Johanna Junttila. (Kuva: Vesa-Matti Väärä)
Notebook LM muuntaa tutkimusartikkelin podcastin muotoon sillä välin kun keitän kahvia. Copilotin Tutkija esittelee minulle lähteitä, joita en hakukoneella itse löytänyt. Chat GPT antaa minulle kehittävää palautetta ja editointiehdotuksia juuri niistä juttuluonnokseni kohdista, jotka itsekin tiesin heikoiksi mutta en keksinyt, mitä niille tekisin – ja niistäkin, joita pidin niin onnistuneina, etten nähnyt niissä parannettavaa.
Mihin meitä suurelle yleisölle kirjoittavia tiedetoimittajia enää tarvitaan, kun keskeisen osan osaamisestamme pystyy ulkoistamaan koneille?
Tein kymmenisen vuotta sitten graduni tiedetoimittajista median murroksessa. Sen valmistuttua olin vakuuttunut, että journalistien joukossa tiedetoimittajat kuuluivat niihin, joiden työtä internetin tulo oli eniten muuttanut. Faksien ja yksinomaan paperisten journaalien aikaan jo pelkkä tutkimustietoon käsiksi pääseminen ja sen ymmärtäminen vaativat erityisosaamista, johon tavan journalisteilla saati yleisöllä oli harvoin mahdollisuutta. Tällä vuosituhannella tieto on demokratisoitunut nopeammin kuin milloinkaan ihmiskunnan historiassa.
Silti internet ei tehnyt kaikista tiedetoimittajia, aivan kuten kirjoituskone ei tehnyt kaikista kirjailijoita eivätkä digikamerat kaikista valokuvaajia. Työ kuitenkin muuttui, kuvailivat graduuni haastattelemat kymmenen tiedetoimittajaa: vaikka tekeminen toisaalta helpottui ja nopeutui, myös yleisön vaatimukset kasvoivat. Virheistä jäi aiempaa varmemmin kiinni, ja kilpailu ihmisten ajankäytöstä pakotti tekemään tiedejournalismia aiempaa yleisölähtöisemmin.
Muistan kuinka minua vähän hävetti nimetä tutkielmani otsikolla “Tiedetoimittaja 2.0”, parempaakaan en siihen hätään keksinyt eikä tekoälyltäkään silloin vielä voinut pyytää sparria viimeisenä yönä ennen deadlinea. Yritin luoda analogiaa termiin web 2.0, jolla tuolloin 2010-luvulla kuvattiin internetin kehittymistä vuorovaikutteisempaan suuntaan sosiaalisen median, blogien ja vastaavien myötä. Nyt 2020-luvulla mietin, jalostaako tekoälyn tulo meidät päivitysversioon Tiedetoimittaja 3.0 – vai siirtyykö ammattikuntamme latojien ja pimiötyöntekijöiden tavoin mediahistoriaan?
Pelkkä vaikeaselkoisten tiedeaiheiden selittäminen helppotajuisesti ei enää riitä ammattitaidoksi. Elämme aikaa, jolloin kolmevuotiaankin voi ohjata keskustelemaan Google Geminin kanssa, kun kysymystulva maailmankaikkeuden toiminnasta ylittää oman osaamisen (kokeiltu on). Internetin tulo vei tiedetoimittajilta portivartijuuden tutkimustietoon, nyt tekoäly tarjoutuu vielä tulkitsemaan sitä puolestamme.
Suurin kysymys kuuluu, mitä tapahtuu koko journalismille. Mikäli ihmiset jatkossa hankkivat tietonsa mieluummin tekoälyltä kysellen kuin journalistisessa mediassa harhaillen, kaupallisen journalismin taloudellinen pohja murenee alta.
Tiedejournalismi ei milloinkaan ole ollut journalismin kovassa ytimessä, ellei oteta lukuun koronapandemian tai kuulentojen kaltaisia historiallisia tapahtumia, jolloin tiedetoimittajien asiantuntemusta on tarvittu päivänpolttavien uutistapahtumien tulkkaamiseen. Sen sijaan se on toiminut journalismin ja tiedeviestinnän leikkauspisteessä, palvellen ihmisten halua oivaltaa ja ymmärtää maailmaa.
Tämä tarve ei häviä, vaikka tekoälyn myötä median käytön ja tuottamisen tavat muuttuvat. Mutta meidän tiedetoimittajienkin on muututtava, jos haluamme jatkossakin saada suuren yleisön huomion.
Graduun haastattelemat tiedetoimittajat kokivat, että internetin myötä heidän tehtävässään on korostunut luotettavan tutkimustiedon erottaminen kaikesta siitä, mitä maallikot jakavat toisilleen “tutkittuna tietona”. Kenties koneen generoiman sisällön kyllästämässä mediamaailmassa tiedetoimittajan ammatissa yhä keskeisemmäksi tulee tietää, miten yleisön tarpeita voi palvella vielä paremmin kuin mihin tekoäly omin päin pystyy – tekoälyn avulla tietenkin.
Miten vastata siihen, mitä kukaan ei vielä osannut edes kysyä. Miten asettaa tutkimustulos kehykseen, jossa sen merkitys aukeaa. Miten vakuuttaa, ettei juttu ole vain uskottavasti muotoiltu vaan myös oikeasti totta.
Lupaan kaivaa tämän blogin kymmenen vuoden päästä esiin ja palata pohtimaan, miten tässä kävi – mikäli silloin yleisönä on vielä tiedetoimittajia eikä pelkkiä koneita.
