Kuva: Vesa-Matti Väärä.
Kuuntelin Sitran Tekoja tulevaisuuteen: Ratkaisuja talouden kestävään kasvuun-webinaarin maaliskuun alussa. Tilausuudessa pohdittiin eri kantilta sitä ongelmaa, että Suomen bruttokansantuote ei ole kasvanut kohta 20 vuoteen ja työn tuottavuus on huonontunut koko ajan. Aloin miettiä, miten tämä on näkynyt yliopistolla ja heijasteleeko se sitä, mitä on tapahtunut myös yrityksissä ja mitä siitä voisi oppia.
Aloin tutustua tutkimusmaailmaan opiskelijana vuosituhannen vaihteessa, jolloin tutkimusrahoitus oli nousussa, tein väitöskirjan tutkimusrahoituksen kulta-aikana ja palasin postdoc -kaudelta taantuvan tutkimusrahoituksen Suomeen. Väitöskirjaa tehdessä kuuluin kansalliseen kasvibiologian tutkijakouluun. Koulu järjesti kursseja ja tapahtumia, joissa oli puhumassa alan huippuja Suomesta ja maailmalta. Väitöskirjan tein akateemikko Eva-Mari Aron ryhmässä. Akatemiaprofessorina toimiessaan hän pystyi keskittyä tutkimukseen, verkottumiseen kansainväliseen tutkimusyhteisöön ja väitöskirjojen ohjaamiseen.
Väitöskirjaa tehdessä vaikutti, että Suomen akatemian rahoituksesta riitti resursseja uusien tutkimusmetodien kehittämiseen ja siihen, että koko tutkimusryhmällä oli mahdollisuus tulla osaksi kansainvälistä tutkimusyhteisöä eli matkustaa säännöllisesti konferensseihin ja tehdä tutkimusvierailuita. Tuossa ympäristössä jo tutkijakoulutettavana oli olo, että on tutkimuksen etulinjassa ja että omat ajatukset voivat muuttaa tieteen suuntaa ja luoda jotain uutta ihmiskunnan hyväksi.
Oman itsenäisen tutkimusprofiilin rakentaminen on osunut aikaan, jolloin rahoitus on vähentynyt ja yhä suurempi osa rahoituksesta on jaettu suunnattuna. Suunnattua rahoitusta hakiessa keskiössä ei ole kokonaan uuden luominen vaan se, miten oman tutkimuksen saisi jotenkin linkitettyä haun teemaan. Samana vuonna kuin väittelin, voimaan tuli myös uusi yliopistolaki ja Suomen akatemian rahoituksessa siirryttiin kokonaiskustannusmalliin. Muutosten myötä demokratia yliopistoissa väheni ja yhä pienempi osa rahoituksesta päätyi tutkimusryhmän omaan käyttöön.
Nykyisin tutkijoiden hakemilla kokonaiskustannusmallisilla projekteilla paikataan yliopistojen kroonista rahoitusvajetta. Olemme kiinni monella tapaa ongelmallisessa mallissa, ellei yliopistojen perusrahoitusta nosteta. Yliopistojen perusrahoitusmallin takia tutkijoiden tulisi myös hakea mahdollisimman paljon EU-rahoitusta. Perustutkimukseen suunnattu ERC-rahoitus on erittäin kilpailtua ja hakemusten laatiminen erittäin työlästä. Rahoituksen saaminen on epätodennäköistä verrattuna yliopiston kannalta huonompaan säätiörahoitukseen. Tutkimusrahoitusta ei siis haeta pelkästään tutkimuksen tekemiseen, vaan sillä on suuri merkitys sille, miten muuta rahoitusta jaetaan yliopistojen sisällä ja niiden välillä.
Omat kokemukset yliopistomaailman muutoksesta ovat suurimmaksi osaksi ruohonjuuritasolta, mutta se on kuitenkin selvää, että yliopiston toimintakulttuuri ja henki ovat muuttuneet. Tekeminen on yhä enemmän muuttunut strategioiksi, profiloinneiksi, työryhmiksi, raportoinneiksi ja mittaamiseksi. Monesti vaikuttaa, että yliopiston tarkoitus on unohtunut ja tärkeimmäksi tehtäväksi on noussut oikeanlaisen kuvan luominen oikean tekemisen sijasta. Jatkuva rahoituksen hakeminen, kokouksissa ja työryhmissä istuminen ja raporttien laatiminen on kaikki pois yliopiston tuottavasta työstä eli tutkimuksesta ja siihen perustuvasta opetuksesta. Muutoksesta ei tietenkään voi syyttää yliopistoja, vaan se mitä yliopistoilla on tapahtunut, on oire jostain suuremmasta. En tiedä voiko tästä edes syyttää poliittisia päätöksiä vai onko kyse isoihin trendeihin reagoimisesta.
Nokia-Suomessa yliopistourani alussa tuntui, että maailma oli auki ja katse horisontissa. Uskon, että tämä oli yleinen tunne tuohon aikaan niin tutkimuksessa kuin yritysmaailmassa. Kun talous on jäänyt junnaamaan paikalleen, ehkä joka sektorilla on alettu kääntyä yhä enemmän sisäänpäin samalla tavalla kuin yliopistoissa. Tärkeimmäksi tavoitteeksi on tullut säilyttää oma asema organisaatiossa, mikä vääjäämättä johtaa siihen, että riskejä ei oteta eikä toiminta uudistu. Kun kasvua ei ole, yhä useampi kilpailee samoista resursseista, ja organisaatioista tulee tuolileikki, jossa vain pyritään pitämään paikoistaan kiinni eteenpäin katsomisen sijaan.
Ehkä Sitran tapahtuman pääsanoma oli se, että Suomen talouden uudelle nousulle ei ole rakenteellisia esteitä ja että suurin este on tällä hetkellä ihmiset. Pitäisi olla enemmän uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Maailma on ennennäkemättömien haasteiden edessä ja tällä hetkellä kaaoksen vallassa. Vaikka tulevaisuus näyttää monin tavoin synkältä, maailma ei ole loppumassa, vaan se on muuttumassa. Maailma tarvitsee aivan uudenlaisia innovaatiota, joilla sopeutua muutokseen. Sotilaallisen uhan kasvu on vauhdittanut puolustusteollisuutta ja siihen linkittyvää tutkimusta. Ilmastonmuutos ja sen monenlaiset seuraukset ovat vääjäämättömiä ja niihin sopeutuminen tulee olemaan ainakin Blombergin raportin mukaan tuhansien miljardin business jo lähivuosina.
Suomi ei yksin pysty pysäyttää ilmastonmuutosta, mutta se voisi olla edelläkävijä ilmastomuutokseen seurausten ymmärtämisessä ja sopeutumiseen tarvittavan teknologian kehittämisessä. Ehkä siinä olisi uuden kasvun ja Suomen tarinan siemen.
