Syanotypiavedoksen tekemisessä ei voi hötkyillä koska siinä hyödynnetään auringon UV-säteilyä. Kuva kehitetty Suomen Pimiötaiteilijoiden järjestämässä syanotypia-työpajassa Karjaan Zebra-galleriassa. Ohjaajana oli Patrick Kuoppamäki. Viiden kuvan kehittämiseen kului pari tuntia. Tämä otos on alun perin otettu digikameralla Tiedetoimittajien Huippuvuorille vuonna 2018 tekemällä opintomatkalla (Riitta Oittinen).
Valokuvia on infovirrassamme riesaksi asti. En liene ainoa joka esimerkiksi kännykän arkistoa peratessaan ihmettelee joidenkin kuvien tarkoitusta.
Pahimmillaan eläminen visuaalisen tulvan keskellä turruttaa mieltä ja vie iloa sekä katsomisesta että kuvaamisesta. Elämää saattaa lipua ohi jos suoltaa itsestään jälkiä sosiaaliseen mediaan pakonomaisesti tai ei pysty lopettamaan muiden tuottamien kuvavirtojen selailua.
Infoähkyssä eivät ihmedieetit auta. Hitaampaa kuvaamista ja katsomista voi kuitenkin harjoitella. Monet luontokuvat ovat tunnetusti vaatineet kärsivällisyyttä ja hitautta. Spontaaneilta vaikuttavat katuvalokuvatkin ovat usein tulosta suunnittelusta ja odottelusta. Yksi hitaan valokuvauksen mielenkiintoinen muoto on muutoksen ikuistaminen ottamalla kuvia samasta kohteesta vuodesta toiseen.
Myös filmikameran käytön kokeilu voi pakottaa pohtimaan oman kuvaamisen mielekkyyttä ja tarpeellisuutta. Samaten vaihtoehtoisiin menetelmiin perehtyminen tarjoaa portteja hitauteen ja oman kuvasuhteen syventämiseen. Kursseja ja näyttelyitä järjestetään neulanreikäkameran tai camera obscuran ja vanhojen kehitysmenetelmien, kuten syanotypian, tiimoilta. Varsinkin neulanreikäkameran rakentamista hyödynnetään myös opetuksessa.
Kansainvälisen keskustelun slow photography -termi on löyhä. En ole löytänyt siitä erityisen paljon mielipiteiden vaihtoa. En myöskään ole havainnut että sitä olisi syytetty elitismistä tai moralisoinnista samalla tavalla kuin slow food -liikettä. Ehkä tämä johtuu siitä, että edellisessä on ennen muuta kyse asenteesta, vaikka toki jokaisesta asiasta tai harrastuksesta voi kehittää rahareiän. Pelkistettynä sanoma kuitenkin on, että hitaasti kuvaamalla voi nähdä enemmän.
Hitaus voi olla myös pelkkää katsomista. Suomen valokuvataiteen museo osallistui vuonna 2015 ainoana museona Suomessa kansainväliseen Hitaasti taidetta -teemapäivään (Slow Art Day). Tavoitteena oli että näyttelyvieras keskittyisi vain viiteen taideteokseen mutta kuhunkin sitten 10 minuutin ajan.
Oli teemapäivä tai ei, jatkuvasta kuvapommituksesta irrottautuminen voi olla rentouttavaa ja säästää aivokapasiteettia. Kuvat eivät myöskään voi korvata sitä miten mielemme säilöö ja käsittelee asioita. Less is more ja hitaus on hienoa.
