MARI K. NIEMI

Globaali koronapandemia nosti tieteen ja tutkimuksen poliittisen päätöksenteon ytimeen. Television livelähetyksissä ministerien rinnalla tilannetta määrittelivät lääketieteen edustajat, joiden näkemyksiin päättäjät myös vetosivat ratkaisuissaan. Taito kertoa yleistajuisesti ja rauhallisesti monimutkaisista asioista paineisessa tilanteessa nousi arvoonsa.
Kuten tavallista, mediaa ja kansalaisia kiinnosti se, mitä seuraavaksi tapahtuu: mihin pitäisi varautua? Tietoa kaivataan aina siitä, mitä ei vielä tiedetä. Asiantuntijoille ja tutkijoille tämä on ongelmallistakin, sillä tietoon perustuvan työn tekijöistä moni kaihtaa spekulointia. Perustelluille, parhaaseen tietoon pohjaaville skenaarioille on kuitenkin ollut myös henkistä tilausta.
Tiedon ja sen puutteen yhteiseloa kuvaa hyvin keskustelu koronavarianteista. Tiedämme, että liikkeellä on useita eri puolille maailmaa paikannettuja koronavariantteja, ja että esimerkiksi niin Britanniassa kuin Suomessa ns. Intian variantti leviää nyt joidenkin mediatietojen mukaan ”kulovalkean tavoin”. Jos Intian variantti todella leviää 40–50 prosenttia nopeammin, kuten havainnot antavat ymmärtää, käsillä on ongelma.
Moni on saanut vasta ensimmäisen rokotuksen, eikä nuoria, aktiivisia ikäluokkia ole rokotettu. Kaikki rokotuksiin oikeutetut eivät ole niihin menneet tai aikaa itselleen varanneet. Boltonissa, Englannissa vajaasta kahdestakymmenestä Intian variantin sairaalaan viemästä henkilöstä suurin osa oli rokottamattomia mutta olisi ollut rokotukseen oikeutettuja. Hoidossa on kuitenkin myös useita ensimmäisen rokotuksen saaneita. Rokotteet suojaavat, mutta eivät sataprosenttisesti.
Tammikuun alussa kirjoitin Kauppalehteen siitä, miten Suomessakin kannattaisi olla valppaana brittivariantin suhteen. Vaikka tutkimustuloksia ei vielä ollut, kokemusperäinen havainto oli, että uusi, aiempaa nopeammin leviävä muunnos onnistui etenemään Britanniassa rajoituksista huolimatta.
Kirjoittaessani juttuani julkaisua edeltävällä viikolla Suomi näytti olevan lähtötelineissä tuolta muunnokselta suojautumisen suhteen. Varmasti asiasta kulisseissa keskusteltiin, mutta julkisuuteen reaktiot näyttivät hitailta.
Niin asiantuntijat kuin päättäjät ovat pandemian hallinnassa seuranneet tarkasti alan tutkimusta ja pyrkineet suhteuttamaan ratkaisunsa sen tuloksiin. Mutta miten toimia tilanteissa, joissa tutkimustuloksia ei vielä ole?
Olisiko Suomessakin pitänyt ennakoivasti suhteuttaa koronatoimia muiden maiden kokemuksiin vai odotella vahvistusta sille, että Intian variantti todella leviää jopa 40–50 prosenttia tehokkaammin kuin sen edeltäjät?
Britanniassa on päädytty siihen, että maata avataan vähitellen, mutta massatestausta, tihennettyä ja laajennettua rokottamista ja tiukempia rajoituksia sovelletaan alueilla, joilla variantit leviävät.
Myös brittilehti The Guardian nosti tutkimuksen ja kokemuksen välisen jännitteen esiin tuoreessa jutussaan. Täälläkin päättäjillä on edessään kiperä pulma. Toimiin olisi syytä ryhtyä nopeasti, koska silloin ne olisivat tehokkaimmillaan. Mutta miten perustella ripeät, tiukat rajoitukset, jos pohjalla ei ole koeteltua tutkimustietoa?
Dilemma on aito, sillä koronaa rajoittavilla toimilla on aina aineellinen ja henkinen hintansa. Seurauksia voi olla myös tekemättömyydellä. Missä määrin kansalaisten elämää ja yritystoimintaa rajoittavia päätöksiä voi ja pitäisi perustaa kokemuksiin – ja onko meillä toisaalta varaa odottaa tutkimusten tuloksia?

P.S. Tämän tekstin laatimisen jälkeen Suomen hallituksen uutisoitiin (Yle 18.5.) harkitsevan maan rajojen avaamisen siirtämistä.