Mikko Tikkanen. (Kuva: Vesa-Matti Väärä)
Hesarin Kuukausiliitteessä oli juttua yhdeksäsluokkalaisista pojista. Pojilla oli samanlaiset unelmat kuin 35 vuotta sitten, kun itse olin samanikäinen. Tuolloin, 90-luvun alussa, elettiin laman syvintä vaihetta, mutta pian talous lähti nopeaan kasvuun. Suurimmalla osalla pojista tuli mahdollisuus seurata yhteistä jaettua elämänpolkua perheineen ja omistusasuntoineen.
Nyt talous on junnannut Suomessa pitkään paikallaan, eikä nopea koheneminen vaikuta todennäköiseltä. Lisäksi niissäkin maissa, joissa talous on kasvanut, vakaan elämän tarjoava keskipalkkainen teollinen- ja perinteinen toimistotyö on vähentynyt. Tilalle on tullut vähän korkeapalkkaisia asiantuntijatehtäviä ja paljon matalapalkkaisia palveluammatteja. Mieskulttuuri ei ole muuttunut maailman mukana, ja yhä harvemmalla pojalla tulee olemaan mahdollisuus korkeaa koulutusta vaativaan hyvin palkattuun asiantuntijatyöhön ja sen mahdollistamaan elämänpolkuun.
Itse päädyin yliopistolle, jossa suurin osa ihmisistä on töissä määräaikaisilla sopimuksilla. Riippuen tutkimusalasta, omista kyvyistä ja siitä, sattuuko olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, osa pääsee jo nuorina kiinni hyvän toimeentulon antaviin työsuhteisiin, mutta suurin osa ei. Nykyisin vaikka yliopistouran kanssa kävisi tuuri ja lopulta pääsisi kiinni vakinaiseen työsuhteeseen, se tapahtuu useimmiten vasta neli-viisikymppisenä ja vaatii onnistumisia tiukasti kilpaillun tutkimusrahoituksen hakemisessa ja urapolun vaiheiden arvioinneissa.
En ole itse ikinä haaveillut perinteisestä elämänpolusta, mutta jos olisin, olisinko uskaltanut lähteä perustamaan perhettä tai rakentamaan taloa? En tiedä. Yliopistotyön ongelmista huolimatta työ kuitenkin koetaan merkitykselliseksi. Siinä on enemmän vapautta toteuttaa itseään kuin useimmissa muissa töissä, ja sitä ainakin toistaiseksi arvostetaan yhteiskunnassa. Kaikista hyvistä puolista huolimatta työn epävarmuus, jatkuva arvioitavana oleminen ja systeemiin sisäänrakennettu kilpailu on rassannut välillä pahasti. Uran alkuvaiheen matala taloudellinen status myös vaikutti vahvasti kokemukseen itsestä. Koska miehet kilpailevat naisia enemmän rahalla, pienet palkat iskevät varmasti enemmän miesten kuin naisten itsetuntoon.
Vaikka pätkätöitä yliopistolla ei ehkä voi täysin verrata siihen todellisuuteen, jossa tämän hetken nuoret miehet elävät, se on kuitenkin opettanut jotakin niistä keinoista, joilla epävarmassa maailmassa selviää. Olen aina varonut rakentamasta liian isoja odotuksia mistään, edennyt vain pieni projekti kerrallaan ja pyrkinyt siihen, että epäonnistumiset eivät veisi liian pitkäksi aikaa pohjalle.
Liikunta on ollut aina oljenkorsi. Resilienssi kaikkea kohtaan on parempi, kun tuntee itsensä fyysisesti kilpailukykyiseksi. Myös se, miten liikunta vaikuttaa aivokemiaan, on korvaamaton apu. Työmatkaliikunnalla taas on ollut liikuntaa syvemmälle menevä vaikutus käsitykseen itsestä. Työmatkakävely ja pyöräily on ollut ja on edelleen statement: en suostu normiin maksaa autosta ja parkkipaikasta ja istua ruuhkassa. En lähde mukaan autoihin liittyvään statuspeliin. Kun kävelen tai pyöräilen pimeässä räntäsateessa, tunnen olevani vapaa, pystyvä ja kapinallinen. Nykyään yhä useampi mieskin kulkee lihasvoimin töihin, mutta pitkään oli niin, että huonoilla ilmoilla kevyen liikenteen väylillä liikkui aamuisin ja iltapäivisin vain naisia, lapsia ja minä.
Jos pitäisi neuvoa poikia, miten ottaa vastaan epävarma tulevaisuus, pyytäisin kai unohtamaan sen perinteisen polun. Neuvoisin ottamaan elämän projekti kerrallaan, mutta tekemään kuitenkin jotakin, mikä nähdään hyödylliseksi. Urheiluun käytetty aika tuskin menee ikinä hukkaan. Jos vaikka ajatellaan pariutumismahdollisuuksia, kannattaa ennemmin hakea endorfiinit ja dopamiinit liikunnasta kuin tietokonepeleistä. Tosin liikunnassakin on tällä hetkellä riskinä manosfäärin ja fitness-teollisuuden käärmeöljykauppiaat, joita some on täynnä ja joiden myrkkyihin ja myrkyllisiin malleihin monet lankeavat.
