja toiminnan radikaali vapaus, jota eivät voi eivätkä saa sitoa mitkään ulkopuoliset säännöt, instituutiot, lait tai moraalikäsitykset.
Juuri näin monet populistiset ja muutkin liikkeet toimivat. Ne menestyvät ruokkimalla ja vetoamalla yksilöiden henkilökohtaisiin kokemuksiin ja näkemyksiin ohi instituutioiden. Liikkeet esittävät vastustajansa ja vihollisensa pettureina, jotka estävät tai manipuloivat aitoja, omaa kokemustaan kuuntelevia ihmisiä. Puolestaan henkilösymbolien ympärille muodostuneet yhteisöt ottavat toteemipaaluikseen yksilöitä, jotka kokevat ja kommunikoivat erityisen vahvasti ‒ eivätkä aina välitä rajoituksista, joita vakiintuneet instituutiot, sopimukset, lait tai moraalikäsitykset asettavat. Henkilösymboli on yhteisön jäsenille kanava ja lupa seurata pidäkkeettömästi omia kokemuksiaan tarvittaessa yli toisten totuuksien.
Elämänfilosofian paluu politiikkaan on mielenkiintoinen, yllättäväkin ilmiö. Se on viettänyt lähes vuosisadan historian varjoissa. Sillä välin länsimaisen filosofian, yhteiskuntatieteen ja poliittisen ajattelun pohjavirtana on ollut analyyttinen filosofia. Analyyttisen ajattelun peruskiviä ovat selkeys, johdonnmukaisuus ja yleistettävyys. Tämän perinteen hedelmiä on muun muassa hyvinvointivaltio johdonmukaisine, byrokraattisine ja erilaisia ihmisiä samoin periaattein kohtelevine ohjenuorineen. Kyse on nimenomaan yksilöllisten erityisyyksien ylittämisestä, siitä, että kaikilla on samat oikeudet ja sama asema omista kokemuksista ja teoista riippumatta. Totuus, oikeus ja hyvät tavat nähdään universaaleina, yksilöä suurempina ja yksilöitä velvoittavina.
Elämyksellinen ja pidäkkeetön, elämänfilosofinen politiikka maalaa yhteiskuntaan toisentyyppistä maisemaa. Se haastaa viime vuosikymmenten ihmiskäsityksiä, tietoteorioita ja moraaliperiaatteita samoin kuin niitä instituutioita ja käytäntöjä, joilla periaatteita pannaan toimeen.