Anu Koivunen
Kolmekymmentä toimittajaa saa tänään potkut, kun Hufvudstadsbladetia ja viittä muuta suomenruotsalaista päivälehteä julkaisevan KSF Median yt-neuvottelujen tulos selviää, eikä monikaan meistä kiinnitä asiaan sen suurempaa huomiota. Media-alan irtisanomisista on tullut jokapäiväisiä pikku-uutisia. MTV ulkoistaa ja vähentää, Sanoman ja Alma Median jossain yksikössä on aina yt-neuvottelut meneillään ja Ylessäkin parhaillaan historian suurimmat.
Media-alan uutiset eivät ole synkkiä vain Suomessa. Ruotsissa juuri julkaistun selvityksen mukaan vuosi 2013 oli lehtialan historian synkin: alan keskimääräinen liiketulos oli ensi kertaa miinuksella. Kahden viime vuoden aikana toimittajilta on kadonnut tuhat työpaikkaa.
Telakat, tehtaat ja it-alan suuryritykset saavat ministerit, kansanedustajat ja kuntapäättäjät kriisitunnelmiin ja tv-kameroiden eteen, mutta lehdet kuihtuvat kaikessa hiljaisuudessa.
Älypuhelimien, tablettien ja eri ohjelmasovellusten äärellä voi tuntua, että kaikki tietohan on ihan tuossa, googlauksen päässä, hashtagin ja linkkilistojen takana. Että ylikuormittuneet kännykkäverkot ja wifikartan aukot ovat suurin tietoyhteiskuntaa koskeva ongelma. Yksilöuskon aikakaudella voi hairahtua uskomaan klikkaustensa kaikkivoipaisuuteen ja kadottaa tajun omasta rajallisuudestaan. Sinänsä tärkeä tietoisuus ja puhe mediasta vallankäyttäjänä voi estää näkemästä journalistisen prosessin ja julkisen järkeilyn merkityksen. Kun, hei, jokainen tviitti on samanarvoinen, kuka jaksaa kantaa huolta siitä, että on yhä vähemmän laaja-alaisia toimituksia, joiden kollektiiviseen ammattitaitoon, arviointiin, harkintaan ja tulkintaan voi luottaa.
Tilanteeseen turhautuneena Svenska Dagbladetin kolumnisti Sam Sundberg totesi, että journalismista maksaminen on kansalaisvelvollisuus. Olen samaa mieltä.
Poliitikkojen pitää maksaa journalismista. Kuten Liikenne- ja viestintäministeriön selvityksissä Lehdistön tulevaisuus (17.12.2013) ja Median murros (5.3.2014) todetaan, Suomessa mediayhtiöitä kohdellaan muita Pohjoismaita tai EU-maita ankarammin, ja mediatuet ovat Pohjoismaiden pienimmät. Poliitikkojen tehtävänä on verohelpotuksin ja mielekkäin tuin varmistaa moniäänisen journalismin tulevaisuus. Journalismi ei ole paperin vaan journalistien varassa.
Mediatalojen pitää maksaa journalisteille. Digitalisoituminen ja siihen liittyvä mediakäytön muuttuminen on vääjäämätön kehitys, mutta koodaajat ja konseptoijat eivät korvaa journalisteja. Vaikka toimittajat siirtyvät niin pakosta kuin halustakin yrittäjiksi ja alihankkijoiksi, uutis- ja reportterityö eivät ole kotitoimistohommia. Journalismi ei ole kertaluontoinen projekti tai tilaustyö.
Mediatalojen ja journalistien pitää yhdessä kehittää paitsi liiketoimintamalleja myös – journalismia. Nykyinen yleisöjen ”palvelemisen” idea, joka näkyy klikkausanalytiikan merkityksen korostumisena ja mekaanisena ”kysytään-käyttäjiltä-ja-raportoidaan-se-sitten-uutisena” tuottaa valtaosaltaan latteaa journalismia, jonka arvoa on käyttäjän vaikea ymmärtää.
Sen sijaan, että mediayhtiöt ja journalistit yrittävät alentaa itsensä yleisöjään tyhmemmiksi, ehdotan, että he solmivat yleisöjensä kanssa uuden sopimuksen: journalistit neljäntenä valtiomahtina tavallisten kansalaisten kanssa ja puolella informaatiosotaa, kasvavaa pr-teollisuutta ja poliittista kommunikaatiota vastaan. Populismia, toki, mutta kansan ja valtaapitävien antagonismi ja siinä mielessä populistinen impulssi on elävän demokratian ydintä.
Uuden yleisösopimuksen solmiminen on tarpeen, koska yleisö ei tätä nykyä tiedä, mitä journalisteillaan tekisi. Monelle on todella epäselvää, mikä erottaa journalistin linkkien jakajasta ja retweettaajasta, eivätkä journalistit ole osanneet osaamistaan brändätä. STT-Lehtikuvan uutispäätoimittaja Minna Holopaisen Aamulehdessä julkaistu uutisanalyysi ”Oletko informaatiosodan uhri?” olikin tässä mielessä poikkeuksellisen hieno. Harvinaisella tavalla se teki journalistisen prosessin näkyväksi ja havainnollisti, miksi journalismi on tärkeää ja miksi siitä pitää maksaa.
Ja lopuksi me yleisöt, lukijat ja käyttäjät. Meidän on hyväksyttävä, että jos haluamme moniarvoisen, moniäänisen median, jos haluamme tietää ja ymmärtää muutakin kuin sen, minkä jo arvaamme, ja jos haluamme, että jaamme tämän kaiken muiden kanssa, meidän on maksettava journalismista.
Meidän on tiedostettava mediakäyttömme seuraukset. Sitä saat, mistä maksat – ainakin pidemmän päälle, kuten Aftonbladetin päätoimittaja Jan Helin totesi. Mediatalojen analytiikka on armotonta. Mitä klikkaat, sitä saat enemmän. Jos teet testejä, saat tehdä niitä aina enemmän. Jos et maksa, et saa mitään.
