Antti Immonen.
(Kuva: Vesa-Matti Väärä)
Katselen olohuoneen ikkunasta ulos. Koko viikon on pitänyt enemmän tai vähemmän poutaa. Tuntuu siltä kuin leudot tuulet olisivat sulattaneet talven kangistaman ruumiini, sielusta puhumattakaan. Tänään on kuitenkin taas hieman koleaa, ja ulkona leijailee taivaalta silloin tällöin satunnainen lumihiutalekin. Aika tavallinen keli Etelä-Suomessa tähän vuodenaikaan.
Pian elottoman näköisistä marjapensaista alkaa jo puskea silmuja ja syksyn lehtien alta ilmaantua uusia mansikan versoja. Vielä silmujen aukeamisesta ei näy merkkejä, mutta jonkinlaista valmistautumista niiden sisuksissa taatusti tapahtuu. Keväisin kesyttömät luonnonvoimat työntyvät jostakin vaivihkaa esiin, leskenlehdet pientareilta, pajukko ojasta. Kohta maa alkaa jo puskea nokkosta, vuohenputkea ja horsmaa.
Kävellessäni päivällä koiran kanssa lähiön poluilla vertailen mielessäni pihaamme astetta villimpiin pusikoihin ja talousmetsään. Ikimetsää näillä nurkilla ei enää ole. Ihminen pakottaa maiseman oman mielensä mukaiseen järjestykseen. Kaivaa ja kuopii, kaataa puut, vetää teitä, kyhää rakennelmiaan.
Joutsenet, hanhet ja lokit ovat saapuneet maisemiin, mutta pääskynen viipyy vielä muilla mailla vierahilla, ja västäräkkiäkin saanee odotella jonkin aikaa. Mustarastas soittelee huiluaan välillä hieman alavireisesti: eikö se perhanan talvi taittunutkaan? Vielä ei ole kesä. Lumet ovat kuitenkin jo sulaneet muutamia pikku kasoja lukuun ottamatta, ja lähistön merenlahti paljastui jääkannen alta joitakin päiviä sitten.
Astelen lähimetsän luontopolulla. Jostakin kuuluu varisten elämöintiä – nahistelevat kai keskenään. Polun varrella kasvaa suuria puita. Niitä on vähän ja vain pienellä alueella. Pienen matkan päässä on hakattu vastikään suuri kaistale metsää alati paisuvan kaupunkirakenteen tieltä. Rakentamisen aiheuttama luontokato on hidasta, ja siksi sitä ei sanota tuhoksi, vaan kaupungistumiseksi tai kehitykseksi. Avohakkuualueen tuho näyttää silti totaaliselta, kuin sotatantereelta.
Niin, tosiaan: sotatantereelta. Aivan kuin ihmiskunta ei jyräisi riittämiin luontoa piloille aivan arkisilla toimillaankin – sen pitää vielä maksimoida vyörytyksensä käymällä aktuaalista sotaa. Sodankäynti aiheuttaa valtavia ympäristötuhoja, joita kuvaa mainiosti englannin kielen käsite collateral damage, oheisvahinko. Ilmauksella tarkoitetaan etenkin sodankäynnin yhteydessä syntyviä epäsuoria haittoja, tahallisia tai tahattomia, joko viattomia ulkopuolisia uhreja tai materiaalisia tuhoja.
F. O. C. Darley: ”Shermanin marssi merelle”, 1868. Kenraali Sherman toteutti Yhdysvaltain sisällissodassa armotonta poltetun maan taktiikkaa. (Kuva: Wikipedia, Public Domain)
YLE uutisoi vastikään, että Ukrainan sodasta on aiheutunut päästöjä 229,7 miljoonaa CO2-ekvivalenttitonnia. Määrä vastaa Itävallan, Unkarin, Tšekin ja Slovakian yhdistettyjä vuotuisia päästöjä tai 120 miljoonan auton vuotuisia päästöjä. Päästöjä aiheuttaa paitsi sotiminen itsessään, myös esimerkiksi sen sytyttämät metsäpalot, lentokoneiden muuttuneet reitit ja infrastruktuurin korjaaminen.
Esimerkiksi pommitukset ja öljypalot aiheuttavat maaperän saastumista, joka on mahdollisesti osin korjaamattomissa. Sota-alueiden maaperästä on löydetty esimerkiksi haitallisia määriä kadmiumia, lyijyä, arsenikkia ja elohopeaa, joten viljelysmaat muuttuvat pitkälti käyttökelvottomiksi.
Venäjän räjäyttämän Kahovkan padon aiheuttama tekojärven hyökyminen alajuoksulle pilasi suuria maa-alueita, hukutti valtavan määrän eliöitä ja saastutti pohjavesiä.
Kaikki sodat ovat olleet ympäristölle haitallisia, mutta etenkin moderni teknologisesti kehittynyt sodankäynti on saanut aikaan valtavaa luontokatoa. Sotateollisuus ja asevoimat käyttävät suuria määriä luonnonvaroja ja maa-pinta-alaa. Ne kuluttavat muun muassa vuosittain miljoonia tonneja öljyä.
Sodissa myös tuhotaan usein aivan tarkoitushakuisesti luontoa. Jo roomalaiset suolasivat vihollistensa viljelysmaita. Edellä mainittu Kahovkan padon räjäytys on myös hyvä esimerkki. Toinen esimerkki on vaikkapa Yhdysvaltojen Vietnamin sodassa levittämä Agent Orange –kasvimyrkky, joka aiheuttaa vielä nykyisinkin syöpiä ja epämuodostumia.
Libanonilaisen tutkivan journalismin Public Source -lehden tietojen mukaan Gazan sodan yhteydessä Israelin tekemissä iskuissa on tuhoutunut ainakin 47 000 oliivipuuta, 60 kasvihuonetta ja 250 mehiläispesää sekä kuollut 900 kanaa ja nautaa. Pommi-iskujen johdosta on myös palanut yli 10 miljoonaa neliömetriä maastoa. Ympäristöntuhonnassa on käytetty laajalti niin sanottua valkoista fosforia.
Oheisvahinkoja, oheisvahinkoja.
Sodissa kuolleiden eläinten määristä on vaikea löytää ainakaan pikaisilla verkkohauilla kovin tarkkoja tietoja. Pelkästään ensimmäisessä maailmansodassa on kuitenkin arvioitu olleen pelkästään sotavoimien palveluksessa noin 16 miljoonaa eläintä. (https://ceobs.org/how-animals-are-harmed-by-armed-conflicts-and-military-activities/) Onko tuo määrä sitten paljon vai vähän, näkökanta varmaan vaihtelee sen mukaan, mitä mieltä eläinten hyödyntämisestä muutenkin on. Minulle nuo eläimet, joista suurin osa oli kaiketi hevosia, muuleja, aaseja, kameleita ja nautoja, olivat tuntevia olentoja, joista jokainen olisi ansainnut paremman elämän.
Sotien aiheuttamista kärsimyksistä villieläimille tai kuolleiden yksilöiden lukumäärästä on vaikea löytää juuri mitään arvioita. On kuitenkin arkijärjelläkin aika selvää, että jos suuria alueita pommitetaan, poltetaan tai myrkytetään, vahingoitetaan samalla lukemattomia eläviä olentoja. Määrät ovat niin suuria, että niitä on vaikea ymmärtää. Kymmeniä tai satoja miljoonia, ehkä miljardeja yksilöitä. Oheisvahinkoja.
Istahdan kivenlohkareen päälle. Luontopolulla on rauhallista. Ehkä on kuitenkin oman mielenterveyden kannalta parasta olla ajattelematta näitä asioita liian pitkään kerrallaan. Katselen paria varista, jotka raakkuvat läheisissä puissa toisilleen solvauksia. Komennan niitä lopettamaan tuon älyttömän nokkapokkansa, jolloin siipiveikot mykistyvät, vetäytyvät kyyryyn ja jäävät mulkoilemaan minua oksiltaan paheksuvan näköisinä. Kunpa sotaa käyvät ihmisetkin tottelisivat rauhanvälittäjiä yhtä helposti.
