Elina Grundström (Kuva: Vesa-Matti Väärä)
Vieläkö muistat jatkuvan marmatuksen suurten ikäluokkien muodostamasta tulpasta. Se oli kestoaihe 1980- ja 1990-luvun nuorisomedioissa, kuten Ylioppilaslehdessä. Silloin koettiin, että sotien jälkeen syntyneet sukupolvet olivat tukkineet uraputket. He jyräsivät työ- ja järjestöelämässä ja sementoivat omalle porukalleen kaikki johtopaikat. Niin me ajattelimme.
Itsekin kirjoittelin näitä juttuja nuoruuden kiihkolla. Niinpä päätin yhtenä päivänä vilkaista tilastoista, kuinka paksu tulppa meillä oikeasti oli tiellämme.
Katsotaanpa: Sotien jälkeisinä vuosina 1946 – 1949 lapsia syntyi vuosittain vähän yli 100 000, keskimäärin 106 000. Omana syntymävuonnani 1963 meitä tuli maailmaan 82 000. Se tarkoittaa, että meikäläisiä syntyi vuosittain noin 23 prosenttia vähemmän kuin suurten ikäluokkien edustajia. Ero ei ollut niin suuri kuin kuvittelin.
***
Päätin vertailun vuoksi katsoa, miltä tilanne näyttää nyt. Tilastoja tutkaillessa havahduin siihen, että ikäluokkien suuruuserot ovat menneet ihan mahdottomiksi. Viime vuonna lapsia syntyi noin 43 000 eli 48 prosenttia vähemmän kuin omaa ikäluokkaani. Jos katsotaan vaikkapa työuraansa aloittelevia parikymppisiä, heitäkin syntyi vuonna 2003 vain noin 57 000 eli noin 30 prosenttia vähemmän kuin omaa ikäluokkaani.
Hyvänen aika, me 1960-luvulla syntyneethän varsinainen tulppa olemme. Ikäluokkien prosentuaaliset erot ovat elinaikanamme kasvaneet. Nykynuoret ovat pahemmin altavastaajina kuin me aikoinamme.
Samalla meidät uudet suuret ikäluokat on vallinnut kummallinen itsekkyys ja piittaamattomuus. Jokainen lapsi ja nuori on arvokas. Meillä ei olisi varaa menettää yhtäkään heistä työkyvyn ja mielenterveyden ongelmille. Koronapandemia jätti jälkensä monen nuoren hyvinvointiin. Valtion säästötoimet kurittavat silti opiskelijoita rankemmin kuin eläkeläisiä ja aiheuttavat stressiä ennestään kuormittuneille mielille.
Työelämään pääseminenkään ei ole muuttunut helpoksi ikäluokkien pienentyessä. Työurien pidentäminen loppupäästä on hyvä asia, mutta – saako tätä edes sanoa ääneen – ei sekään ihan ongelmatonta ole. Johtopaikoilla ei ole vaihtuvuutta, kun niillä voi pysytellä maailman tappiin asti, nykyään usein melkein 70-vuotiaaksi.
***
Positiivisesti ajatellen meillä uusilla suurilla ikäluokilla on nyt mahdollisuus toimia reilummin kuin meitä kohdeltiin. Voimme avata tulpat.
Voisimme aloittaa niistä monenmoisista yhdistyksistä, joissa toimimme ja joiden tarkoituksena on suomalaisen kulttuurin edistäminen ja tekijöiden tukeminen. Aivan liian usein näkee sellaista, että porukalla päätetään käyttää yhdistyksen resurssit eläkeläisten harrastustoimintaan.
Todettakoon, että Suomen tiedetoimittajissa sukupolvipolitiikkaa on minusta hoidettu keskimääräistä paremmin. Mutta kun seuraavan kerran menet jonkin oman kunniakkaan järjestösi vuosikokoukseen, katsopa vähän ympärillesi. Kuinka paljon paikalla on nuorehkoja tai ylipäänsä työikäisiä? Onko yhtäkään maahanmuuttajan näköistä? Onko järjestösi tehnyt varmasti kaikkensa sen eteen, että nuoria tekijöitä tuetaan?
