Anu Koivunen
Päivystäväksi dosentiksi voi pätevöityä vain mediassa toimimalla, totesi Ville Pernaa Helsingin Sanomain Säätiön rahoittaman Asiantuntijuus mediassa –tutkimuksen julkistamisseminaarissa. Tämä Mari K. Niemen ja Ville Pitkäsen tutkimustulosten innoittama toteamus oli tilaisuuden parasta antia: aivan liian harvoin yhteiskunnan ja kulttuurin tutkijoita kehotetaan ”sentti sentiltä” laventamaan oman asiantuntemuksensa alaa julkisen keskustelun tarpeisiin.
Poliittisen historian dosentti Pernaa antoi laskujensa mukaan yli tuhat haastattelua vuosina 2007–2013 työskennellessään Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajana. Arvostettuna kotimaan politiikan kommentaattorina ja nykyisin Suomen Kuvalehden päätoimittajana työskentelevänä Pernaalla olikin varaa vailla defensiivisyyttä kyseenalaistaa valtio-opin professori Matti Wibergin myrkylliset näkemykset median ylläpitämästä ”valeasiantuntijoiden” ja ”hölöttäjien” ”asiantuntijakuplasta”. Pernaa jopa tunnusti, ettei hänellä ole ainuttakaan Wibergin peräänkuuluttamaa valtio-opin opintopistettä.
Kaltaiselleni päivystäville dosentille – yhteiskunnallisia kysymyksiä alinomaa pohtivalle ja kommentoivalle humanistille – Pernaan puheenvuoro oli vapauttavan epädramaattinen. Julkisessa keskustelussa toimiminen on omanlaisensa kompetenssi, joka edellyttää tutkijoilta median toimintatapojen ymmärtämistä – ja toimittajia, jotka myös käsittävät, miten tutkimus- ja tiedemaailma toimii. Tutkijana joutuu jokaisen haastattelupyynnön kohdalla miettimään oman asiantuntemuksensa alaa. Jos sitä ei mieti, silloin tutkijalla on ongelma. Kuten Pernaa ja monet Niemen ja Pitkäsen haastattelemat toimittajat vakuuttavat, paljon isompi ongelma on kuitenkin tutkijoiden taipumus kutistaa itsensä ja määrittää oman asiantuntemuksen ala liian kapeaksi.
Niin julkistamisseminaarissa puhunut professori Päivi Korpisaari kuin Pernaa siteerasivat yliopistolakia, jonka mukaan yliopistoilla on velvollisuus ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten… yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Korpisaari korosti, miten tutkijoiden pitää olla asiantuntijoina olla puolueettomia ja kertoa oikeaa tietoa. Vaikka onhan niitä sellaisiakin tutkijoita, jotka haluavat vaikuttaa, hän mainitsi lopuksi.
Tutkijoiden osallistumista julkiseen keskusteluun ei kuitenkaan voi ajatella vain asiatietojen välittämisenä ja tutkimustuloksista tiedottamisena. Kuten Niemen ja Pitkäsen tutkimuksesta käy ilmi, tutkijat eivät suinkaan ole median käyttäminä asiantuntijoina monopoliasemassa: virkamiehet ovat yhtä suuri ryhmä, ja esimerkiksi Ruotsin perspektiivistä käsin suomalaisessa julkisuudessa pistää silmään paitsi virkamiesten myös pankkiekonomistien keskeinen asema talousuutisoinnissa ja univormuihin pukeutuneiden sotilaiden käyttäminen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kommentaattoreina. Kolmanneksi suurimmaksi asiantuntijaryhmäksi ovat kiilaamassa toimittajat, joita toiset toimittajat haastattelevat.
Niin pääministeri, ulkoministeri kuin puolustusministeri ovat kuluneen vuoden aikana kritisoineet tutkijoita ”mielipiteiden” esittämisestä, mutta itse pidän ongelmana pikemminkin julkisen keskustelun yksiäänisyyttä. Vain harvoin mediassa nähdään vaivaa eri näkemysten esiintuomiseen. Suomalainen julkinen keskustelu kaipaakin lisää, ei vähemmän erilaisia analyysejä, näkemyksiä ja spekulaatioita. Toimittaja voi kaivata tutkijalta tukea omalle tulkinnalleen, mutta tutkijalla on kaikki mahdollisuudet tarjota myös uusia näkemyksiä.
Demokratian ihanteiden ja moniarvoisen julkisuuden tavoittelun näkökulmasta päivystävässä dosenttiudessa onkin kyse tutkijanetiikan ytimessä olevasta yhteiskuntavastuusta ja tehtävästä, joka yliopistoilla lain mukaan myös on: kasvattaa opiskelijat ”palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”. Viime kädessä kyse on siitä, haluaako tutkijana osallistua julkiseen keskusteluun ja sen määrittämiseen, mikä kulloinkin on – julkistamistilaisuuden päättänyttä Heleena Savelaa siteeraten – ”olennaista, tärkeää, totta”. Vai ajatellaanko, että siitä päättävät muut.
