(Kuva: Vesa-Matti Väärä)
Isänmaa kutsuu. Kun toimittajat raportoivat sodasta, jossa heidän maansa on osallisena, he usein kokevat painetta mukailla hallintonsa tulkintoja konfliktista ja osoittaa solidaarisuutta omalle kansalleen. Tätä taipumusta kutsutaan sotajournalismin tutkimuksessa käsitteellä patrioottinen journalismi.
Patrioottinen journalismi näkyy uutisoinnissa siten, että toimittajat omaksuvat hallinnon ja eliitin kehystyksen kriisistä ja välttelevät heidän kritiikkiänsä. Lisäksi toimittajat ilmaisevat solidaarisuutta omaa kansallista yhteisöään kohtaa ja välttelevät välittämästä vastapuolen narratiiveja ja tulkintoja sodasta. Ilmiö on inhimillisesti ymmärrettävä, ja se on todettu tutkimuksissa eri sodista ympäri maailmaa.
Toimittajia ohjaa sotatilassa kuitenkin myös ammatillinen eetos, joka on kannustanut monissa länsimaissa maailmansotien jälkeen neutraaliuteen, objektiivisuuteen ja kriittiseen analyysiin. Tämä paine on myös voimakas, sillä toimittajat usein omaksuvat alaa ohjaavat arvot ja käytännöt koulutuksen tai työn kautta.
Niinpä sotatilassa toimittajat ovat kahden yhteisön odotusten ristipaineessa: kansan ja ammattikunnan.
– –
Patriotismi journalismissa ei ole ongelma itsessään, jos toimittajat tiedostavat ja tunnustavat sen avoimesti sekä arvioivat sen vaikutusta uutisointiin. Journalismilla on aina ollut yhteisöllisyyttä tuottava tehtävänsä, ja isänmaallisuus eittämättä palvelee tätä funktiota.
Sen sijaan, jos toimittajat omaksuvat hallinnon ja asevoimien viestit pureksimatta, heistä uhkaa tulla propagandan jatkeita – Harold Lasswellin sanoin mielen kersantteja, jotka jauhavat sulkeisten lailla yhtä totuutta sodasta koulien kansalaisia yhdenmukaisuuteen.
Toimitusten ja toimittajien kohdalla on eroja siinä, miten patrioottisuus ja ammatillinen eetos ilmenevät konfliktien aikaan. Persianlahden sodan aikana brittiläinen tabloidi The Sun julkaisi henkeä nostattavia tarinoita “meidän pojista” ja pyysi jopa naislukijoita lähettämään eroottisia kuvia itsestään sotilaita varten, kun taas niin sanottu laatumedia operoi neutraalimmalla sävyllä.
Lisäksi patriotismin paine journalismissa elää konfliktin kuluessa ollen luultavasti suurimmillaan konfliktin alussa, eteenkin jos tilanne on sekava ja kansakunnan olemassaolo on koettu olevan uhattuna. Syyskuun 11. päivän terrori-iskun jälkeen yhdysvaltalaisessa journalismissa vallitsi haukkamainen patriotismi, ja George W. Bushin lanseeraama sota terrorismia vastaan omaksuttiin lehdistössä laajalti.
Mutta mitä tapahtuu patrioottiselle paineelle ja käyttäytymiselle journalismissa, jos sodassa on oman maan sijaan liittolainen, kuten Ukrainan sodan kohdalla Suomessa?
– –
Työskentelen tutkimushankkeessa, jossa selvitämme suomalaisten toimittajien, toimituspäälliköiden ja pääkirjoitustoimittajien kokemuksia Ukrainan ja Gazan sotien uutisoinneista. Työryhmään kuuluu lisäkseni Markus Ojala, ja Ali Isokangas teki hankkeeseen kandidaatintutkielmaansa.
Olemme haastatelleet kevään ja kesän aikana 22 henkilöä, joista suurin osa työskentelee suomalaisissa valtamedioissa sanomalehdissä ja televisiossa. Haastattelujen teemat käsittelevät muun muassa lähteiden käyttöä, asiantuntijoiden valintaa, kehystämistä, avointen lähteiden tiedustelua – ja patrioottista journalismia.
Millaista patriotismi sitten suomalaisessa journalismissa Ukrainan sodan kohdalla on?
Aikaisemman tutkimuksen perusteella patrioottista journalismia ilmenee todennäköisimmin, kun raportoidaan oman maan sodasta. Sen sijaan, kun on kyseessä kaukaisempi sota, uutisointi on neutraalia ja tasapainoisempaa. Tällöin on kyse “meidän sodasta” ja “heidän sodasta”, ja patrioottisuus journalismissa pohjautuu “heimolojaliteettiin” eli vahvaan positiiviseen samastumiseen omaa kansaa tai etnistä yhteisöä kohtaan.
Tutkijat ovat visioineet, että heimopohjaisen patriotismin lisäksi journalismissa ilmenee konfliktiaikoina myös arvopohjaista ja globaalia patriotismia.
Stephen Wardin mukaan globaali patriotismi journalismissa tarkoittaa sitoutumista demokraattisten arvojen, kulttuurin ja yhteisön tukemiseen. Siihen kuuluu pyrkimys tarkkaan ja puolueettomaan raportointiin. Globaali patriotismi on maltillista, demokratian ideoihin ja käytäntöihin perustuvaa samaistumista.
Arvopohjainen patriotismi sen sijaan sijoittuu heimopohjaisen ja globaalin patriotismin välimaastoon. Se perustuu lojaliteettiin liittolaista kohtaan ja rakentuu jaettujen arvojen ja konfliktilinjojen pohjalle. Tällöin kyseessä “liittolaisen sota”, kuten Ukrainan kohdalla Suomessa.
Yhden tutkimuksen mukaan ruotsalainen media toteutti ajoittain arvopohjaista patriotismia uutisoidessaan Venäjän ja Ukrainan konfliktin käänteistä vuosien 2017 ja 2018 välillä, ennen Venäjän helmikuun 2022 täysimittaista hyökkäystä. Uutisointi tuki Ukrainaa tilanteissa, joissa Venäjän nähtiin toimivan aggressiivisesti tai moraalisesti väärin. Lähteiden ja toimittajien omia mielipiteitä ei erotettu teksteissä aina riittävästi.
– –
Meidän tutkimuksemme perusteella suomalaisten toimittajien suhde patrioottiseen paineeseen ja käyttäytymiseen on monisäikeinen. Suuri osa haastateltavista kokee olevansa Ukrainan puolella, ja Ukrainan sota nähdään usein “meidän sotana”.
Ukrainaa ja ukrainalaisia kohtaan koetaan solidaarisuutta, koska Venäjä käy laitonta, siviiliuhreja kaihtamatonta, hyökkäyssotaa huomattavasti pienempää valtiota vastaan. Talvisodan ja pitkän rajan vuoksi suuri osa suomalaisista kokee sympatiaa ukrainalaisia kohtaan ja haluaa auttaa heitä myös konkreettisesti. Tämä tunnetaan myös toimituksissa.
Ukrainan lippu on ollut salossa Yleisradion pihassa Pasilassa sodan alkuajoista lähtien.
Lisäksi Suomi hakeutui ja pääsi osaksi puolustusliitto Natoa Venäjän hyökkäyksen vuoksi ja on tukenut itse sekä EU:n kautta Ukrainaa sotilaallisesti, rahallisesti ja poliittisesti ollen muun muassa mukana pakoterintamassa Venäjää kohtaan.
Näin Suomi ja suomalaiset toimittajat ovat kaikkea muuta kuin etäältä Ukrainan sotaa tarkkailevia neutraaleja havainnoija. Kyseessä ei ole “heidän sota” siellä jossain kaukana.
Niinpä liittolaispohjaiseen patriotismiin kuuluvaa solidaarisuutta ukrainalaisia kohtaan kyllä koetaan vahvasti ja sitä osoitetaan pääkirjoituksissa ja kolumneissa. Lisäksi vastapuolen eli Venäjän narratiivien ja näkökantojen välittämistä sellaisenaan pyritään välttämään. Sen sijaan ne pyritään kontekstualisoimaan ja tarvittaessa oikomaan.
Toisaalta myös liittolaisen eli Ukrainan asevoimien ja valtionjohdon sanomisiin suhtaudutaan kriittisesti. Ylipäätään haastateltavien suhde suomalaisten Ukraina-sympatiaan – mukaan lukien heidän omaansa – on reflektiivinen ja itsekriittinen, jopa “vaikea”.
Toimittajat näkevät, että puolueellisuus on asia, joka tulee tiedostaa, jotta sen ei antaisi vaikuttaa omaan työhön. Erityisesti uutisoinnin tulisi olla mahdollisimman neutraalia ja totuudenmukaista riippumatta sympatioista tai toiveista.
Osa haastateltavista näki, että puolueellisuus on sovitettavissa länsimaisen journalismin normeihin, jos sitoutuneisuus kerrotaan avoimesti. Toisten mielestä puolen ottaminen ei taas kuulu objektiivisuuteen pyrkivään journalismiin lainkaan, koska silloin toimittajista tulee osapuoli.
Joka tapauksessa haastateltavat kokivat, että vaikka yleiskuva Ukraina-uutisoinnissa on ollut hyvä ja monipuolinen, puolueellisuudesta seuraavia ongelmia ja sokeita pisteitä on ollut.
– –
Yksi eniten esiin nostettu itsekritiikin kohde oli liian optimistisen kuvan antaminen Ukrainan sotamenestyksestä eteenkin sodan ensimmäisinä vuosina.
Optimismi on johtunut haastateltavien mukaan siitä, että yleisöt ja toimittajat ovat toivoneet kovasti Ukraina voittoa, joten Ukrainan tappioista pienistä voitoista on uutisoitu isosti, kun taas Venäjän menestyksestä vähemmän. Tämä on rakentanut mielikuvaa, varsinkin sotaa kursorisesti seuraavalle yleisölle, että Ukraina on niskan päällä tai että sodassa olisi tapahtumassa joku merkittävä käänne.
Toinen yleinen itsekritiikin aihe on sodasta välittyvän kuvan yksiäänisyys ja mustavalkoisuus. Toisaalta haastateltavien mukaan asetelma on selkeä: Venäjä on autoritaarinen hyökkääjävaltio ja Ukraina altavastaajana puolustaa koko läntisen maailman turvallisuutta ja arvoja.
Mutta yhtäältä juuri tämä kirkas kertomus – ja paine mukautua siihen – vaikeuttaa raportointia harmaan sävyistä, kuten Ukrainain ongelmista demokratiassa. Eräs haastateltava kertoi luopuneensa Ukrainan ilmeisen sepitteellisiä rikostilastoja käsittelevästä juttuideasta kollegan kommentin vuoksi – tarviiko nyt tällaista.
Optimismin ja Ukrainan puolelle asemoitumisen vuoksi myös puhe rauhasta mediassa on ollut hankalaa ja epämääräistä. Ukrainain “voittoon” on haluttu uskoa niin, ettei epäedullisesta, mutta realistisesta rauhasta ole haluttu puhua.
Helsingin Sanomien päätoimittaja Erja Yläjärvi penäsi helmikuussa Suomen poliittista johtoa valmistelemaan kansalaisia kohtaamaan huono rauha “kaikessa raadollisuudessaan”. Osa haastateltavista näki, että median tulee myös herätellä yleisöjä tähän suuntaan.
Useat haastateltavat olivat ylipäänsä sitä mieltä, että ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on ollut vähäistä ja konsensushakuista. Joidenkin mielestä meillä ei ole ollenkaan tällaista keskustelukulttuuria, ja Suomessa on äärimmäisen paska turvallisuuspoliittisen toimittamisen kenttä.
Tälle nähtiin syyksi suomettumisen historia ja pelko keikuttaa venettä herkässä ulkopoliittisessa tilanteessa. Toimittajat myös kokivat, että “kansan syvät” rivit ryhmittäytyvät puolustamaan valtiohallinnon johtoa, jos media haastaa heitä sodan varjolla tehdystä päätöksistä.
Osa myös nosti esiin, että suomalaisesta toimittajakunnasta puuttuu sotateknologian ja turvallisuuspolitiikan substanssiosaamista, mikä johtaa siihen, ettei toimittajilla ole uskallusta ja kykyä haastaa hallintoa näissä asioissa tai esimerkiksi arvioida puolustusvoimien investointien panos-tuotos-suhdetta. Lisäksi puolustusvoimista tai puolustusministeriöstä riippumattomia ajatushautomoita ei Suomessa ole. Ylipäänsä lähes kaikki haastateltavat ajattelivat, että sodasta puhuvien asiantuntijoiden kirjo voisi olla moniäänisempi.
Asiantuntijoiden yksipuolisuuden syiksi, haastateltavat listaavat kiireen ja suomenkielisen asiantuntijapoolin kapeuden. Usein toimittajat valitsevat tunnetun haastateltavan, joka vastaa puhelimeen ja on sujuvasanainen.
Lisäksi muutamat haastateltavat kertoivat, ettei tiettyjä asiantuntijoita haluta päästää ääneen ilman kontekstointia tai muita asiantuntijoita, koska heidän ajatellaan toistavan Venäjän kehystyksiä tai vääristelevän asioita. Jotkut kokivat ylittäneensä yleisöjen toleranssin, kun he olivat tuoneet jutussaan esiin venäläistä ajattelua tai analyysiä.
Yhden mukaan ilmiössä on osittain kyse suomettumisen ja jälkisuomettumisen vastareaktiosta: kun Suomessa ymmärrettiin pitkään Venäjää – jopa Krimin valtauksen jälkeen – niin nyt kaikki vähän Venäjän suuntaisesti puhuvat tulkitaan heti putinisteiksi. Tämän vuoksi John Mearsheimerin, Heikki Patomäen tai Heikki Talvitien tapaisten asiantuntijoiden nähdään helposti laulavan Kremlin lauluja.
Joidenkin haastateltavien mielestä patriotismi myös näkyi paikoitellen sotauutisoinnin sävyssä. Häiritsevinä tekijöinä he mainitsivat estetisoidut kuvat sodasta, Putinista tehtailtujen lööppien määrän ja kiihkoilevat tai epärealistisen uhkaavat kuvaukset Suomeen kohdistuvista uhkista.
Tällaisten juttujen nähtiin luovan tarpeetonta kiihkoisänmaallisuutta tai hysteriaa. Erään haastateltavan mukaan Suomessa voisi olla enemmän topputtelevampaa sotauutisointia, vaikka se ei ole niin myyvää. Joidenkin mukaan toimituksissa tasapainoillaankin jatkuvasti kriisitietoisuuden ja liiallisen alarmismin välillä.
– –
Ukrainan sota on vielä kesken, mutta mitä patriotismin paineesta suomalaisessa sotauutisoinnissa voidaan sanoa haastatteluiden perusteella?
Journalismin hyveisiin kuuluvat vahva integriteetti ja kyky kriittiseen itsereflektioon. Haastateltavista lähes kaikki kertovat vähintään pohtineensa ukrainamielisyyden vaikutuksia omaan tekemiseensä. Se on hyvä merkki, mutta puintia voisi tehdä myös enemmän ja avoimesti.
Osa haastateltavista tunnisti patriotismin paineen johtaneen ainakin ajoittain harmaan sävyjen hukkumiseen, moniäänisyyden kutistumiseen ja liialliseen valtionhallinnon mukailuun. Myös Ukrainan ongelmista rintamalla tai kotimaassa on kerrottu vähän, eteenkin sodan alkuvuosina. Lisäksi herkästi lentävät syytteet Venäjän peesaamisesta ovat johtaneet liialliseen varovaisuuteen julkisessa keskustelussa.
Nämä ovat varteenotettavia ongelmia. Miksi julkinen kulttuurimme ei kestäisi moniäänisempää (itse)kriittistä ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua? Eikö Venäjän hyökkäyksen tuomitsemista ja Ukrainan tukea voisi yhdistää tällaiseen keskusteluun? Kuinka suut supussa ja rivit suorissa toimituksissa oltaisiin, jos sota osuisi Suomeen?
– –
Patrioottisella journalismilla on varmasti paikkansa sotatilassa puolustamassa maansa kansallista yhteisöä ja arvoja. Tämän ei tarvitse tarkoittaa kritiikitöntä suhtautumista hallintoon, asevoimiin tai liittolaisiin. Wardin peräänkuuluttamaa“globaalia patriotismia” mukaillen, toimittajat palvelevat isänmaata parhaiten sitoutuessaan demokratian ideaaleihin ja instituutioihin, joihin riippumaton ja moniääninen journalismi kuuluu elimellisesti.
Eräs haastateltava nosti Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen yksiäänisyyden syyksi sen, että pluralistisen julkisen debatin perinne on meillä niin nuori. Kulttuuria tekevät ihmiset, joten ei muuta kuin tällaisia traditiota luomaan, jos niin halutaan. Kysyy vain hieman pokkaa olla eri mieltä kulloisenkin konjunktuurin kanssa.
