Hidasta kuvaamista ja verkkaista katsomista

Riitta Oittinen

Syanotypiavedoksen tekemisessä ei voi hötkyillä koska siinä hyödynnetään auringon UV-säteilyä. Kuva kehitetty Suomen Pimiötaiteilijoiden järjestämässä syanotypia-työpajassa Karjaan Zebra-galleriassa. Ohjaajana oli Patrick Kuoppamäki. Viiden kuvan kehittämiseen kului pari tuntia. Tämä otos on alun perin otettu digikameralla Tiedetoimittajien Huippuvuorille vuonna 2018 tekemällä opintomatkalla (Riitta Oittinen).


Valokuvia on infovirrassamme riesaksi asti. En liene ainoa joka esimerkiksi kännykän arkistoa peratessaan ihmettelee joidenkin kuvien tarkoitusta.
Pahimmillaan eläminen visuaalisen tulvan keskellä turruttaa mieltä ja vie iloa sekä katsomisesta että kuvaamisesta. Elämää saattaa lipua ohi jos suoltaa itsestään jälkiä sosiaaliseen mediaan pakonomaisesti tai ei pysty lopettamaan muiden tuottamien kuvavirtojen selailua.
Infoähkyssä eivät ihmedieetit auta. Hitaampaa kuvaamista ja katsomista voi kuitenkin harjoitella. Monet luontokuvat ovat tunnetusti vaatineet kärsivällisyyttä ja hitautta. Spontaaneilta vaikuttavat katuvalokuvatkin ovat usein tulosta suunnittelusta ja odottelusta. Yksi hitaan valokuvauksen mielenkiintoinen muoto on muutoksen ikuistaminen ottamalla kuvia samasta kohteesta vuodesta toiseen.
Myös filmikameran käytön kokeilu voi pakottaa pohtimaan oman kuvaamisen mielekkyyttä ja tarpeellisuutta. Samaten vaihtoehtoisiin menetelmiin perehtyminen tarjoaa portteja hitauteen ja oman kuvasuhteen syventämiseen. Kursseja ja näyttelyitä järjestetään neulanreikäkameran tai camera obscuran ja vanhojen kehitysmenetelmien, kuten syanotypian, tiimoilta. Varsinkin neulanreikäkameran rakentamista hyödynnetään myös opetuksessa.
Kansainvälisen keskustelun slow photography -termi on löyhä. En ole löytänyt siitä erityisen paljon mielipiteiden vaihtoa. En myöskään ole havainnut että sitä olisi syytetty elitismistä tai moralisoinnista samalla tavalla kuin slow food -liikettä. Ehkä tämä johtuu siitä, että edellisessä on ennen muuta kyse asenteesta, vaikka toki jokaisesta asiasta tai harrastuksesta voi kehittää rahareiän. Pelkistettynä sanoma kuitenkin on, että hitaasti kuvaamalla voi nähdä enemmän.
Hitaus voi olla myös pelkkää katsomista. Suomen valokuvataiteen museo osallistui vuonna 2015 ainoana museona Suomessa  kansainväliseen Hitaasti taidetta -teemapäivään (Slow Art Day). Tavoitteena oli että näyttelyvieras keskittyisi vain viiteen taideteokseen mutta kuhunkin sitten 10 minuutin ajan.
Oli teemapäivä tai ei, jatkuvasta kuvapommituksesta irrottautuminen voi olla rentouttavaa ja säästää aivokapasiteettia. Kuvat eivät myöskään voi korvata sitä miten mielemme säilöö ja käsittelee asioita. Less is more ja hitaus on hienoa.

Lue myös:

Mikä erottaa tiedetoimittajan tekoälystä?

Mikä erottaa tiedetoimittajan tekoälystä?

Lähteiden merkitsemisestä populaareissa tietoteksteissä on käyty nyt ennennäkemättömän avointa keskustelua Maria Petterssonin Suomen historian jännät naiset -kirjan kirvoittamana.   Keskustelua seuratessa en ole voinut välttyä vertaamasta sitä pohdintaan, jota...

Mitä saat, kun lähdet sote-alalta?

Mitä saat, kun lähdet sote-alalta?

Sote-alan kriisi jatkuu. Mediassa näkyy yhä enemmän ammattilaisten, asiakkaiden ja kansalaisten huolestuneita puheenvuoroja. Kriisi tulee yhä julkisemmaksi ja muuttuu sote-organisaatioiden sisäisestä ilmiöstä koko kansan puheenaiheeksi. Myös media tekee töitä...

Ei edes sporarahoja

Ei edes sporarahoja

Jörn Donner oli kirjailijana määrän mestari. Hän oli kulttuurin moniottelija, elokuvaohjaaja, tuottaja, diplomaatti ja poliitikko, joka halusi tulla tunnetuksi nimenomaan kirjailijana. Hänen poikansa Otto Gabrielsson kirjoitti kirjassaan Rikkaruoho, että isä tähdensi...