Anu-Hanna Anttila
Eivätkä mustikat jättäneet minua rauhaan edes vuoteessa. Sinisiä pisteitä ja läikkiä verkkokalvoilla, kun käydessäni unille vahva jälkikuva ilmestyy heti suljettuani silmäni. Olin katsonut niitä koko päivän ja tarkkaavaisesti etsinyt runsaita mättäitä muun varvikon ja sammaleen seasta. Olin poiminut mustikat käsin, enkä käyttänyt poimuria, tuota pienimuotoista metsätyökonetta. Pysyi varvikko kunnossa, ja raa’at marjat jäivät vielä metsään kypsymään.
Sinä yönä mustikat eivät sentään tulleet uniini tanssimaan. Ne eivät keskustelleet kanssani unimustikoina, jotka olivat muuttuneet kädellisiksi olioiksi, kuten tv:n jogurttimainoksissa. Aamulla herätessäni ymmärsin kuitenkin vahvasti tämän: ilman luonnontilassa olevia, suojeltuja ja hoidettuja metsiä ei ole mustikoita, niitä rahkasammaleen seasta varvuissa roikkuvia syvänsinisiä ja joskus kiiltäviä pinnaltaan.
Taiteen ja kulttuurin paikka on yhteiskunnassa nähty uudella tavalla, ja samoin on käynyt myös metsille ja yleisemminkin luonnolle. Kun taiteen ja kulttuurin tulee nykyisin olla ihmisille hyvinvointia tuottavaa ja terveysongelmia ennaltaehkäisevää toimintaa, jotta siihen saa tukea. Tällöin ei taide ikään kuin riitä itsessään, vaan sillä on tällöin enemmänkin välineellinen arvo.
En oikein pidä tästä uudenlaisesta tuotto-odotus-kaavasta, joka taiteeseen ja kulttuuriin kytketään. Ikään kuin voisimme tietää etukäteen, minkälainen taide ja kulttuuritarjonta voisi olla ihmisille hyödyksi ja hyväksi. Tällaista tietoa voidaan tuottaa vasta taiteen kanssa rinnan elämällä, kokemalla, tunnustelemalla, ajan kanssa. Ja kuten aina luovan toiminnan ollessa kyseessä, sille ei voida tuottaa mitään takuuvarmaa standardia, jonka perusteella kirjoittaa reseptejä.
Toisaalta, jos taas ajattelen vastaavaa asetelmaa metsien tai yleensä luontokokemusten osalta, voi moinen ihmiskeskeisyyteen kytketty ajattelutapa olla hyväksikin. Nimittäin, jos ihmisen hyvinvointiin ja terveysvaikutuksiin vedoten pystytään säästämään ja suojelemaan metsiä, halutaan samalla ylläpitää myös luonnon monimuotoisuutta – ja näin ollen tietty suojella myös mustikkaa.
Metsäntutkimuslaitoksen (Metla) selvitys metsän terveys- ja hyvinvointivaikutuksista kertoo metsän terveellisyydestä ihmiselle. Metlan tutkimuksessa selvisi, että niinkin lyhyt aika kuin vain viisi minuuttia metsässä nostaa mielialaa. Lisäksi liikkuminen käy luonnossa vaivatta, melkein kuin itsestään, kun on aistivirikkeitä ja seurattavaa ympärillä. Linnut ja muut äänet, puiden lehtien ja havun tuoksu sekä muut metsän hajut virkistävät ja tuottavat iloa. Sydämen syke rauhoittuu, stressi helpottaa, elinvoima tuntuu palautuvan ja mieli lepää, näin kokevat tutkimuksen osallistujat. Jo pelkkä metsän vihreyden näkeminen saa hyvälle mielelle, todentaa Metlan tutkimus.
Kun maan läpi halkoo junalla lännestä itään tai etelästä pohjoiseen, jää näkökokemuksiin vahvasti metsä. Se on meidän ympärillämme ja sisällämme. Suomalaisten laajat jokamiehen ja -naisen oikeudet ovat taanneet kaikille tasaveroisen mahdollisuuden nauttia metsästä. Ja vaikka metsät ovat olleet paperiteollisuuden raaka-ainetta, on painopiste siirtymässä metsien hyödyntämisen kohdalla vähitellen toisaalle. Siihen suuntaan, että monimuotoinen metsä itsessään on itseisarvo.
Se, että metsä on ihmisen hyvinvoinnille tärkeä paikka, kertoo vuosituhantisesta jaetusta menneisyydestä eri eliölajien kesken, ihmisen yhteiselosta niin mustikan kuin jo luolissa ihmisen kanssa viihtyneen sokeritoukan kanssa. Haarahäntäinen kuitenkin on meitä seurannut urbaaneihin koteihimme – ja tehnyt sen ihan ihmiseltä kysymättä. Luonnon monimuotoisuus kun tarkoittaa juuri tätä: ihminen on laji toisten joukossa ja rinnalla.
Mutta jos saisin valita, kumman kanssa mieluimmin eläisin, niin toki mustikan. Kunnon varvikko kaupunkiparvekkeella tai kerrostalon kattopuutarhassa olisi verraton. Vai perustaisiko sinne jopa metsän?
