Luonto, ystäväni

 

Hiirenkorvia, sinivuokkoja, muuttolintuja. Aurinko välkkyy puroissa. Kevät on taas purskahtamaisillaan täyteen loistoonsa. En jaksa pilata päivääni märehtimällä näin kauniina päivänä maailman tilaa ja megalomaanisia diktaattoreita, joten annan ajatusteni harhailla vapaasti ja jään tuumailemaan suhdettani luontoon.

Olen kai aina ajatellut rakastavani luontoa. Mutta mitä oikeastaan luonnon rakastamisella tarkoitetaan? Mitä ”luonto” edes tässä yhteydessä merkitsee? Maailmankaikkeutta? Metsää? Ja ”rakkaus” ylipäätään, mitä sekin on?

Edellyttääkö rakastaminen fyysistä läheisyyttä? Halaan lähintä puuta kokeillakseni, miltä moinen lähentely tuntuu. Syleily ei tunnu hassummalta, jos ei erityisen sykähdyttävältäkään. Rakkaus petäjän ja minun välillä ei kipinöi mitenkään havaittavasti.

Ehkä luonnon rakastaminen on enemmänkin kuin ystävän rakkautta.

Tuskinpa silti halailustakaan on haittaa. Ainakin olen sen jälkeen kirjaimellisesti pihkassa.

Luin vuosia sitten luonnonsuojelun uranuurtajan Reino Kalliolan esseekokoelman Luonto sydämellä. Muistelen Kalliolan sanovan siinä jotenkin niin, että rakastaakseen luontoa kestävästi ihmisen on tunnettava kohteensa perinpohjaisesti. Tämä ajatus on palannut välillä vuosien varrella mieleeni.

Mitä Kalliola tarkoittaa? Mahtaako hänen lisäkseen joku muukin ajatella näin?

Ei kai kukaan voi kiistää, ettenkö rakastaisi luontoa, vaikken tunnekaan sitä Kalliolan vaatimalla tavalla, perinpohjaisesti? Eihän kenenkään uskon kestävyyttä Jumalaankaan kiistetä, vaikka jumalat ovat ihmistiedon yläpuolelle sijoittuvia olioita.

Itse ajattelen, että luontoa ei voi ymmärtää, ellei sitä tunne perinpohjaisesti, mutta sen sijaan mitä tahansa on mahdollista rakastaa, jopa aivan sokeasti.

Uskoisin, että Kalliola viittaa väitteessään faktuaaliseen ja empiiriseen luonnontieteelliseen tietoon. Ihminen voi kuitenkin kokea asioita monin eri tavoin. Pelkkä esteettinen kokeminenkin voi johtaa kestävään rakastamiseen. Pikemminkin minusta vaikuttaa siltä, että usein nimenomaan vajavainen tieto rakkauden kohteesta mahdollistaa rakastamisen. Kun kiintymyksen kohdetta ei ole paljastettu täydellisesti (tai kuten Jean Baudrillard saattaisi todeta: ”pornografisesti”), siinä on arvoituksellista kiehtovuutta, alati uusia piirteitä.

Tuskinpa kukaan esimerkiksi sahailee auki puolisonsa, kumppaninsa tai rakkaan ystävänsä rintakehää tai kalloa päästäkseen täysin selville tämän rakenteesta ja tunteakseen siten suurempaa vetoa. Kiintymyksen tunne kummunnee jostakin muusta kuin kohteen täydellisestä tuntemisesta. Kiintymyksessä lieneekin kyse pitkälti illuusiosta ja idealisoinnista, pelkkä faktatieto ei paljonkaan sykähdytä. Näemme ja koemme asioista koettavissa olevan pinnan ja miellymme siihen.

Niin mainiota tekstiä kuin Kalliola muuten kirjoittaakin, hänen uskonsa tiedon välttämättömyyteen on hitusen outo. Onhan selvää, että rakastaminen on itse kullakin meistä yhteydessä esimerkiksi selittämättömiin mielleyhtymiin, nostalgiaan, omaan elämyshistoriaan kiinni kasvamiseen ja luonteenlaatuun. Eikä ole poissuljettua sekään, että taipumuksemme kiintyä tiettyihin asioihin on perustaltaan osittain geneettistä, meihin ohjelmoitua, tiedoistamme riippumatonta. Ja jos puhutaan luonnosta, niin sehän on kasvoiltaan loputtoman moninainen: joku näkee luonnon lähinnä vaellusmaastona ja rakastaa sitä, joku toinen ihastelee syksyisin ruskaan pukeutuvia puita, kolmas on kiintynyt puutarhassa puuhailuun, neljättä viehättää luonto pakopaikkana muilta ihmisiltä.

Yleisen ajattelutavan mukaan rakkaus on intentionaalinen ja vastavuoroinen tunne, mutta yhtä hyvin tuo vastavuoroisuus voi olla silkkaa harhaa: ihminenhän voi kai rakastaa toista aivan aidosti ja pyyteettömästi, vaikka tuo toinen olisi kuollut tai poistunut hänen elämästään tai ei olisi edes koskaan ollut varsinaisesti hänen kanssaan tekemisissä. Kukaan ei myöskään ihmettele, jos joku sanoo rakastavansa vaikkapa taloaan, autoaan tai kirjojaan – tai peräti jotakin abstraktia ideaa: isänmaata, taidetta, filosofiaa tai jumalaa. Kyse on kai enemmän elämyksistä kuin tiedosta.

Eli: ei rakastaminen edellytä tietoa. Rakkaus on epätieteellinen ja usein erittäin epärationaalinenkin tunnesoppa. Voi siinä olla mukana vähän järkeäkin, mutta se ei perustu viime kädessä järkeen.

Luonnon ystävä mieltää luonnon osaksi itseään. Tähän vaikuttavat varmaankin jo varhaislapsuuden kokemukset: jos lapsi saa myönteisiä luontoelämyksiä, niin hän tuskin ainakaan oppii vihaamaan luontoa. Hän oppii kokemaan sen muunakin kuin välineellisen käytön aineksena. Ehkä luontorakkaus perustuu osin myös eräänlaiseen keräilyviettiin, noiden myönteisten elämysten keräilyyn lapsuuden jälkeenkin.

Ainakin jos ajattelen omaa elämääni, niin mitä vähemmän siinä tapahtuu mitään hätkähdyttävää, sitä enemmän ikävöin ajan kulkua jaksottavia luonnon tapahtumia: syyssateita, ensilumia, pakkaskelejä, kevätpuroja.

Oma luontosuhteeni on sitä laatua, etten erityisesti haikaile erämaihin. Erämaat ovat toki vaikkapa biodiversiteetin kannalta tärkeitä, mutta itselleni emotionaalisesti liian etäisiä. Koenkin paradoksaalisesti lähiluonnon, jonka äärelle pääsen päivittäin, tunnetasolla todellisemmaksi luonnoksi. En kaipaa äärikokemuksia. Ja vaikka olen perusluonteeltani utelias, minulla ei ole pakonomaista tarvetta ottaa selkoa luonnon sisimmästä joka ainoaa yksityiskohtaa myöten. Lähinnä pyrin suhtautumaan luontoon, jonka miellän ystäväkseni, ystävällishenkisesti. Ja toivon, että muutkin tekevät samoin.

Espanjalaisfilosofi José Ortega y Gasset luonnehti teoksessaan Estudios sobre el amor rakkautta muistaakseni jotenkin siihen tyyliin, että se tuo persoonallisuudestamme esille piirteitä, joita huomiomme kohteella on, ja että nuo piirteet ovat varsinaista olemistamme.

Ettäkö tämä hehkuva keväinen luonto voisi noin vain heijastua omaan raihnaiseen olentoonikin? Se on melkoisen rohkaiseva ajatus.