Taannoin tuttava halusi tietää, mitä aikakauslehden tuottajana oikein teen työkseni. Kerroin, että muokkaan toisten kirjoittajien tekstejä: sullon tai levitän haluttuun mittaan, karsin rönsyjä ja lisään havainnollistavia esimerkkejä, tarkistan faktoja, selkeytän rakennetta, huollan kieltä sekä pidän huolta, että teksti sopii lehden tyyliin ja imee lukijan mukaansa.
”Tuo olisi minun painajaiseni”, kysyjä sanoi silmin nähden kauhistuneena.
Mitä hän itse tekee työkseen, palataan siihen tuonnempana. Mutta onko editorin työ tosiaan ihan kamalaa?
Onhan se hirvittävää, vähän samalla tavalla kuin Huvila & Huussi -tyyppisen televisioformaatin sisustus- tai pihasuunnittelijan työ: menet toisen huusholliin ja alat mielesi mukaan kaataa seiniä ja puita, uusia valaisimia ja laajentaa terassia, peittää lasten piirtämiä tuhruja maalilla ja sammaloitunutta nurmikkoa tonnien sorakuormalla.
Mutta toisin kuin tosi-tv:ssä, et mietikään asukkaiden toiveita ja tunteita, vaan saneeraat paikat myyntikuntoon ajatellen tulevaa ostajaa, siis jutun kuviteltua lukijaa.
Vaikka kirjoittaja ei onneksi ole satsannut tekstinsä laatimiseen omakotitalon arvosta aikaa ja henkistä pääomaa, editorin valta ja vastuu välillä hirvittää. Ja hyvä niin, tulee pidettyä mielessä kokeneemman kollegan neuvo: muuta tekstiä niin vähän kuin voit.
Toisin sanoen, myyntikohdetta ei pidä remontoida pelkästä omasta vaihtelun halusta ja tekemisen ilosta tai siksi että saa mukaan omaa lempiväriä ja suosikkiperennaa, vaan muutosten pitää olla perusteltuja ja tarpeellisia.
Editoin aina lukijalle, mutta siihen liittyvä vuorovaikutus tapahtuu tekstin kirjoittajan kanssa. Hänestä oman tekstin ronkkiminen voi tuntua yhtä henkilökohtaiselta kuin jos ilmestyisin hänen pihaansa leikkaamaan omenapuuta tai olohuoneeseen kantamaan perintöhuonekalua kierrätyskeskukseen. Vaikka talo on menossa myyntiin, omistaja voi tunnetasolla yhä välittää siitä aivan kuin olisi itse jäämässä siihen asumaan.
Minulla on ollut tuuria, sillä toistaiseksi tekstiremonttini eivät ole aiheuttaneet kummempia reaktioita kuin pientä erimielisyyttä ja mielipahaa.
Taannoin sain Jokesin Editointipajassa paitsi vastaanottaa hyviä vinkkejä vertaisilta, myös kuulla kauhutarinoita siitä, kuinka kirjoittaja on vastannut tekstinsä muokkausehdotuksiin repimällä editorin muistiinpanot tai irtisanoutumalla. Moisista reaktioista saisi televisiossa vetävää viihdettä, mutta toimitustyössä vain kohtuuttomat paineet työtään suorittavalle editorille.
Onneksi useimmat editointitehtävät eivät muistuta tv-ohjelmien näyttäviä muodonmuutoksia, vaan arkisempaa puutarhan hoitoa: Kitketään karkailevia perennoja ja siirretään kituuttavia paikkaan, joissa ne voivat kukoistaa. Mietitään, onko omenapuun tarkoitus tuottaa hedelmiä, kukkia vai varjoa, ja karsitaan oksia sen mukaan. Pidetään kulkuväylät siisteinä ja selkeinä sekä huolehditaan, että sisääntulossa ja oleskelualueilla on aina kiinnostavaa katseltavaa.
Aika ihanaa. Tuota minä tekisin pihallani kaiket päivät, jos ei välillä pitäisi… Niin, editoida toisten tekstejä.
Entä mikä onkaan ammatiltaan tuttavani, jonka korviin työni kuulosti painajaiselta?
Psykoterapeutti. Ihmismielen editori. Mikä painajaismainen valta ja vastuu!
Johanna Junttila. (Kuva: Vesa-Matti Väärä)
