Ja ihminen antoi nimet

Antti Immonen

Kirjoja suomentaessani olen usein manaillut sitä, ettei kaikille eliölajeille ole suomenkielistä nimeä. Onhan se ymmärrettävää: lajeja tunnetaan jo nyt noin 1,5 miljoonaa kappaletta. Joskus on vain tyydyttävä tieteellisiin nimiin.
Tietokirjallisuudessa suurpiirteiset nimet eivät kelpaa, koska lajeja on julmetusti. Emme voi sanoa kaikkia puutarhakasveja ”rikkaruohoiksi” tai kaikkia jyrsijöitä ”tuhomyyriksi”. Arkinimestä ei voi liioin päätellä eliön ominta olemusta, koska esimerkiksi maamyyrä kuuluu geneettisesti kontiaisiin – se vain muistuttaa myyrää.
Poliittisessa päätöksenteossakaan ylimalkaiset nimet eivät käy. Kun EU päättää geenimuunnelluista lajikkeista tai eläinten suojelusta, tarvitaan tarkkoja nimiä.
Tieteellisillä nimillä pyritään irti spesifeistä näkökulmista, mutta myös niissä on sekavuutta. Joku tutkija väittää tiettyä otusta lajiksi, toinen alalajiksi, kolmas aivan toisen sukuiseksi. Joskus eliöitä nimetäänkin uudestaan.
Tieteellisten nimien kaksiosaisuus on paljolti Carl von Linnén (1707–1778) ansiota (vaikkakin jo Aristoteleella esiintyi samanlainen perusidea, genus ja differentia). Nimen etuosa määritti eliön suvun, jälkiosa lajin. Esimerkiksi tavallinen metsämänty on Pinus sylvestris. Tämä niksi oli huima täsmennys arkikieleen.
Ennen tieteellisiä nimiä saivat antaa lajien löytäjät, esimerkiksi tutkimusretkeilijät. Nimiä olisi hupaisaa tehtailla itsekin, mutta kirotut tutkijat ovat omineet homman itselleen.
Jotta nimenanto ei olisi liian helppoa, eliöt luokitellaan kuntiin, pääjaksoihin, luokkiin, lahkoihin, heimoihin, sukuihin ja lajeihin. Ja vielä ala- ja yläheimoihin, muunnelmiin, alalajeihin, lajikkeisiin ja mutaatioihin.
Kotipuutarhuri saattaa ihmetellä kasvien lisämääreitä, kuten omenapuussa ’Lepaan punaista’. Lisuke kertoo viljelymuunnelman. Myös luonnonkasveille nimetään kaikenlaisia muunnelmia.
Arkipuheessa lajike ja laji usein sekoittuvat. Lajike on epämääräisempi, ja sitä käytetään etenkin kasvitieteessä jalostetusta muunnoksesta. Eläinten kohdalla puhutaan ”roduista” ja ”muodoista”, ihmisten kohdalla lähinnä ”lajista” (”heimot” ja ”suvut” tarkoittavat jotain muuta, ja ”roduista” ei saa puhua ollenkaan rasismi-peikon takia).
Arkielämässä nimipolitiikka on ollut mutkattomampaa. Hyödyttömiin eliöiden yleisnimen eteen on vain liitetty sopiva määre (vrt. ”paskamarja”; ”roskakala”).
Uusin kehitelmä eliöiden nimeämisessä on DNA-viivakoodi, joka helpottaa lajien luokittelua. Kiinnostavaa nähdä, uudistaako se ajan myötä koko eliönimistön.
Käännösongelmia sekään tuskin ratkaisee.