Elina Grundström (Kuva: Vesa-Matti Väärä)
Kesän jännittävin lukupaketti tietokirjailijoille ja sellaiseksi haluaville on huhtikuussa ilmestynyt kirjailija Markus Leikolan Opetus- ja kulttuuriministeriölle laatima Selvitys kirja-alasta ja soveltuvin osin lukemisesta.
En yhtään ihmettele, että Kirjailijaliiton edustajat ovat suhtautuneet selvitykseen kiukkuisesti kuin perseeseen ammuttu ampiaisparvi. Raportti nimittäin sivuuttaa käytännössä kokonaan kirjailijoiden tulojen romahtamisen, jonka oikaisemista kuviteltiin selvitystyön tärkeimmäksi tavoitteeksi.
Monilta osin selvitys näyttää siltä kuin se olisi jonkun ison kustannustalon toimitusjohtajan haamukirjoittama. Koska raportti ei tunnista, saati yritä ratkaista kirjailijoiden ansioiden heikkenemistä, esimerkiksi äänikirjojen rojaltien parantamisesta ei ole yhtään toimenpide-ehdotusta.
Tärkeimpänä tai ainakin kalleimpana toimena Leikola ehdottaa kirjojen arvonlisänveron poistamista. Se maksaisi valtiolle 40–45 miljoonaa euroa vuodessa, ja enin hyöty siitä valuisi todennäköisesti suurten kustantajien taseisiin. Kirjailijoille Leikola ehdottaa kirjastokorvausten nostamista miljoonalla eurolla, joka ei edes kompensoisi kirjastokorvausten alenemista viime vuosina.
Jos unohtaa tällaiset pienet puutteet, selvitystä voi lukea tuoreena katsauksena kirja-alan trendeihin. Kiinnostavaa analyysiä on esimerkiksi tieto- ja kaunokirjallisuuden rajan hämärtymisestä. Leikolan mukaan nykyään julkaistaan romaaneja, joissa tekijä vannoo kaiken olevan totta. Samalla narratiivista tietokirjallisuutta lukiessa ei voi aina olla varma, onko niissä käytetty fiktion keinojen lisäksi myös fiktion etiikkaa. Monet tietokirjallisuuden kasvulajit, kuten elämäkerrat ja true crime, asettuvat juuri tälle rajavyöhykkeelle.
Rajan hämärtymisestä kertoo sekin, että toisinaan tekijä saa apurahaa tieto- tai kaunokirjaan, mutta lopputulos luokitellaan toiselle puolelle raja-aitaa. Ongelma on myös se, että Suomessa ”tietokirjana” voidaan julkaista monenlaista vaihtoehtotieteellistä huttua.
Leikolan asenteen hyvä puoli on se, että samalla kun hän antaa kirjailijajärjestöjen virallisille näkemyksille piut paut, hän pystyy ajattelemaan asioita uudella tavalla. Tuloksena on kaksi todella raikasta ja toteutuskelpoista toimenpide-ehdotusta. Toinen tarkoittaa tietokirjailijoille keppiä ja toinen porkkanaa.
Keppiä on journalismin itsesääntelyn ulottaminen narratiivisiin tietokirjoihin. Leikola ehdottaa, että kirjailija ja kustantaja voisivat vapaaehtoisesti ja teoskohtaisesti sitoutua noudattamaan Journalistin ohjeita ja käyttää kirjassa Julkisen sanan neuvoston logoa laatusertifikaattina. Sitten pitäisi vielä varmistaa, että JSN pystyy arvioimaan ohjeidensa toteutumista myös kirjoissa.
Porkkanaa tietokirjailijoille olisi Leikolan ehdottama tieto- ja kaunokirjallisuuden raja-aitojen poistaminen valtion taiteilija-apurahojen ja kirjastoapurahojen jakamisessa. Tähän asti tietokirjailijat eivät ole saaneet taiteilija-apurahoja lainkaan ja kirjastokorvauksista heille on korvamerkitty vaivaiset 10 prosenttia. Toivottavasti ainakin tämä ehdotus Leikolan selvityksestä etenee. Nykyiselläänhän valtion apurahapolitiikka on todella epäreilua.
Kuten kansanedustaja Eeva-Johanna Eloranta (sd.) kirjoitti Leikolan selvityksen innoittamassa kirjallisessa kysymyksessään: ”Valtion ei pidä ohjata kirjailijoiden työtä vanhentuneilla raja-aidoilla, vaan mahdollistaa yhdenvertaiset edellytykset kirjallisuuden tekemiselle.”
