Mikko Tikkanen
Aikaisemmin yliopistotutkija alasta riippumatta koki kai kuuluvansa johonkin, mitä kutsuttiin älymystöksi tai oppineistoksi. Nykyään älymystön roolin yhteiskunnassa on ottanut luova luokka. Älymystön ja luovan luokan ero on siinä, että älymystö koostuu riippumattomista ajattelijoita ja älymystön tuottama tieto on itsessään arvokasta. Luovan luokka taas ei tuota tietoa vaan yhteiskunnallisesti, kaupallisesti tai poliittisesti hyödynnettävissä olevaa tietoa ja luo kulutusta ohjaavia trendejä.
Tänä syksynä tieteeseen keskittymisen sijasta, ison osan ajastani on vienyt itseni ja aikaansaannoksieni vertaileminen kollegoihin. Olen kirjoittanut hakemukset Suomen Akatemialle ja Euroopan tiedeneuvostolle. Olen myös kirjoittanut yhden työhakemuksen ja hakemuksen dosentuuria varten ja näihin liittyen portfolion suomeksi ja englanniksi. Pari viikkoa sitten olin Suomalaisen tiedeakatemian nuorten tutkijoiden teemaillassa alustajana kertomassa tähänastisesta urastani ja nuorten tutkijoiden tulevaisuudennäkymistä tieteenalallani.
Tämä itseensä keskittyminen yhdistettynä syksyn uutisiin kiristyvästä rahoitustilanteesta on saanut pohtimaan, mikä minunkaltaiseni perustutkimusta tekevän luonnontieteilijän rooli on suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa.
Uskoisin ja toivoisin, että professoritasolle asti edenneille tutkijoille professori-status itsessään antaa yhteiskunnallisen lokeron, johon nojata ja jonka pohjalta nähdä arvonsa. Luonnontieteissä ja varsinkin biotieteissä on kuitenkin tyypillistä, että professoreja on hyvin vähän verrattuna tutkijoiden kokonaismäärään ja suurin osa tutkijoista elää jatkuvassa epävarmuudessa. Epävarmuus itsessään ei edistä tieteellistä luovuutta ja tukijan identiteetin kehittymistä. Näkisin kuitenkin, että pätkätöitä suurempi ongelma on se, että perustutkimusta tekevän luonnontieteilijän on hyvin vaikeaa kokea saavansa yhteiskunnallista arvostusta.
Jos älymystö olisi edelleen olemassa, perustutkimusta tekevä luonnontieteilijä voisi kai kokea olevansa osa tätä joukkoa. En kuitenkaan usko, että nykyisin kovinkaan moni luonnontieteilijä tai ainakaan kaltaiseni ei-etabloitunut luonnontieteilijä ajattelee olevansa intellektuelli. Kun oikeaa peiliä ei löydy, käy helposti niin, että intellektuellin sijaan peilistä katsoo tulevaisuudenuskoa vailla oleva ylikoulutettu pätkätyöläinen. Suomen tieteen suurin uhka on ehkä siinä, että nyt on kasvamassa henkistä kotia vailla oleva kyyninen tutkijasukupolvi, joka ei pysty näkemään työnsä arvoa ja tästä syystä vertaa itseään yliopistomaailman ulkopuolisiin ihmisiin.
On kollektiivisesti unohtunut, että yksi tärkein sivistysvaltion mitta on se, kuinka paljon se kartuttaa ihmiskunnan yhteistä henkistä pääomaa ja sitä kautta kykyä sopeutua tulevaan. Spektrin toisella laidalla taas ovat valtiot, jotka vain pyrkivät poimimaan kirsikoita muiden leipomasta kakusta. Pahasti näyttää siltä, että Suomi on pyrkimässä kirsikanpoimijaksi, ja käsittääkseni yksikään valtio ei ole pystynyt pitämään innovaatiokoneistoaan yllä tämän kaltaisella loisstrategialla.
Olen huomannut, että kertoessani jollekin työstäni, aloitan aina kertomalla, että tutkimukseni luo pohjaa tulevaisuuden innovaatioille. Ikään kuin fotosynteesin, eli biologisen energian ja materian sekä hengittämämme hapen tuottavan reaktion, ymmärtämisellä ei olisi itseisarvoa. Haluan kyllä uskoa, että työni tulee auttamaan tulevia sukupolvia selviämään valtavista energian ja ruuan tuotantoon liittyvistä ongelmista. En voi sitä kuitenkaan luvata enkä varsinkaan voi luvata, että tutkimukseni tuottaisi lyhyellä aikavälillä Suomen kansantaloutta nostattavan innovaation. Sen voin kuitenkin luvata, että jos sitä työtä, mitä minä ja tuhannet kollegat maailmalla teemme, ei lainkaan tehdä, emme saa ikinä tietää miten esimerkiksi fotosyteesi toimii, emmekä myöskään voi kehittää tähän ymmärtämiseen perustuvia innovaatioita.
Haluaisin kokea, että tässä itsessään olisi jotakin, mitä myös suomalainen nyky-yhteiskunta arvostaisi.