Kirjailijat ovat uusi proletariaatti, jota ruoskitaan työskentelemään entistä enemmän mutta pienemmillä palkkioilla. Äänikirjamaailma janoaa uusia versioita menetysteoksista niin nopeasti kuin mahdollista. Kirjailijoilta vaaditaan tiheää julkaisutahtia laadun kustannuksella. Samalla heille sälytetään koko ajan lisää vastuuta teostensa markkinoinnista sosiaalisessa mediassa, kaikenlaisissa kissanristiäisissä ja yhä uusilla kirjamessuilla. Ilman korvausta, totta kai.
Ja tekijänoikeuspalkkiot, nehän ovat dramaattisesti pienentyneet. Kirjailija saa loppuun asti kuunnellusta äänikirjasta vain kymmeniä senttejä, kun painetusta kirjasta tulisi euroja.
***
Edellinen kuvaus ei kerro suomalaisesta kirjamaailmasta vaan lukuaikapalvelujen kotimaasta Ruotsista. Siellä ilmestyy ihana kirjoittamista käsittelevä aikakauslehti Skriva, josta olen ruotsalaisille kateellinen. Skrivan uusimmassa numerossa julkaistiin laaja Skrivfabriken eli tekstitehdas -niminen artikkeli, joka kertoo siitä, miten tahti kiihtyy ja määrä korvaa laadun kirjamarkkinoilla.
Ennen niin kunniakkaan kirjailijantyön kurjistuminen on arka aihe, eivätkä useimmat juttuun haastatellut ruotsalaiskirjailijat halunneet esiintyä nimillään. Mutta esimerkit ovat ällistyttäviä. Kustantajat painostavat kirjailijoita nopeuttamaan kirjoitustahtia lukuaikapalveluiden ehdoilla. Kirjasarjojen jatko-osia julkaistaan kuukauden tai kahden välein. Suosituimmat viihdekirjailijat ulkoistavat lapiotyön vähemmän onnekkaille kollegoilleen, jotka toimivat heidän alihankkijoinaan.
Jutussa nimellään esiintyvän viihdekirjailija Leffe Grimwalkerin mukaan jokainen kirjailija pystyy kiihdyttämään tempoa ja kirjoittamaan vähintään neljä kirjaa vuodessa. Hänen mielestään puolen vuoden käyttäminen taustatutkimukseen on humpuukia. Siihen ei koskaan pitäisi kulua enempää kuin kuukausi.
***
Skriva-lehden esimerkit ovat viihdekirjoista, mutta samoja ilmiöitä näkyy tietokirjallisuudessa. Suomessa tietokirjoja varten saadut apurahat ovat niin pieniä, ettei meilläkään ole enää tavatonta, että sama tekijä julkaisee kolme, neljäkin tietokirjaa vuodessa.
Jatkossa tahtia kiihdyttää kirjallisuuden spotifioituminen. Musiikin alalla se on tarkoittanut sitä, että sisällön kulutus on lisääntynyt, mutta palkkiot ovat pienentyneet ja keskittyneet harvoille tunnetuille tekijöille.
***
Kirjallisuuden spotifioituminen harppasi tällä viikolla aimo askeleen eteenpäin, kun Spotify itse alkoi julkaista alustallaan äänikirjoja. Suomalaiset kirjailijat heräsivät tavallisena marraskuisena tiistaina siihen, että heidän kirjansa ovat ajautuneet hallitsemattomasti Spotifyn ja muiden ruotsalaisperäisten lukuaikapalvelujen huomaan ilman että kellään on enää mitään käsitystä edes siitä, miten se vaikuttaa heidän tulonmuodostukseensa, saati muutoksen muista seurauksista.
Skriva-lehden juttu antaa siitä hyvää osviittaa. Pelkään, että lukuaikapalveluiden ehdoilla tehdyt heikkoon tai olemattomaan taustatutkimukseen perustuvat hutaisukirjat lisääntyvät Suomessakin ja että vähälevikkinen tietokirjallisuus on vaarassa jäädä samanlaiseen marginaaliin, johon kaikki kunnianhimoisempi indie-musiikki on jäänyt.

Elina Grundström (Kuva: Vesa-Matti Väärä)




