Styroksi paskassa

Seurasin lauantaina 27.4. Jyväskylän yliopistossa järjestettyjen median ja viestinnän tutkimuksen päivien paneelia, jossa vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto, mediatuottaja ja toimittaja Soheila Mikkonen, Vaasan yliopiston viestintätieteiden professori Tanja Sihvonen sekä kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurme keskustelivat toivon ja median suhteista. Jossain vaiheessa keskustelua paneelin puheenjohtaja tutkija Mikko Hautakangas (TAY) kertoi toisesta yleisötilaisuudesta, jossa iäkkäämpi herra oli pyytänyt puheenvuoron, kun puhe oli kääntynyt mikromuovien haitallisiin ympäristövaikutuksiin.
Mies oli kertonut nähneensä pihapiirissään ketun syömässä styroksia. Ketulle ei miehen mukaan käynyt kuinkaan, vaan styroksi oli poistunut repolaisen jätösten perusteella elimistöstä luonnollisia teitä. Hautakangas oli sivuuttanut tarinan asiattomana ja palauttanut keskustelun alkuperäiseen aiheeseen. Jälkikäteen hän oli kuitenkin oivaltanut, että mies oli omalla tavallaan osallistunut mikromuovikeskusteluun, ja nyttemmin puheenjohtaja harmitteli ”kansan” mielipiteen ja keskustelun tyrehdyttämistä.
Minuakin harmitti tarinassa menetetty tilaisuus, mutta kenties eri syystä. Tutkijoille olisi nimittäin tarjoutunut tuhannen taalan paikka osoittaa tutkimustiedon merkitys ja ero arkikokemukseen. Joku olisi voinut kertoa miehelle, että styroksi ketunpaskassa ei osoita mitään muuta kuin sen, että otuksen suoli toimii ja että muovin ympäristölle tuottamassa uhassa on kyse paljon laajemmasta ilmiöstä: hajoamattomien aineiden ja kemikaalien leviämisestä ekosysteemiin, valtavista muovilautoista valtamerissä ja elimistöihin joutuvista pienenpienistä muovipartikkeleista, joiden pitkäaikaisia vaikutuksia eliökunnalle kukaan ei oikein edes vielä tunne.
Styroksitarina rinnastuu siihen, jos joku kumoaa ilmastonmuutosväitettä kertomalla, että maaliskuu oli tosi kylmä ja että viime juhannuksena satoi rakeita. Ikään kuin ikkunasta ulos katsomalla saisi saman tiedon kuin tutkimalla tai että paikallissää olisi sama kuin ilmasto. Mediatutkijana olen lopen kyllästynyt selittämään, että jäsennetty ja analysoitu tutkimustieto on eri asia kuin jokapäiväinen töllön katsominen tai somen käyttäminen. Asiantuntijoiden ja tutkitun tiedon vähättelystä on tullut kansan (ja joidenkin ”kansan” edustajienkin) lempihupia, johon pitäisi aina tilaisuuden tullen puuttua. Jos koetellun tiedon väheksyntä jatkuu nykymalliin, styroksi ei kohta enää tule paskan mukana ulos.
 

Lue myös:

Kuuluuko fiktio tiedejournalismiin?

Kuuluuko fiktio tiedejournalismiin?

  Fiktiivisten ainesten käytöstä journalismissa on käyty kiivasta keskustelua tänä keväänä toimittaja Matti Kuuselan elämäkerran myötä. Osa keskustelijoista ei ole nähnyt sepitteen käytössä ongelmaa, kun taas osassa puheenvuoroja fiktio on haluttu rajata kokonaan...

Mitkä ovat mieheyden ääripäät?

Mitkä ovat mieheyden ääripäät?

Parisuhteessa vaikeimpia asioita on oppia rakastamaan puolisoaan juuri sellaisena kuin hän on, eikä sellaisena kuin haluaisi hänen olevan. Sama pätee journalismiin. On vaikea pitää journalismista, joka ravistelee omia arvoja ja asenteita. Rakastetuimmat toimittajat...

Mikroskooppisia iloja

Mikroskooppisia iloja

Tutkiskelin hiljattain intensiivisesti kuravettä, lounaspöydän jämiä, hyönteisiä ja kuorintavoidetta. Voi pojat, olipa mielenkiintoista. Osallistuminen Suomen biotaiteen seuran kokeelliseen mikroskooppityöpajaan MicroMatters todisti että asioiden katsominen uudesta...