Tulevaisuus on donitsissa: Costa Rica suunnannäyttäjänä, mutta Eurooppa empii

Brittiläinen taloustieteilijä Kate Raworth julkaisi vuonna 2017 kirjan Doughnut Economics, jossa hän argumentoi, että ihmiskunnan ja alueiden edistystä tulee bruttokansantuotteen sijaan mitata maapallon kantokyvyn ja ihmisten perustarpeiden tyydyttämisen kautta.

Kirjasta tuli myyntimenestys, ja se käännettiin suomeksi nimellä Donitsitaloustiede – Seitsemän tapaa ajatella kuin 2000-luvun taloustieteilijä (Terra Cognita 2018). Raworth vieraili myös Suomessa 2021.

Poikkeuksellisen kirjasta tekee, että se on toiminut yli 50 paikallishallinnon strategiatyön välineenä. Huhtikuussa 2020 Amsterdam vihki donitsimallista muokatun version viralliseksi lähtökohdaksi päätöksenteossaan, ja Brysselissä samankaltainen prosessi toteutettiin myöhemmin samana vuonna. Myös Euroopan parlamentissa on ollut orastavaa kiinnostusta mallia kohtaan.

Raworthin kirja tuli mieleeni, kun päivittelin työkavereiden kanssa poliittisten visioiden niukkuutta eduskuntavaalien alla. Päämäärien sijaan taas keskustellaan miten säästetään.

Löytyisikö donitsista suuntaa Suomelle tai laajemmin Euroopalle?

                                                                    * * *

Donitsimallin idea on, että planeetan kantokyvyn rajoja voidaan mitata erilaisilla muuttujilla kuten hiilidioksidin määrällä, merten happanemisella, makean veden käytöllä, biodiversiteetin kuihtumisella ja typpi- ja fosforikuormituksella. Samaten ihmisten perustarpeisiin vastaamista voidaan mitata esimerkiksi ruuan, veden, terveyden, energian, koulutuksen ja työn saatavuuden kautta.

Mittausten perusteella voidaan määrittää koko maapallon tai tietyn maan tai kaupungin raja-arvot, joiden puitteissa kulutus on ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää.

Kuten arvata saattaa nykytilanne ei ole mairitteleva. Rikkaat maat tyypillisesti tarjoavat kansalaisilleen hyvinvoinnin edellytykset vähintään kohtuullisesti, pohjoismaat erityisen hyvin, mutta ylittävät ekologisen katon monelta osin räikeästi. Köyhemmissä maissa tilanne on taas usein toisinpäin: planetaarisissa rajoissa pysytään, mutta hyvinvointi on heikkoa.

Costa Rica näyttää vaihtoehtoisen tien, sillä se täyttää pääosin kansalaistensa perustarpeet, mutta ylittää planetaariset rajat vain niukasti.

Maailman tasolla kokonaistilanne on hälyttävä: seitsemän yhdeksästä ekologisesta katosta on ylitetty, ja miljardit ihmiset elävät ilman perustarpeidensa täyttymistä.

                                                                      * * *

Mutta mitä sitten? Kaikki tämä on ollut tiedossa pitkään. Rooman Klubin tilaama Kasvun rajat -raportti ilmestyi 1972, ja laajasti hyväksytyt kestävän kehityksen teesit muotoiltiin 1980-luvun jälkipuoliskolla. Johan Rockström kollegoineen taas teki tunnetuksi vuoden 2009 julkaisullaan donitsimallissakin sovelletut yhdeksän planetaarista rajaa.

Raworthin ansiot ovat yksinkertaistamisessa ja synteesissä, joka tiivistyy kuvaan donitsista. Donitsin sisäosa kuvaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumista ja ulkoreuna ekologisen katon rajoja. Molemmat osa-alueet on pilkottu nimettyihin sektoreihin, ja sektoreiden saamat arvot perustuvat yhteiskunta- ja luonnontieteellisessä tutkimuksessa kehitettyihin mittareihin.

Malli tarjoaa näin helposti lähestyttävän ja mitattavan kokonaiskuvan ekologisesta ja sosiaalisesta edistyksestä. Se voi siten toimia politiikkaa ohjaavana työkaluna päättäjille eri tasoilla. Donitsiliikkeen pohjalta on myös perustettu yhteiskunnallinen yritys, joka kehittää ja soveltaa mallia yhteistyössä päätöksentekijöiden kanssa.

 

 

Donitsimallin muutospotentiaali on siinä, että se kritisoi kestävän kehityksen johtoajatuksia, joiden mukaan markkinamekanismi voidaan ohjata hillitsemään ympäristökuormaa ja kannustamaan vihreän teknologian kehitykseen. Näin talouskasvu voidaan irtikytkeä ympäristölle haitallisesta resurssien käytöstä.

Raworthin mukaan irtikytkentä on kannatettava ajatus, mutta empiirinen data osoittaa, että se tapahtuu liian hitaasti. Ekologisista rajoista ei voida tinkiä, koska muutokset voivat olla peruuttamattomia. Siksi rajoista on pidettävä kiinni riippumatta kasvaako, laskeeko vai junnaako bruttokansantuote. Tätä näkemystä Raworth ja muut tutkijat kutsuvat kasvuagnostisismiksi.

Käytännössä donitsimalli ehdottaa vahvempaa sääntelyä ja kiertotalouteen siirtymistä. Sen kiistanalaisin osuus on omistuksen ja tulonjakopolitiikan perusteiden uudistamisessa.

                                                                         * * *

Olisiko donitsista Suomelle tai Euroopalle suunnannäyttäjäksi? Kelpasihan se Amsterdamillekin!

Suomessa donitsimallia pilotoitiin Sitran rahoittamassa Jyväskylän yliopiston hankkeessa, jossa luotiin työkalupakki ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden analysointiin kunta- ja kaupunkitasoilla. Mallia myös pilotoitiin Pirkanmaalla.

Donitsihankkeen tilaisuuksiin osallistuneet pitivät mallia inspiroivana ja sen tavoitteita hyvinä. Suomalaisten paikallispäättäjien mukaan mallin toteuttaminen on kuitenkin hankalaa, sillä malli on turhan teoreettinen.

Toisin sanoen donitsimallilla ei ollut riittävästi poliittista kannatusta, jotta se olisi yltänyt konkretiaan. Näin on myös isossa kuvassa. Vaikka malli on saavuttanut maailmalla huomattavaa suosiota kunta- ja kaupunkitasolla, valtiot tai ylikansalliset toimijat eivät ole omaksuneet donitsi-ideologiaa, jossa talouskasvun sijaan ensisijainen toimintaa ohjaava mittaristo juontaa ekologisesta ja sosiaalisesta kestävyydestä.

Tämä johtuu osin siitä, että vallitsevat rakenteet ja ideat pohjaavat ajatteluun, jossa ympäristökriisi on ratkaistavissa teknologisen kehityksen ja talouskasvun avulla. Siihen ei sovi ajatus talouden supistumisesta, toistuvista budjettialijäämistä ja elintason heikkenemisestä.

Raworth ja muut kasvuagnostikot kyseenalaistavat talouskasvun supistumisen tai paikallaan pysymisen johtavan välttämättä hyvinvoinnin heikkenemiseen. Hyvinvointia ei heidän mukaan tulisi samaistaa bruttokansantuotteen kasvuun, sillä materiaalisten tavaroiden kulutuksen kasvu ei enää tietyn pisteen jälkeen lisää hyvinvointia.

Eikö talous voisi sitten kasvaa kiertotalouden ja ympäristöneutraalien palveluiden ja innovaatioiden kautta kuten taloustieteen professori Niku Määttänen esitti Uuden jutun Koska politiikka -ohjelmassa?

Teoriassa kyllä. Esimerkiksi MIT:n taloustieteilijä Andrew McAfee ja Oxfordin yliopiston datatieteilijä Hannah Ritchie painottavat, että useat kehittyneet maat kuten Iso Britannia, Ranska ja Yhdysvallat ovat jo saavuttaneet absoluuttisen irtikytkennän ilmastopäästöjen osalta eli ne ovat onnistuneet leikkaamaan suoria hiilidioksidipäästöjään vuoden 1990 tasosta samalla kun bruttokansantuote on kasvanut. Optimistit luottavat, että puhtaan energian ja teknologian halpeneminen sekä oikeat haittaverot ja kannustimet johtavat absoluuttiseen irtikytkentään myös globaalisti.

Ongelma on, etteivät vihreä kasvu ja talouden ohjauskeinot tällä menolla vähennä ympäristökuormaa riittävän kokonaisvaltaisesti ja nopeasti planetaaristen rajojen kannalta. Ympäristön tilaa vuosittain luotaavan Potsdamin ilmastovaikutusten tutkimuskeskuksen tuoreen raportin mukaan seitsemän jo ylitettyä planetaarista rajaa ovat trendinomaisesti menossa huonompaan suuntaan.

EU:n päästökauppa on mainio esimerkki toimivasta ilmastopäästöjä vähentävästä ohjausmekanismista, joka on osin vesitetty ilmaisilla päästöoikeuksilla keskeisille teollisuuden aloille.

Olemme siis tilanteessa, jossa valtaosa ihmisistä ja valtioista kannattaa vihreää ja oikeudenmukaista siirtymää – siis donitsitalouden perusteita – ja pyrkii tähän tavoitteeseen, mutta tarvittavia toimia ei tehdä riittävän nopeasti. Toimenpiteet kyllä ovat tiedossa.

Tässä donitsitalous törmää suosionsa rajoihin ja poliittisiin realiteetteihin. Mutta mitä ne oikeasti ovat ja olisiko niille jotain tehtävissä?

                                                                       * * *

Sen lisäksi, että donitsitalous on osin ristiriidassa vallitsevien rakenteiden ja talouspoliittisten ideoiden kanssa, keskeinen syy sen rajalliseen suosioon on se, että politiikan asialistalle mahtuu kulloinkin rajallinen määrä asioita.

Koronapandemian jälkeen asialistaa ovat dominoineet turvallisuus ja talous, joista jälkimmäinen näkyy sekä Euroopan kamppailuna Yhdysvaltojen ja Kiinan kanssa että Suomen kipuiluna julkistalouden sopeuttamisen kanssa. Kiristynyt suurvaltakilpailu tekee myös ylikansallisesta ilmastotoimien sopimisesta hankalampaa.

Politiikan prioriteetit kuitenkin muuttuvat ja uudenlaisista ideoista voi tulla valtavirtaa nopeastikin. Siihen voivat sysätä eteenkin kriisit, mutta myös merkittävät muutokset poliittisissa voimasuhteissa. Donitsitalouden kohdalla se voisi tarkoittaa esimerkiksi yleistyneiden sään ääri-ilmiöiden vielä voimakkaampaa kärjistymistä ja/tai ilmastokriisin onnistunutta politisointia sekä kääntämistä ääniksi puolueille, jotka priorisoivat tinkimättömiä ympäristötoimia. Myös sosialidemokraattisten ja keskustaoikeistolaisten puolueiden pitäisi myöntyä riittäviin kompromisseihin.

Tällä hetkellä donitsitalous ja vastaavat pyrinnöt, kuten post/degrowth-liike ja hyvinvointitalous, ovat kivunneet tai kipuamassa marginaalista julkiseen keskusteluun niin sanotulle legitiimien erimielisyyksien kehälle. Elokuun lopulla Uuden jutun toimittaja Jarkko Parkkinen uumoili, että kasvukriittinen ajattelu on saamassa Suomessa enemmän julkisuutta ja että medialla on tärkeä rooli keskustelun ylläpidossa (Uutiskirje 29.8.2026). Toistaiseksi donitsitalouden tai vastaavan ympäristöajattelun läpimurto valtavirtaan odottaa kuitenkin otollisempaa olosuhdetta ja poliittista momentumia.

                                                                    * * *

Planeetan puolesta toivoisi, että jotain tapahtuisi pian. Kuten Timo Miettinen esitti parin viikon takaisessa Helsingin Sanomien esseessään, demokratian ideaan sisältyy viettelevä lupaus uudelleen yrittämisestä epäonnistumisen jälkeen. Sen sijaan romahtanutta ekosysteemiä ei niin vain palauteta budjettiriihessä.

Aloittaa voisi vaikka tehostamalla EU:n päästökauppaa poistamalla teollisuuden ilmaiset päästöoikeudet ja laajentamalla sitä nykytahtia nopeammin liikenteeseen. Suomessa taas julkisten hankintojen kriteeristön tulisi ohjata taloutta ympäristöystävällisiin ja vähähiilisiin vaihtoehtoihin.