Kirsi Heikkinen
Miksi journalistinen muoto ei riitä toimittajille, miksi kirjoittaa kirja? Tiina Raevaara kysyi taannoin Suomen Kuvalehden kolumnissaan.
Suuremman lukijakunnan havittelu ei selittäne asiaa, sillä lehtitekstit tavoittavat liki poikkeuksetta enemmän lukijoita kuin kirjat. Ehkä toimittajat haluavatkin ennen kaikkea arvostusta, jota leipätyö uutisrobottina ei tuo?, Raevaara pohti.
”Vaikka toimittaja kirjoittaisi aiheestaan vuosikaudet, tekisi valtavasti taustatyötä ja solmisi punaisia lankoja huolellisesti yhteen, hänen työtään ei yleensä huomioida missään kokonaisuutena. Ei varsinkaan toisissa medioissa. Kun toimittaja sitten kasaa materiaalistaan kirjan ja muuttuu tietokirjailijaksi, hänestä ja hänen työstään tuleekin uudella tavalla kiinnostavia median silmissä. Meritoituakseen asiantuntijaksi toimittaja tarvitsee kirjan.”
Toisin sanoen toimittaja kirjailee päteäkseen, suomensi eräs arvostamani tutkija somessa.
No ei todellakaan, kirahdin tykönäni. Tai en ainakaan minä.
Itse asiassa juuri pätemättömyyteni esti minua pitkään toteuttamasta kirjaideaani. Tunnen kyllä asian, josta halusin kirjan, koska olen työstänyt siitä juttuja ja seurannut sitä koskevaa tutkimusta yli kymmenen vuotta. En ole kuitenkaan tutkinut aihetta itse, joten en ole asiantuntija – paitsi tiedon tajuistamisessa ja tarjoilemisessa.
No can do, rääkyi sisäinen sensorini. Ilman työpariani, joka on asiantuntija – vaikkei hänkään itseään sellaiseksi koe – Pää edellä ei olisi koskaan ilmestynyt.
Miksi lopulta menin ja tein sen, kirjan lasten aivojen kehityksestä?
Siksi, että sellaista ei ollut suomeksi kukaan kirjoittanut. Siksi, niin kornilta kuin se kuulostaakin, ajattelin, että siitä voisi oikeasti olla jollekulle hyötyä.
”Tietokirja on keski-ikäisen tiedetoimittajan tarve tehdä synteesi oppimastaan”, kuten eräs kollegani osuvasti muotoili.
Kirjailin myös siksi, että halusin nähdä, osaisinko koostaa kirjan kokoisen tietopaketin. Kirja oli minulle muotona aivan uusi, kun taas lehtiartikkelit – pakko tunnustaa – puuduttavat aina välillä, kaikessa tuttuudessaan.
Kirja oli myös ihana tekosyy saada kerrankin sukeltaa päälakilohkoaan myöten aiheeseen, joka kiehtoo ja innostaa.
Mutta on hämmentävän totta, että tiedetoimittaja muuttuu kuin taikaiskusta näkyväksi, kun hän julkaisee kirjan. Tämän voin jo yhden (puolikkaan) tietokirjan kokemuksellani vahvistaa.
Toimittajaa aletaan kohdella medioissa asiantuntijana, vaikka hän itse kuinka muistuttaisi, ettei sellainen ole.
