Kuva: Riitta Oittinen Palmengarten, Frankfurt am Main.
Kaltaiseni mukavuudenhaluinen kaupunkilainen hakee retkeilyelämyksiä villiä luontoa useammin yleisistä puistoista ja kasvitieteellisistä puutarhoista.
Jälkimmäiset ovat oman määritelmänsä mukaan instituutioita ”jotka ylläpitävät dokumentoituja elävien kasvien kokoelmia tieteellistä tutkimusta, lajiensuojelua, esittelyä, valistusta ja opetusta varten.” Jokainen kasvitieteellisessä puutarhassa käynyt lienee havainnut, että tietopankkina toimiminen ja hyötynäkökohdat eivät syrjäytä esteettisiä arvoja ja virkistyskäyttöä. Lisäksi puutarhat kantavat mukanaan perustamisaikansa sosiaalisia, taloudellisia, moraalisia ja estettisiä virtauksia. Niiden havainnoiminen tuo vierailuihin oman mielenkiintonsa.
Vietin hiljattain päivän 1800-luvun lopulla perustetussa frankfurtilaisessa Palmupuutarhassa (Palmengarten). Sen vanha ja elegantti palmuhuone on yksi maailman suurimmista kasvihuoneista. Siellä samoillessa katoavat aika ja paikka, kulkija lähes unohtaa olevansa sisätilassa.
Parinkymmenen hehtaarin puutarhassa on yli kymmenen muutakin kasvihuonetta ja kasvu- ja teemavyöhykkeitä, mukaanllukien maailman toiseksi ainoa subantarktinen kasvihuone. Lisäksi siellä on lampi polkuveneineen, kahviloita ja juhlatiloja, ulkokonserttikatos, veistoksia, kohisevia putouksia ja suihkulähteitä, suosittu lasten leikkipaikka ja runsaasti lepopaikkoja. Ympäri puistoa puksuttava pienosjuna helpottaa liikkumista laajalla alueella, toimien samalla sympaattisena muistutuksena vanhanaikaisemmasta puistokulttuurista. Goethen perheellä lienee ollut aikoinaan puutarha samassa paikassa.
Juna herättää assosiaation siihen, kuinka puutarhavierailu on paikallista kaukomatkailua, eräänlainen ekologinen miniloma. Kasvitieteellisessä puutarhassa pääsee loikkimaan biotoopista, maanosasta ja kulttuurista toiseen, kokemaan sekä maailman monimuotoisuutta, että toistoa ja sen variaatioita. Flooran ohella voi tutustua faunaan.
Varsinkin suurkaupunkien puutarhoiden vierailijoista muodostuu kokonainen, joskin tilapäinen mikrokosmos. Hääkuvattavat, torkkujat, eväiden syöjät, rauhallista lukupaikkaa kaipaavat, luontokuvaajat, maisemamaalarit, amatööripuutarhurit, lasten, vanhusten tai ystävien kanssa ulkoilevat ym. – kaikille on tilaa. Samaan tapaan kuin koiranomistajat tuntuvat löytävän yhteisen sävelen, myös tuiki tuntemattomilla kasvien ystävillä riittää keskenään juttua.
Kasvitieteelliset puutarhat eivät todennäköisesti aiheuta kävijöissään samanlaisia eettisiä kysymyksiä tai surua kuin eläintarhojen häkkien asukkaat. Esimerkiksi puutarhoiden ajankohtaisiin erikoisnäyttelyihin punoutuu kuitenkin monimutkainen verkosto kulttuuri- ja tiedepoliittisia intressejä. Potentiaaliset aihepiirihän kattavat muun muassa biodiversiteetin säilyttämisen, ilmastonmuutoskeskustelun ja löytöretket. Palmupuutarhassa oli käyntiaikanani esillä näyttely kaakaosta, kolonialismin historiaa ja reilua kauppaa unohtamatta. Tutkimuspainotteisten luentojen ohella oli nykyaikaiseen tyyliin työpajoja lapsille ja suklaamaistiaisia ihan kaikille.
Museot joutuvat yhä useammin perustelemaan toimintaansa ja taistelemaan kannattavuuden kanssa. Sama koskee osaa puutarhoista. Niiden kokonaishyödyllisyyttähän on vaikea mitata. Jos tarpeellisuutta pitäisi perustella nykyjargonilla, kasvitieteellisten puutarhoiden voisi todeta tutkimuksen, opetuksen ja suojelutehtävän ohella tarjoavan laajalle yleisölle ”asiantuntevaa tietoa ja moniaistisia elämyksiä”. Toivottavasti mahdollisimman monen tällaisen keitaan annetaan kukkia rauhassa ja jatkaa toimintaansa sekä tiedon että hengen temppeleinä. Ainakin itse poistuin Palmupuutarhasta virkistyneenä ja viisastuneena.
Vierailuinspiraatiota:
Suomen kasvitieteelliset puutarhat
–
Kuva: Riitta Oittinen, Palmengarten, Frankfurt am Main
