Donald Trumpin toinen presidenttikausi on alkanut rytinällä, ja panokset kovenevat kauden edetessä. Pöydällä on kauppasodan kärjistymisen lisäksi muun muassa Ukrainan ja Palestiinan tilanteet sekä syvenevä ilmastokriisi. Asetelma on dramaattinen eli myyvä, mutta millaista on hyvä journalismi liberaalin demokratian arvoihin ja instituutioihin välinpitämättömästi suhtautuvan hallinnon aikana?
Trumpin ensimmäisen vaalivoiton jälkeen 2016 monet yhdysvaltalaiset toimittajat ja journalismin tutkijat aloittivat itsetutkiskelun: miten tämä jäi näkemättä, kuinka uutisoida Trumpista ja mitä pitäisi tehdä toisin?
Uutismediaa ei ole rakennettu hänen kaltaistaan varten, kirjoitti The Atlanticin toimittaja James Fallows tuolloin.
Ensimmäisellä kaudella toimitusten haasteina olivat Trumpin poukkoileva hallinto ja viestintä, joka sisälsi poikkeuksellisen paljon valheita, vääristelyä ja suoria hyökkäyksiä mediaa kohtaan. Viholliskuvien lisäksi hallinto tehtaili syytteitä toimituksia vastaan ja eväsi tietyiltä toimittajilta pääsyn Valkoiseen taloon.
Trump myös usein ohitti portinvartijat ja kriittiset kysymykset viestimällä pääosin Twitterissä (nykyinen X) ja pitämällä huomattavasti edeltäjiään vähemmän lehdistötilaisuuksia. Välillä hän myös soitti suoraan luottotoimittajilleen Fox Newsin lähetyksiin.
Sittemmin Trumpin kaltaiset radikaalioikeistopopulistiset poliitikot ja puolueet ovat vahvistaneet asemiaan ympäri maailmaa. Laitaoikeistopopulistisessa puheessa valtamediat ovat tyypillisesti leimattu poliittisten konfliktien osapuoliksi. Näin myös haasteet journalismille ovat osin samanlaisia, ja Suomessakin on analysoitu, miten median tulisi käsitellä ilmiötä.
Trumpin toinen kausi on kuitenkin nykyhistorissa poikkeuksellinen uhka demokratialle ja toimivalle mediakentälle. Kuten useat ovat huomioineet, Trumpilla on tällä kertaa vähemmän pidäkkeitä ja menetettävää, koska hallinnossa on vain lojalisteja, kongressin molemmissa kamareissa myötäilevät republikaanienemmistöt, eikä uudelleenvalintaa tarvitse murehtia.
Lisäksi taustalla hääräävät Heritage Foundationin kaltaiset laitaoikeistolaiset ajatuspajat radikaalein toimintalistoineen sekä somejättien hännystelevät omistajat, joista etenkin Elon Musk on ollut avoimesti valtamediaa vastaan ja tukemassa laitaoikeistoa Euroopassa. Myös laitaoikeistolainen mediaekosysteemi Fox Newsista Breitbartiin ja “podcast-veljiin” on virittynyt tukemaan hallinnon toimintaa.
Niinpä toimitukset ja tutkijat ovat jälleen itsetutkiskelun äärellä.
Trumpin ensimmäisellä kaudella esitetyt parannusehdotukset journalismille voidaan jakaa karkeasti traditionalististiin, maltillisiin ja radikaaleihin riippuen diagnoosista.
Traditionalistisissa ehdotuksissa korostettiin, että journalismin vanhat hyveet pätevät populisteihin. Esimerkiksi tälle blogipalstalle kirjoittavan Mari K. Niemen mukaan toimittajien tulisi kohdella populistipuoluetta kuten mitä tahansa puoluetta: syvällisesti perehtyen, hurmaantumatta tai demonisoimatta, kertoen sen monista puolista, mukaan lukien rasismista, jos sellaista on.
Maltillisiin parannuksiin lukeutuivat konkreettiset toimet kuten George Lakoffin lanseeraama totuussämpylä, jossa väärä tai harhaanjohtava tieto esitetään jutun keskellä otsikon sijaan. Tällöin disinformaatio ei saa liikaa huomiota.
Toinen konkreettinen toimi oli toimittajien lähettäminen Yhdysvaltain sydänmaille tavoitteena ymmärtää ja kuulla Trumpia äänestänyttä “tavallista kansaa” paremmin.
Käytännön niksien lisäksi osa toimituksista halusi terävöittää sitoutumistaan arvoihin. Esimerkiksi sanomalehti Washington Post julkaisi helmikuussa 2017 uuden sloganinsa, Democracy dies in darkness.
Jotkut tutkijat myös ehdottivat, että toimittajien ja toimitusten olisi liittouduttava puolustamaan itseään ja arvojaan kollektiivina Trumpin hallinnon hyökkäyksiä vastaan. Dave Karpf vaati mediayhdistyksiä ja -liittoja ryhdistäytymään ja murtamaan perinteisesti yksilö- ja yhtiökeskeisen toimintakulttuurin Yhdysvalloissa.
Sadat amerikkalaismediat julkaisivatkin elokuussa 2018 koordinoidusti pääkirjoituksia, joissa tuomitsivat Trumpin hyökkäykset uutismediaa vastaan.
Radikaalimmat ehdotukset puolestaan painottivat, että politiikan journalismin on uudistuttava perusteellisesti. Esimerkiksi journalismin tutkija Rodney Benson esitti, että median tulisi jättää Trumpin seuranta vähemmälle, valita oma agendansa ja keskittyä siihen.
Bensonin mukaan media voisi esimerkiksi syventyä sosiaalisiin ongelmiin, joita Trumpin politiikka aiheuttaa tai pahentaa – kuten leikkaukset köyhille tai ilmastonmuutoksen kiihdyttäminen – tai jotka se jättää huomiotta – kuten talouden rakenneuudistukset tai huumeongelma. Näin journalismi voisi passiivisen eliittien seuraamisen sijaan johtaa positiiviseen yhteiskunnalliseen muutokseen ja palvella paremmin ja laajempaa kansanosaa.
Hieman samansuuntaisen uudistumisvision esittivät viestinnän tutkijat Barbie Zelizer, Pablo Boczkowski ja C.W. Anderson manifestissaan. Vision mukaan journalismin tulisi ajatella yleisösuhteensa uusiksi luomalla osallistumismahdollisuuksia ja kiinnekohtia ihmisten arkeen. Lisäksi perinteiset lähdekäytännöt pitäisi kyseenalaistaa ja keskittyä enemmän aliedustettuihin ryhmiin kuten naisiin, sukupuolivähemmistöihin ja etnisiin ryhmiin. Lopulta myös journalismia ohjaavat normit tulisi problematisoida ja luoda uudelleen.
Viestinnän tutkija Markus Ojala syventyi juuri normien problematisointiin ja ehdotti, että journalismin tulisi hylätä neutraaliuden ja puolueettomuuden ihanteet ja avoimesti tunnustaa omat ideologiset lähtökohtansa. Näin toimiessaan journalismi ei suinkaan kärjistäisi vastakkainasetteluita, vaan liennyttäisi niitä tekemällä kiistoista poliittisia ja intressipohjaisia moraalisten tai rationaalisten kamppailujen sijaan. Näin eri arvomaailmoja edustavien ryhmien välille voisi rakentaa keskusteluyhteyttä viholliskuvien sijaan.
Journalismin kehitystä seuranneille edellä esitetty ideakavalkadi voi kuulostaa tutulta. David Merrittin ja Jay Rosenin deweylaisten avausten pohjalta Yhdysvalloissa visioitiin 1990-luvulla uudenlaista yleisökeskeistä journalismia (public journalism), jossa eliittien seuraamisen sijaan keskiössä oli toimittajien tiivis suhde kansalaisiin, heidän ongelmiensa puntarointiin ja ratkaisuihin. Suomessakin tehtiin kokeiluja tältä pohjalta.
Liikkeen taustalla olivat yhä ajankohtaiset huolet kansalaisten passiivisuudesta ja journalismin merkityskadosta. Trumpin presidenttikaudet limittyvätkin osaksi journalismin muita pidempiaikaisempia kriisejä. Näihin lukeutuvat sekä mainostulojen ja maksavan tilaajakunnan pienentyminen että mediakentän omistuksen keskittyminen, joka toisaalta voi pelastaa pienempiä toimituksia, mutta on moniäänisyyden ja kritiikin vähentymisen vuoksi ongelma.
Lisäksi yleisöjen luottamus uutismedia kohtaan on ollut laskusuunnassa globaalisti Trumpista huolimatta – Suomi ja muut Pohjoismaat ovat poikkeuksia tältä osin. Yhdysvalloissa republikaaneista enää alle viidennes luottaa valtamediaan. Päälle tulevat yleinen kustannusten nousu ja Facebookin ja X päätökset vähentää uutisten näkyvyyttä alustoillaan.
Trumpin toinen kausi kärjistänee näitä trendejä. Luultavasti vain oikeistomediat ja -podcastaajat sekä New York Timesin kaltaiset suuret sanomalehdet Yhdysvalloissa hyötyvät tilanteesta taloudellisesti.
Millaista politiikan journalismin Trumpin toisella kaudella sitten soisi olevan? Riippuu arvioijasta ja kontekstista.
Oma tylsä mielipiteeni on, että kaikkia edellä mainittuja ehdotuksia tulee edistää medioiden omista lähtökohdista ja kokeilla myös uusia avauksia.
Trumpin ensimmäisellä kaudella tehtiin paljon ansiokasta uutistyötä ja tutkivaa journalismia, joka muun muassa veti yhteen hänen poikkeuksellista Twitter-käyttäytymistään ja paljasti hänen ei-niin-menestyksekkään bisnestaustansa. Suomessakin Yhdysvaltoja on seurattu runsaasti – joidenkin mielestä liikaakin.
Perusuutistyötä tulee luonnollisesti jatkaa. Sen sijaan jokaisesta Trumpin somepäivityksestä tai lausunnosta ei tarvitse tehdä uutistapahtumaa. Trumpin julkisuuspeliin kuuluu laukoa provokatiivisia heittoja toisensa perään. Tämä aiheuttaa fokuksen hajoamista. Kaaoksen keskellä hallinto puskee radikaaleja politiikkatoimia eteenpäin. Olennaista on tunnistaa tämä ja muut viestintästrategiat ja tarvittaessa avata niiden käyttöä yleisöille.
Tutkija Matti Ylönen ja sdp:n kansanedustaja Timo Harakka penäsivät pari viikkoa sitten Trump-uutisoinnilta keskittymistä vallankäytön peruskysyksiin: kuka käyttää valtaa, missä ja miksi. Henkilövetoisten konfliktien raportoinnin voisi taas jättää vähemmälle, sillä se vie huomion pois isosta kuvasta kuten taloudellisista ja ideologisista uudistuksista ja niiden seurauksista.
Osa uutisyleisöistä vaikuttaa olevan samoilla linjoilla. Uutismedia verkossa 2024 -raportin mukaan noin kolmannes suomalaisista kokee uutisten määrän uuvuttavaksi ja noin neljännes välttelee uutisia vähintään toisinaan. Uuden jutun päätoimittaja Olli Seuri esitti, että uutistulvassa kansalaisten kokonaiskäsitys hukkuu ja ihmiset kaipaavat kuratointia ja syventäviä sisältöjä. Trumpin kohdalla lukisin esimerkiksi mielelläni enemmän juttuja, joissa pureudutaan hallinnon taustavaikuttajiin tai demokraattipuolueen linjamuodostukseen. Toimittajien tulee myös muistuttaa presidentin vallan rajoista ja tilanteen poikkeuksellisuudesta toistuvasti.
Tämä on kuitenkin vielä tavanomaista politiikan journalismia. Pitäisikö tehdä vielä jotain enemmän? En tiedä auttavatko ensimmäisen kauden kaltaiset toimitusten koordinoidut arvomanifestit. Sen sijaan Helsingin Sanomien ilmastokirjeenvaihtajan kaltaista itsenäistä – tai yleisöstä kumpuavaa – agendan asettamista voisi olla enemmän.
Myös nuorten tavoittamisessa journalismin toivoisi onnistuvan paremmin. Henkilövetoinen, “rouhea” ja vuorovaikutteinen lähestyminen toimii nuorten suosimilla alustoilla. Samankaltainen tyyli voisi toimia myös syventävässä journalismissa, kuten Ylen toimittaja Jaakko Keson esimerkki videojournalismista osoittaa. Tämän tyyppisessä journalismissa juttujen tekoprosessi ja toimittajan omat lähtökohdat tulevat usein luontevasti näkyviin. Viime viikonlopun ilahduttavin uutinen oli, että Yle Uutisten Whatsapp-kanavaa seuraa jo yli satatuhatta ihmistä, joista valtaosa on lapsia ja nuoria.
Toimittaja ja journalistiikan työelämäprofessori Laura Saarikosken mukaan Trump on sekä helpoin että vaikein uutisaihe toimittajalle: Trumpista saa aina uutisen, mutta samalla pitäisi pystyä sanomaan jotain uutta, lisätä ymmärrystä.
Haastetta kerrakseen. Eivätkä uutisjournalismin pidempiaikaiset kriisit katoa Trumpin jälkeen.
