Martti Puukko
”Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee” kuuluu vanha sananlasku. Varmasti se pitää usein paikkansa, muttei aina. Virossa laulu on tuonut mukanaan jotain pysyvää. Joka viides vuosi heinäkuun alussa Tallinnassa järjestetään kolmipäiväiset laulu – ja tanssijuhlat. Kyse on nimenomaan juhlista, ei festivaalista. Tuota seikkaa korostettiin kun keväällä sain Tallinnassa ja Tartossa nähdä kuinka laulu– ja tanssiryhmät harjoittelivat kesän suurinta tapahtumaa varten. Vaikka tiesin jotakin laulujuhlista jo ennen kevään matkaa, olin yllättynyt siitä intensiteetistä, jolla juhliin valmistaudutaan.
Ei todellakaan riitä, että hankkii itselleen kansallispuvun ja lähtee juhliin esiintymään. Takana ryhmillä on noin kolmen vuoden harjoittelujakso, eivätkä kaikki halukkaat ryhmät silti pääsee esiintymään. Noin kolmannes halukkaista putoaa pois karsinnoissa. Se ei kuulemma lannista tanssijoita tai laulajia, vaan karsitutkin osallistuvat yleisön joukossa juhliin. Noin satatuhatpäisen yleisön ja kymmenien tuhansien esiintyjien välillä vallitsee ainutlaatuinen yhteenkuuluvuuden tunne ja yhteishenki.
Laulujuhlaperinne sai alkunsa Tartossa vuonna 1869, kun oli kulunut tasan viisikymmentä vuotta siitä kun maaorjuus poistettiin Viron alueella, joka silloin oli osa Venäjän imperiumia. Silloin laulajia oli runsaat kahdeksansataa ja puhallinsoittajia viisikymmentäkuusi.
Toisen maailmansodan jälkeen Viron neuvostomiehitys näkyi laulujuhlillakin. Vuoden 1947 laulujuhlat järjestettiin Leninin ja Stalinin kunniaksi. Yhtäkaikki juhlilla laulettiin toisen kansallishymnin asemaan noussut Gustav Ernesaksin säveltämä ja Lydia Koidulan sanoittama laulu ”Mu isamaa on minu arm.” Koska neuvostoviranomaiset ymmärsivät, etteivät virolaiset niin laulaessaan suinkaan ylistäneet Neuvostoliittoa vaan Viroa, laulu kiellettiin. Seuraavan kerran se laulettiin vuonna 1960, jonka jälkeen se on pysynyt laulujuhlien ohjelmistossa.
1990–luvulla, jotkut virolaiset olivat sitä mieltä, ettei uudelleen itsenäisyytensä saavuttanut maa tarvitse enää laulujuhlia, mutta heidän näkemyksensä hävisi ja laulu– ja tanssijuhlat ovat yhä virolaisia voimakkaasti yhdistävä tekijä. Mukana juhlilla on niin nuoria kuin vanhojakin. Tänä kesänä minua jollain tavalla suorastaan liikutti kun näin Tallinnassa raitiovaunussa juhlille esiintymään tulleita lapsia, joiden paidoissa luki heidän ryhmänsä nimi ”Tantsujalad”. Hieno perinne jatkuu.
