Janne Seppänen. (Kuva: Vesa-Matti Väärä)
Yleisradion aamulähetysten sääennusteet ovat kiinnostavaa seurattavaa ilmastokriisin psyykkisen todellisuuden näkökulmasta. Epänormaalin helteisen sään jatkuessa ennusteiden positiivinen perusvire sammuu ajoittain. Meteorologit ja juontajat eivät enää kerro kesän lämpöennätyksistä hymyssä suin. Jokin häiritsevä on tunkeutunut studioon.
Meteorologit raportoivat säätilasta, mutta lähetysten merkitys katsojille on kuitenkin tätä informatiivista roolia suurempi. Ennusteet tuttuine juontajineen rytmittävät katsojan aamua ja rakentavat elämään jatkuvuuden tunnetta. Ne ovat median turvallisia rituaaleja. Ilmastokriisin etenemisen myötä turvallisuutta murentavat tunteet tihkuvat kuitenkin vääjäämättä myös studion sääkarttojen äärelle.
Jos psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud (1856–1939) olisi havainnoimassa studion tunneilmapiiriä, hän varmaan inspiroituisi siitä. Freud nimittäin käsittelee hyvin samantapaisia tuntemuksia vuonna 1919 ilmestyneessä Das Unheimliche -esseessään. Paljon keskustelua herättäneen esseen otsikko kääntyy vaivalloisesti suomeksi, mutta otsikon sana kuvaa epämääräistä pelon tunnetta, kun jokin tuttu ja turvallinen alkaa saada outoja, kenties hieman kammottavia piirteitä.
Freud havainnollistaa tuntemusta useiden esimerkkien avulla. Hän muun muassa kuvailee omaa eksymistään vieraassa kaupungissa. Harhailtuaan aikansa autioilla kaduilla hän huomaa jatkuvasti ajautuvansa takaisin samaan paikkaan. Paikka on hänelle ”tuttu”, mutta saman aikaisesti tietenkin täysin vieras, koska hän ei tiedä, missä on. Ikään kuin hän olisi voimattomana tuomittu loputtomasti toistamaan paluuta samaan paikkaan. Freudille tulee kummallinen, hieman pelokas olo.
Jotain samalla tavalla itsepäistä ja toisteista on siinä, miten ilmastokriisiin kuuluva pelon juonne lomittuu ajoittain hienovaraisesti osaksi aamun sääennusteita. Niin lähetys itsessään kuin raportoidut helteiset päivät eivät ole enää samanlaisia kuin aiemmin. Tuttu ja turvallinen on liikahtanut aavistuksen verran ja saanut kummallisia piirteitä.
Freudilaisessa katsannossa epämääräinen pelon tunne on usein merkki torjunnan pettämisestä. Silloin jokin mielestä pois työnnetty ahdistava asia muistuttaa itsestään keskellä arkea ja tuo mukanaan epämiellyttävän olotilan. Ilmastokriisin ratkaisemisen kannalta pelon tunne ei kuitenkaan ole vain ahdistava muistutus kriisin muodostamasta uhasta. Ilmastopelon vääjäämätön tihkuminen yhä useammin arkeen avaa nimittäin kaksi yhteiskunnallista skenaariota.
Ensinnäkin ihmisten torjunnan mekanismit voivat mobilisoitua äärimmilleen. Monet yrittävät elää arkea arkea ikään kuin mitään ei olisi tapahtumassa. Maailma ympärillä muuttuu yhä kummallisemmaksi, oudommaksi ja turvattomammaksi, mutta monet yrittävät kaikin keinoin torjua asian mielestään. Vaikka pelon ja voimattomuuden tunteet on työnnetty syrjään, ne eivät kuitenkaan ole kadonneet mihinkään ja säteilevät torjunnan läpi arkeen monin tavoin.
Toinen mahdollisuus on katsoa ilmastokriisiä suoraan silmiin, hyväksyä pelottava todellisuus ja kääntää ahdistavien tunteiden energia teoiksi. Veikkaan, että juuri jotain tällaista on tapahtunut kadulla mieltään osoittaville ilmastoaktiivisteille, jotka lyövät omalla toiminnallaan turpaan pelon ja voimattomuuden tunteita.
