Pohjoismaista populismia

Ja taas! Tämäkin haastateltavani napsauttaa sormiaan havainnollistaakseen sitä nopeutta, jolla Tanskan kansanpuolue viskaa riveistään rasistisia puhuvat poliitikot ja ehdokkaat. Istun perinteikkään tanskalaissanomalehden toimituksessa, edessäni on mainittua populistipuoluetta pitkään seurannut toimittaja.
Olen tänä keväänä haastatellut kokeneita pohjoismaisia politiikantoimittajia Tanskassa, Ruotsissa ja Suomessa maansa populistipuolueen ja median suhteesta ja tuon suhteen muutoksista. Erityisesti minua kiinnostavat toimittajien valinnat ja se, miten he hahmottavat median roolia populistipuolueiden viestinnässä, menestyksessä ja haastamisessa.
Vaikka journalistinen media on kaikissa tutkimissani maissa moniäänistä, näyttää maiden välille hahmottuvan selviä eroja.
Journalististen valintojen eroja voi selittää osin maiden välisillä poliittisen kulttuurin tai keskustelukulttuurin eroilla. Toimittajat itse hahmottavat maidensa populistipuolueita myös niiden syntyhistorian, pitkäaikaisten johtajien hyväksyttävyyden (tai sen puutteen) ja puolueiden omien viestinnällisten valintojen perusteella. Huomattava vaikutus on sillä, miten hyvin puolue on vaaleissa menestynyt. Mitä enemmän puolueella on kannatusta, sitä suuremmaksi kasvaa paine uutisoida esimerkiksi rasismikohujen lisäksi puolueen linjauksista ja tavoitteista.
Tanskan kansanpuolueen, ruotsidemokraattien ja perussuomalaisten välillä on selviä eroja mediamyönteisyydessä. Siis esimerkiksi siinä, kuinka avoimia ne ovat toimittajien yhteydenotoille ja keiltä puolueessa toimittajat voivat tietoa saada.
Populismin nousu on haastanut journalistista mediaa myös Pohjoismaissa monin tavoin. Samalla kun populistipuolueiden riveistä on toistuvasti väitetty toimittajia puolueellisiksi, ovat puolueet onnistuneet hyötymään mediassa saamastaan näkyvyydestä.
Tässä suhteessa ruotsidemokraatit on oma lukunsa: puoluetta ovat painaneet marginaaliin niin perinteiset puolueet kuin journalistinen media.
Vaikka puolueella on siis ollut medianäkyvyyden kanssa tekemistä, näyttää tilanne kääntyneen sen eduksi. Ainakin asetelma on vahvistanut mielikuvaa puolueesta poliittisten ja muiden eliittien ulkopuolisena, ”eliittien” syrjimänä toimijana.
Puolue on gallupeissa jo kolmen suurimman joukossa, mikä on saanut monet toimitukset miettimään linjauksiaan. Niin vastenmielistä kuin se monille onkin, maahanmuuttovastaisuudella kampanjoiva puolue on nyt otettava laajemmin mukaan keskusteluun.
Monen tanskalaistoimittajan on vaikea ymmärtää ruotsalaisten kollegojensa ja perinteisten puolueiden poliitikkojen pyrkimystä pitää ruotsidemokraatit sivussa keskustelusta ja yhteistyöstä. ”Pimeässä tapahtuu pimeitä asioita”, yksi jututtamani tanskalaistoimittaja kiteytti. Hänen mukaansa rujojakaan ajatuksia ei ole syytä työntää pimentoon, koska siellä niistä voi ruman lisäksi tulla jopa vaarallisia.
Populistien kannalta sekä perinteisten puolueiden että median kanssa kaveeraamisessa on myös riskinsä, sillä siinä voi itsekin alkaa näyttää valtavirralta. Suomessa tähän junaan on jo hypätty, sen sijaan ruotsidemokraatit voinevat vielä jonkin aikaa ammentaa hyötyä ulkopuolisen haastajan roolistaan.
Vähintään yhtä kiinnostavaa kuin toimittajien kanssa keskustelu, on ollut ruotsidemokraatteihin tutustuminen. Heiltä olen kysynyt, kuinka he puolueensa mediasuhteen näkevät.
Ruotsidemokraattien ajatukset vahvistavat toimittajien kertomaa. Yksittäisistä hyvistä kokemuksista huolimatta suhde on molemmin puolin jännitteinen. Puolueen taholta mukana on myös performanssin piirteitä.
”Kyllähän me heille melko spartalaiset olot järjestimme”, eräs ruotsidemokraateista muisteli taannoista puoluekokousta. ”Heti alkuun ilmoitimme, että toimittajille ei sitten ole edes kahvia!”. Häntä muisto nauratti.
Eräs jututtamani ruotsalaistoimittaja taas muisteli varhaisempaa tapausta, jossa toimittaja oli kannettu pois ruotsidemokraattien tilaisuudesta: vyötäröltä kiinni ja ulos.
Ei ihan perinteistä menoa, mutta mikäpä olisikaan populisteilla pahempaa, kuin näyttää perinteiseltä puolueelta?