Antti Maunu (Kuva: Vesa-Matti Väärä)
Korona-ajan yhteiskunnallisia toimia on tilanteen rauhoituttua alettu arvioida kriittisestikin. Itsenäisyyden juhlavuoden rahasto julkaisi laajan asiantuntijakoosteen siitä, mitä kriisinhallinnasta voidaan oppia ja mikä olisi voinut mennä paremmin.
Yksi raportin monista havainnoista on, että esimerkiksi sote- ja opetusalan henkilöstön hyvinvointiin ei suojautumistoimissa ja niiden toimeenpanossa kiinnitetty riittävästi huomiota. Ylipäänsä raportti kritisoi sitä, että yhden hallinnonalan ‒ terveydenhuollon ‒ toimenpiteille ja henkilöstölle asetettiin kriisinhallinnassa liian suuri rooli.
Omat tutkijan ja työnohjaajan havaintoni sote- ja opetusalalta ovat samansuuntaisia. Näkökulmani on järjestelmätason sijaan työntekijöiden työssä ja siihen liittyvissä kokemuksissa. Tämä antaa osin toisenlaista, tarkentavaa kuvaa palvelujärjestelmän toiminnasta.
Yksi julkisuudessakin puhuttanut ilmiö on sote-alan työntekijöiden suhtautuminen koronarokotteisiin. Järjestelmätason lääketieteellinen näkemys on selvä ja perusteltu: kaikkien potilastyötä tekevien on pitänyt pandemian aikana ottaa rokote taudin leviämisen estämiseksi sekä potilaiden ja hoitajien turvallisuuden takaamiseksi.
Monien hoitajien näkökulma on kuitenkin ollut toinen. Hoitajien kieltäytyminen rokotteista on herättänyt keskustelua puolesta ja vastaan, eikä ole selvää käsitystä, kuinka paljon ”pakkorokotukset” ovat esimerkiksi ajaneet hoitajia irtisanoutumaan muutenkin työntekijäpulan kuormittamalta alalta. Joka tapauksessa rokottamattomat hoitajat eivät jaa järjestelmäkeskeistä, lääketieteellisesti perusteltua näkemystä.
Mikä on rokottamattomien hoitajien näkemys ja mistä se motivoituu? Ja voiko sen tarkastelu antaa valmiuksia kohdata paremmin erilaisia yhteiskunnallisia tai terveydellisiä kriisejä?
Omista aineistoistani piirtyy selvä kuva. Hoitajat eivät samastu julkisuudessa tarjottuun ”rokotekriittiseen”, usein erilaisiin salaliittoteorioihin tai muihin kirjaviin poliittisiin positioihin rinnastuvaan rooliin. Sen sijaan he perustelevat valintojaan ja päätöksiään oman arkensa arvoilla ja ihanteilla.
En ole rokotekriittinen, mutta tämä on minun kehoni ja jos jotain jälkitautia tulee, kukaan ei ota siitä vastuuta. (Perusterveydenhuollon sairaanhoitaja, noin 30 v.)
Haluan määrätä omasta kehostani ja elämästäni edes sen verran. Tuntui, että työt imevät minusta kaiken energian henkisesti ja fyysisesti ja koskemattomuuttani rikotaan aggressiivisten potilaiden toimesta päivittäin töissä. Nyt en saa päättää edes siitä, mitä kehooni laitan. (Vanhuspalveluiden lähihoitaja, noin 25 v.)
Vastauksissa toistuu vahva itsemääräämisoikeuden vaatimus, joka tarkentuu erityisesti kehoon. Keho määrittyy yksityisalueeksi, johon työnantajalla tai lainsäätäjällä ei ole oikeutta puuttua. Tämä ei yllätä, jos ajatellaan viime aikojen keskustelua esimerkiksi seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta ja siihen liittyvästä lainsäädännöstä. Voi tulkita, että rokotuslaki on toiminut nuorten aikuisten hoitajien kokemuksessa vastakkaiseen suuntaan kuin esimerkiksi laki seksuaalisesta suostumuksesta.
Hoitajien kokemuksissa ilmenee myös kokemuksia terveydestä, jota rokotteet heikentävät enemmän kuin vahvistavat. Hoitajat ovat kuvanneet omia pitkäaikaissairauksiaan, jotka ovat pahentuneet koronarokotteen myötä. Tai kuten edellä, hoitajat voivat arvioida rokotteen haittavaikutukset ja mahdolliset jälkitaudit suuremmaksi riskiksi kuin rokottamattomuuden. Tästä näkökulmasta hoitajat toimivat puhtaan rationaalisesti, hyötyjä ja haittoja laskelmoivan järjen varassa. Useissa muissa yhteiskunnallisissa yhteyksissä, kuten taloudenhoidossa, tähän rohkaistaan.
Useilla hoitajilla on näkemyksiä, että hoitajien ammattitaidon ja työnteon pitäisi riittää työnantajalle. Vaatimus kehon alistamisesta työnantajan valtaan koetaan näiden kyseenalaistamisena.
Näinkö vähän osaamistani arvostetaan, että haluavat vielä kehonikin omakseen? Enkö ole riittävän osaava? (Kotihoidon lähihoitaja, noin 45 v.)
Kokemuksessa voi nähdä kokemusta myös oman ammattitaidon ja työpanoksen väheksymisestä, arvostuksen puutteesta, josta on niin ikään keskusteltu paljon hoitoalan työssä. Kokemus voi korostua, jos samassa työyhteisössä kaikki ammattiryhmät eivät kohtaa samoja velvoitteita.
Oli ristiriitaista, että samaa lasta päivän aikana opetti opettaja, jolla ei ollut pakko olla influenssarokotusta, mutta hoitajilta sitä vaadittiin. En siedä ajatusta, että hoitajien odotetaan suostuvan oman kehon itsemääräämisoikeudesta luopumiseen vain suojellakseen näennäisesti potilasta. Itse valitsisin ennemmin rokottamattoman hoitajan kuin en hoitajaa ollenkaan. (Kouluterveydenhuollon sairaanhoitaja, noin 30 v.)
Kun hoitajien kokemuksia ja perusteluita kuuntelee, heidän toimintansa vaikuttaa järkevältä ja perustellulta omien arvojen mukaan toimimiselta. Aivan samoin kuin rokotusvelvoite vaikuttaa järkevältä ja perustellulta lääketieteellisestä ja järjestelmäkeskeisestä näkökulmasta. Ristiriita syntyy siitä, että arvot ja niiden motivoimat perustelut ovat laadullisesti erilaisia.
Mitä tämä kertoo ja kenties opettaa koronapandemian tai muiden kriisien hallinnasta? Jaan ITLAn raportin näkemyksen siitä, että kriisien hoitaminen liian vahvasti yhden hallinnon- tai toimialan sekä sen periaatteiden mukaisesti voi tuottaa käytännön työssä uusia ongelmia haettujen ratkaisujen sijasta. Se sivuuttaa paikallistason ja ammattitaitoisten toimijoiden oman osaamisen, vahvuudet ja toimintakulttuurit, mikä voi saada paikallistason kääntymään keskusjohtoisia tarkoituksia vastaan.
Omana tulkintanani esitän, että tämä saattaa olla yksi syy terveydenhuollon laajempaan kriisiin kuten työntekijäpulaan koronapandemiasta riippumattakin. Tuoreessa tutkimuksessa osoitamme, että hoitajat kokevat valitettavan usein olevansa pelkkiä liikuteltavia käsipareja, koneiston osia, objekteja.
Hoitajien kokemuksessa hoitotyön arki, johtaminen ja työn organisointi muun muassa työaikoineen eivät aina anna hoitajille riittäviä mahdollisuuksia elää omaa elämäänsä ihmisinä, perheenjäseninä, ystävinä, omien arvojensa mukaan toimivina kansalaisina, minkä mahdollistamiseksi he aikanaan hakeutuivat itselleen tärkeälle alalle. Sen sijaan hoitajat kokevat joutuvansa uhraamaan itsestään ja elämästään liian suuren osan sille, että huonosti organisoidut hoitokoneistot voisivat toimia edes jotenkin hoitajien henkilökohtaisen venymisen varassa. Vaikka muilla elämänalueilla myös virallinen yhteiskunta velvoittaa yhä suurempaan itsenäisyyteen ja vastuullisuuteen.
Koronapandemian hoitaminen suurelta osin terveydenhuollon ja sen henkilöstön voimin näyttäisi olleen tästä osuva esimerkki. Vastaavasti rokotuksista kieltäytyminen on esimerkki itsenäistyvien hoitajien vastaliikkeestä, johon he ovat ilmaisseet olevansa kykeneviä. Voi olla, että hoitajien vastaliikkeitä nähdään vielä lisää.
