Kriisipuheen yksi keskeinen teema on työntekijäpula. Hoitajien, lääkärien ja sosiaalityöntekijöiden puutteen vuoksi asiakasjonot pitenevät ja pienempien kuntien palvelut ovat vaakalaudalla. Kriisipuheessa rahakaan ei riitä ongelmien ratkaisuun, kun työntekijöitä ei luoteta saatavan edes sillä.
Mikä sitten vetää, pitää ja työntää ihmisiä sote-alalle ja sieltä pois? Tätä kysytään hyvästä syystä. Vastauksia ei kuitenkaan tahdo löytyä, ei myöskään ratkaisuja tilanteen kohentamiseen. Näen yhtenä syynä, että kriisipuheessa sote-ala hahmottuu usein itsenäisenä, muusta yhteiskunnasta irrallisena saarekkeena.
Kriisipuheessa sote-ala on kuin tuntematon ja hallitsematon valtio valtiossa. Sen piti tuottaa hyvää, mutta se onkin alkanut toimia toisin. Se on alkanut pettää lupauksiaan ja jättää asiakkaita hoitamatta. Se on alkanut sysätä työntekijöitä pois alalta ja hankaloittaa työntekijöiden sitoutumista. Sote-alan hyvä koneisto on karannut käsistä ja muuttunut pahaksi.
Olen saanut osallistua tutkimukseen, jossa sote-alalta poistuneet hoitajat kertovat poistumisensa syistä ja siitä, mitä hyvää ovat saaneet poistuttuaan alalta. Uusilla aloilla entiset hoitajat kokevat voivansa vaikuttaa itse enemmän työnsä sisältöön, työaikoihin ja palkkaukseen. Työkuorma kevenee ja viikonloppuisin on aikaa perheelle. Johtaminen on muilla aloilla usein parempaa ja koettu arvostus suurempaa. Etenemismahdollisuudet ovat monipuolisemmat.
Entisten hoitajien kokemukset ovat ymmärrettäviä ja tuttuja myös median tarinoista. Niissä toistuu näkemys sote-alasta ja -organisaatioista joustamattomina koneistoina. Koneistot kohtelevat työntekijöitä huonosti, uuvuttavat heitä ilman riittävää kompensaatiota eivätkä aina huomioi inhimillisiä tarpeita ja toiveita. Muut alat ja niiden organisaatiot vaikuttavat sote-koneiston rinnalla mukavilta yhteisöiltä, joissa keskustellaan, neuvotellaan, joustetaan ja palkitaan. Tämän työntekijät saavat, kun lähtevät sote-alalta.
Sote-alalta poistumiselle on siis vahvoja vetovoimatekijöitä työntövoimien lisäksi. Työntekijät eivät lähde vain siksi, että sote-koneisto toimii yskien. He lähtevät alalta siksi, että he ovat aktiivisia, vastuullisia toimijoita, jotka saavat muualta itselleen parempaa. Ihminen, kuten kaikki elävät olennot, pyrkii hakeutumaan huonoksi kokemistaan toimintaympäristöistä parempiin.
Tämä avaa uuden näkökulman myös sote-alan työvoimakriisiin ja sen ratkaisuihin.
Jos sote-alaa ei katsota omalakisena koneistona, vaan ihmisten toimintaympäristönä, toimijan paikka vaihtuu. Keskiössä ei ole sote-koneisto, vaan työtä tekevät ihmiset. Sote-alasta tulee ihmisille hyvä tai huono työympäristö yhteiskunnan muiden alojen kokonaisuudessa. Sote-alan on oltava hyvä ala paitsi asiakkaille, myös työntekijöille. Se ei onnistu, jos työntekijöitä kohdellaan koneiston osina ‒ ja jos sote-ala nähdään ihmisiä ohjaavana koneistona.
Työntekijät eivät ole alamaisia, joiden pitäisi sitoutua koneistoon, jotta sote-ala pelastuisi. Työntekijät eivät ole myöskään uhreja, joita koneisto sortaa, jos he kokevat työolonsa sote-alalla huonoiksi. Työntekijät ovat ihmisiä, jotka valitsevat itse oman työnsä, uransa ja tulevaisuutensa sen perusteella, mitä itse pitävät hyvänä.
Sote-alan tulevaisuus edellyttää, että työntekijät valitsevat sote-alan. Silloin on kysyttävä, miksi he valitsisivat sote-alan. Kasvottomien koneistojen sijaan työntekijät haluavat kohtaamisia ja hyvää kohtelua.
