Mistä sotauutisissa erottaa virheen ja valheen?

Johanna Junttila

Aloitin aamun niin kuin moni meistä nykyään: lukemalla tuoreimmat sotauutiset. Venäjän kielen taitoni ei riitä maan omien medioiden seuraamiseen, mutta lukiessani toisten toimittajien selostuksia Venäjän tv-uutisten sisällöistä en voi olla äimistelemättä Putinin hallinnon informaatiovaikuttamisen taitoja.

Sen avulla 144 miljoonan ihmisen kansaa on toistakymmentä vuotta valmisteltu “erikoisoperaatiolle” myötämieliseksi – tai välinpitämättömäksi sen suhteen. Kaikki tämä on onnistunut vieläpä internetin, sosiaalisen median ja ennennäkemättömän viestinnän vapauden aikakaudella. Ylilyönneistään huolimatta informaatio-operaatio on melkoinen taidonnäyte.

Olemme omista medioistamme saaneet kuulla ja lukea, miten Putinin hallinto on täyttänyt Venäjän lehdistön, radion, television, verkkojulkaisut ja sosiaalisen median niin paksuilla jutuilla, etteivät monet omatkaan kansalaiset enää uskoo niihin. Taktiikan nerous piilee siinä, että muualta tihkuvat ristiriitaiset tiedot eivät saa epäilemään vain valtion ohjailemien medioiden uutisia, vaan uutisia ylipäätään. Niille, jotka Venäjällä yhä uskovat asioiden olevan niin kuin televisiossa ja lehdissä väitetään, vaihtoehtoiset uutiset näyttäytyvät länsimaiden venäläisiin kohdistamana informaatiosotana.

Mutta jos kerran propaganda toimii näin, mistä me voimme tietää, että emme itsekin ole sen uhreja?

Suomenkin mediat ovat valinneet sodassa puolensa, tarinoita sankaritaisteilijoista kerrotaan vain ukrainalaisista. Meidänkin uutisvirrassamme on levitetty perättömiä tai ainakin väritettyjä tarinoita esimerkiksi Käärmesaarten sankarillisesti kuolleista rajavartijoista ja “Kiovan aaveesta”, joka pudotteli venäläiskoneita kuin kärpäsiä. Eivätkö tunteisiin vetoavien mutta löyhästi tosien tarinoiden kertominen ja ristiriitaisen informaation syöttäminen kuulukin informaatiovaikuttamisen keinovalikoimaan?

Valheen ja virheen ero piirtyy siihen, miten tiedon levittäjä reagoi yrityksiin oikaista vääräksi väitettyä tietoa.

Jätetäänkö ikävä väite huomiotta vai luvataanko se tarkistaa – tai yritetäänkö kriitikko kenties vaientaa julkisesti lokaamalla tai vielä rajummilla keinoilla? Perusteellaanko kiistanalaiset väitteet tai kerrotaanko, jos jotain kerrottua tietoa ei ole pystytty itsenäisestä tarkistamaan? Oikaistaanko virheet avoimesti vai häviääkö kohuttua sisältöä jäljettömiin?

Ensisilmäyksellä uutismedia voi vaikuttaa epäluotettavalta, kun jutun perästä selviää, että tekstiä on oikaistu julkaisemisen jälkeen mahdollisesti useaankin otteeseen. Itse ajattelen asian juuri päinvastoin: virheiden myöntäminen ja niiden avoin tunnustaminen sekä korjaaminen ovat uskottavin tae siitä, että kyseinen media aidosti pyrkii välittämään aitoja tietoja.

Oikaisut eivät tietenkään hyvitä sitä, että tiedot olisi alunperinkin pitänyt tarkistaa paremmin.

Ukrainan sotapropaganda on mennyt Suomen medioissa helposti läpi, sillä se on onnistunut vetoamaan painajaismaisen uutisvirran herättämiin tunteisiimme. Syvällä suomalaisten toimittajien tajunnassa kotiaan puolustavat ukrainalaiset rinnastuvat talvi- ja jatkosodan sankareihin.

Myös kokemuksen puute näkyy. Kiinnostus Ukrainan tapahtumiin on nyt niin suurta, etteivät ulkomaantoimittajien rahkeet yksinään riitä tyydyttämään kaikkea uutisnälkää. Toimituksissa Ukrainan sodasta on värvätty tehtailemaan uutisia nyt sellaisiakin toimittajia, joilla ei ole aiempaa kokemusta konfliktien ja kriisien seuraamisesta.

Kun aamulla luin suomalaisen uutismedian sivuilta Ukraina-uutisia, tunnistin kirjoittajan nimestä, että monet niistä olikin naputtanut kulttuuritoimittaja. Yön aikana hän oli julkaissut yhteensä 14 lyhyttä uutisjuttua Ukrainasta, kiivaimmillaan seitsemän minuutin välein.

On melkeinpä ihme, jos noissa jutuissa ei olisi yhtäkään virhettä. Kulttuuritoimittajan onneksi sellaisen löytyessä häntä ei uhkaa 15 vuoden vankeusrangaistus valheellisen tiedon levittämisestä armeijasta, vaan korkeintaan moraalinen häpeä lukijoiden luottamuksen pettämisestä ja mahdollinen Julkisen sanan neuvoston langettava päätös, jos virhettä ei asianmukaisesti oikaistaisi.

Virheiden myöntäminen ja asianmukainen oikaiseminen ovat yksi merkki siitä, ettei maamme media ole itänaapurin tiellä. Mitä enemmän mediassa näkyy virheitä, sitä vähemmän sinne mahtuu valheita.

Lue myös:

Viheliäisten ongelmien viidakko

Viheliäisten ongelmien viidakko

  Jos puheeksi tulevat elämäntapamme kestävyyshaasteet, lähes joka seurueessa alan tuntea itseni jonkinlaiseksi maailmanlopun saarnaajaksi. Kun yrittää selittää haasteiden mittasuhteita ja monimutkaisuutta suhteessa teknologioiden mahdollisuuksiin ja asioiden...

Muutama ajatus pelosta

Muutama ajatus pelosta

Euroopan reunalla käydään sotaa. Sota herättää meissä monenlaisia pelkoja: Onko Venäjän listalla kenties seuraavana jokin toinen maa, Moldova tai Baltian maat, jopa Suomi? Pääseekö Eurooppa kunnialla energiakriisistä talven yli? Selviydymmekö sodan aiheuttamasta...

Sanat ja teot

Sanat ja teot

”Koulutuspolitiikka on aina ollut enemmän sanoja kuin tekoja”, puuskahti eräs kokenut rehtori. Tutkijana sanoisin asian niin, että koulutuspoliittisia päätöksiä ohjaavat abstraktit periaatteet, mutta käytännön koulutyö on konkreettista arjen hallintaa, josta ylevät...