Kieli kansakunnan symbolina

Markku Kangaspuro

Kansallismielisyydestä, nationalismista ja kielestä on puhuttu paljon viime aikoina. Kielen symbolinen ja käytännöllinen merkitys kansakunnan rakentamisessa on suuri. Hallintokielenä on käytettävä kansan ymmärtämää kieltä ja kansallisen identiteetin rakentamisessa sillä kerrotuilla tarinoilla menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta on keskeinen rooli. Siksi myös informaatiosota on noussut niin vahvasti esille Ukrainan kriisin myötä. Pelätään, että venäjänkielinen vähemmistö eri maissa omaksu Venäjän tarinan.

Yksilölle kieli on osa identiteettiä, mutta sen vaihtamisen vaatimus merkitsee myös itseilmaisun voiman ja oman elämänpiirin hallinnan heikentymistä. Itse kukin huomaa ongelman ulkomailla matkustaessaan. Kielipurismi ja yksikielisyyden vaatimus kansalaisuuden ja valtiollisen lojaalisuuden osoituksena merkitsevät myös sitä, että osasta kansaa tulee lähtökohtaisesti huonommilla resursseilla varustettuja kuin toisista. Tämä johtaa usein myös kielijakoa noudattavien sosiaalisten jakolinjojen syntyyn.

Kieli kansakuntaan kuulumisen symbolina essentialisoi kansakunnan. Vain virallisen kielen puhujaksi syntyneet ovat autenttisia kansakunnan jäseniä. Muut joutuvat todistamaan lojaalisuutensa. Maahanmuuttajien kielitaitovaatimus kansalaisuuden saamisen ehtona on tietenkin yleinen käytäntö ja liittyy useimmiten kielen funktionaaliseen tehtävään.

Kieli kansakunnan symbolina voi kuitenkin johtaa myös Ukrainan ja Baltian maiden kaltaiseen tilanteeseen, jossa Venäjä käyttää kieltä ja siihen liittämäänsä symboliikkaa omiin tarkoituksiinsa.

Kielipolitiikka oli tärkeässä roolissa myös Suomen itsenäistyessä. Hieman historiaa oikoen voidaan sanoa, että Ahvenanmaasta uhkasi muodostua suomalainen Krimin niemimaa. Ruotsinkieliset separatistit vaativat saaren liittämistä entiseen emämaa Ruotsiin, jonka ylimmissä piireissä oli vahvoja tätä tavoittelevia tahoja. Jopa Suomen ja Ruotsin välisen aseellisen konfliktin vaara leijui ilmassa. Kansainliiton ja suurvaltojen johdolla käytyjen neuvottelujen tuloksena syntyi kompromissi, jossa Suomesta tehtiin eräänlainen ”federaatio”. Ahvenanmaa jäi demilitarisoituna itsehallintoalueena osaksi Suomea ja sen vastapainoksi ”kansallismieliset” suomalaiset hyväksyivät kielilain, jossa ruotsi sai ajoittain myöhemminkin kiistan kohteeksi noussen virallisen kielen aseman.

Nyt kielikiistaa ovat lietsoneet uudet itseään ”kansallismielisiksi” kutsuvat. Ulkovalta Ruotsin pieniä sini-keltaisia miehiä meidän ei tarvitse pelätä, mutta sen ”soft powerista” vastaavan ulkoministerin tai ainakin lehdistön moraalinen kannanotto kiistaan on mahdollinen.