Otsikko ei tässä liity televisiosta tuttuun viihdeohjelmaan, eikä sen ole tarkoitus herättää lukijaa ajattelemaan Tuomas Kyrön partaista naamataulua vaan maailman tilaa. Ja vastaan kysymykseeni itse: kyllä pitäisi olla huolissaan, ainakin rahtusen huolissaan.
Meille annettiin paratiisi, mutta muutimme sen hornankattilaksi.
Maailma kun kirjaimellisesti palaa: kaikkialla on koettu viime vuosina ennätyksellisiä lämpöaaltoja, kuivuutta ja metsäpaloja. Tätä kaikkea vasten itku ja hammastenkiristys eduskuntatalon pylväiden jo muutenkin rupuisen saumalaastin värjäytymisestä ja suorastaan häkellyttävällä tarmolla suoritetusta jynssäämisestä tuntuu lievästi sanottuna absurdilta.
Viime aikoina on uutisoitu monista epämiellyttävistä totuuksista:
Esimerkiksi 12. lokakuuta Helsingin Sanomissa otsikoitiin: ”Kymmenet merkit kertovat – maailma on matkalla kohti täydellistä katastrofia”. Uutisessa referoitiin Bioscience-tiedejulkaisun katsausta, jossa tarkasteltiin 35 ”planetaarisessa elonmerkissä” tapahtuneita muutoksia muutaman vuosikymmenen aikajaksolla. Minun on turha toistaa tässä blogitekstissä kaikkia HS:ssa/Biosciencessä mainittuja asioita. Riittää todeta, että suurin osa indikaattoreista menee yhä huonompaan suuntaan: planetaaristen elonmerkkien romahtamisen yhteisvaikutus ”voi johtaa ennennäkemättömään monikriisiin”. Tutkijat asettelevat aina sanansa varovasti; itse rohkenen kaiken lukemani nojalla ennustaa, että se ei vain ”voi johtaa”, vaan niin tulee käymään. Kyse on enemmänkin siitä, missä määrin pystymme hillitsemään tuota monikriisiä.
Maailman talousfoorumin sivustolla varoitellaan, että Amazonin metsät ovat lähellä keikahduspistettä. Artikkelin mukaan tulipalot ovat yksi vaarassa olevan maailmanlaajuisen ekosysteemin oireita. WWF:n juuri julkaistu Living Planet Report 2024 -raportti varoittaa, että maailma lähestyy nopeasti vaarallisia, peruuttamattomia keikahduspisteitä, jotka johtuvat luonnon häviämisestä ja ilmastonmuutoksesta. Siitä käy ilmi, että seurattujen villieläinpopulaatioiden keskimääräinen koko on pudonnut katastrofaalisesti 73 prosenttia vain 50 vuodessa (1970–2020), ja nyt ekosysteemit ovat aiempaa vähemmän kestäviä ja alttiimpia ilmastonmuutokselle.
Amazonin alueella metsien häviäminen ja ilmastonmuutos lämmittävät ja kuivattavat aluetta, mikä vie sitä yhä lähemmäksi sellaista kriittistä kynnystä, jonka ylittämisen jälkeen se ei enää toimi sademetsänä.
WWF:n vuoden 2024 Living Planet -indeksistä käy hyvin ilmi luontokatokriisin laajuus. Vuosina 1970–2020 villieläinpopulaatioiden keskimääräinen koko pieneni keskimäärin 73 prosenttia. Tämä arvio perustuu 5 495 sammakkoeläin-, lintu-, kala-, nisäkäs- ja matelijalajin lähes 35 000 populaation kehityskulkuun. Makean veden lajit vähenivät eniten, 85 prosenttia, mikä on järkyttävä kato, katastrofi jo yksinään.
Raportin ratkaisuehdotuksia ovat luonnonsuojelun, ruoantuotannon, energiantuotannon ja rahoitusjärjestelmien perinpohjainen muuttaminen – mikä tarkoittaa myös koko elämäntapamme muuttamista. Esimerkiksi yhden naudanlihakilon tuottaminen aiheuttaa arviolta 60 ekvivalenttikiloa hiilidioksidia, kun taas hernekilon tuotanto vain vajaan yhden ekvivalenttikilon. Eri ruoka-aineiden tuottamasta hiilijalanjäljestä on havainnollinen kuva tämän linkin takana.
Muutoksella on kiire. Elämän kirjo on katoamassa, eikä tämä kaikki suinkaan tapahdu jossain kaukaisessa tulevaisuudessa, vaan juuri nyt.
Ilahduin suuresti lukiessani vastikään valtavirrasta poikkeavan ekonomistin Anni Marttisen ajatuksia herättävän kolumnin. Hänen ydinpointtinsa on, että meidän pitäisi luopua nykyisen kaltaisesta talouskasvusta. Kulutamme liikaa ja vääriä asioita, ja meidän pitäisi pyrkiä kehittämään uudenlaista, kohtuutalouteen perustuvaa järjestelmää, jossa tuotettaisiin ennen muuta kaikille välttämättömiä asioita, kuten lääkkeitä, ruokaa ja asuntoja. Joutavuuksia, kuten pikamuotia, ei tuotettaisi.
Toinen ilahduttava lukukokemus oli Vivi Norokorven kolumni, jossa hän luetteli viime aikoina uutisoituja järjettömyyksiä. Maailma on hajoamassa kappaleiksi, mutta me suomalaisetkin asennutamme silti pihoillemme muovinurmikoita, käymme sankoin joukoin jonottamassa elektroniikkajätin ale-blendereitä ja ostelemme kiinalaisista verkkokaupoista joka kuukausi miljoonia ultrahalpoja vaatteita ja härpäkkeitä.
Sitäkö on meidän kuuluisa ”erityinen luontosuhteemme”?
Guardian-lehdessä uutisoitiin vastikään hiilinieluista. Meret, metsät, maaperä ja eräät muut luonnolliset hiilinielut ovat imeneet tähän saakka itseensä noin puolet ihmiskunnan päästöistä. Nyt tutkijoille on selvinnyt, että hiilen imeytyminen on hiipunut. Viime vuonna puut ja maaperä eivät varastoineet hiiltä juuri ollenkaan. Ilmastomalleissa tätä ei ole osattu ennustaa. Valtameret ovat imeneet itseensä viime vuosikymmenten aikana ihmisen tuottamista päästöistä noin 90 %, mikä on aiheuttanut merien lämpötilan kohoamisen. Merien lämpeneminen taas johtaa muun muassa lukuisten niissä elävien eliöiden tuhoutumiseen.
Vaikka joissakin asioissa päästöjä on saatukin suitsittua ja joitakin eliölajeja on pelastettu sukupuuton partaalta, on sangen epämiellyttävä totuus, että suurin osa maapallon eliöistä ja niiden elinympäristöistä on jo tuhottu tai tulee väistämättä tuhoutumaan lähivuosikymmeninä. Luonto on kyennyt tasapainottamaan ihmisen touhuja tähän saakka, mutta sen joustokyky alkaa olla kovalla koetuksella.
Pitäisiköhän siitä olla huolissaan?

Metsä palaa. (Kuva: Pixabay.com/Creative Commons CC0)