Tutkijat, aiheet ja tunteet

Mari K. Niemi

Tasa-arvokysymykset, ravitsemus ja maahanmuuttopolitiikka kuuluvat aiheisiin, joita tutkijoiden on usein vaikea julkisuudessa kommentoida. Tämä on sääli, sillä nämä ovat teemoja, joista liikkuu paljon perusteettomia käsityksiä ja väitteitä. Asiantuntijatietoa siis tarvittaisiin.

Puhetilaakin olisi tarjolla, koska nämä teemat kiinnostavat yleisöäkin. Vaikkapa tasa-arvoasioihin julkisuudessa tarttuva tutkija voi kuitenkin pian tulla tempaistuksi ärhäkän kansalaiskeskustelun välikappaleeksi. Kaikki tutkijat eivät ole tähän valmiita, vaan peruuttavat mieluummin takaisin kammioonsa. On myös asiantuntijoita, jotka ajattelevat viriävän tai kuohahtavankin keskustelun olevan tervetullut seuraus heidän avaukselleen. Pääasia, että puhutaan!

Monia keskustelun kärjistyminen kuitenkin harmittaa varsinkin silloin, jos ajatusten sijaan siirrytään arvioimaan niiden esittäjää.

Pulma on huomattu tietysti toimituksissakin. Tällä viikolla Helsingin Sanomien Nyt-liite ilmoitti sulkevansa verkkokeskustelun kommenttiosion kahdeksi viikoksi. Sinä aikana lehti miettii, miten toimia jatkossa. ”Kaikkein epämiellyttävintä on, että toimittajiamme ja erityisesti haastateltaviamme on kommenteissa uhattu vahingoittaa, haukuttu läskeiksi ja väitetty valehtelijoiksi”, uutispäällikkö Jussi Pullinen perustelee lehden ratkaisua.

Mahdollisuutta verkkokommentointiin päätti rajoittaa myös MTV3, jonka mukaan runsaasti vihapuhetta synnyttää nyt pakolaiskriisin uutisointi .

 

Lehtien kommenttiketjuissa tai sosiaalisessa mediassa tutkijan oikeassa vai väärässä olemisen päättää yleisö. Tuossa arvioinnissa se, miten hyvin tutkija asiansa hallitsee, voi olla aika toissijaista.

Esimerkiksi politiikantutkijoiden ajatuksia yhteiskunnallisista kysymyksistä voisi haastaa julkisuudessa useamminkin. Tämä voisi parhaimmillaan jopa edistää tutkimusta.

Tällaisen tasokkaan kriittisen keskustelun sijaan tavallisempaa on kuitenkin kuulla väitteitä siitä, että tutkijan (kuviteltu) puoluekanta tai tämän (luulotellut) poliittiset sympatiat selittävät tutkijan lukijaa harmittaneet tulkinnat.

Usein tutkijoita syytetään myös nollatiedon tuottamisesta tai muuten vain täydestä ammattitaidottomuudesta asiaa sen kummemmin perustelematta.

Joskus mietin, ajattelevatko tutkijan ammattitaitoa mollaavat ihmiset koskaan sitä, miltä heistä tuntuisi, jos heidän omaa työtään julkisesti ivattaisiin ja reposteltaisiin.

Kovakin vertaiskritiikki kuuluu tietysti tutkijan työhön. On kuitenkin eri asia tulla esimerkiksi konferenssissa tai julkaisuprosessin aikana asiantuntijoiden opponoimaksi kuin some-palstoilla ventovieraiden aggressiivisesti höyhentämäksi.

Toinen puoli asiaa on se, että julkisuudessa asioita kommentoiva tutkija on monen silmissä valta-asemassa. Hän saa äänensä kuuluviin ja pääsee määrittelemään asioita – vaikkapa arvioimaan puoluetta, jota jutun lukija äänestää.

Asetelma ei ole tasa-arvoinen, ja tämän ymmärtäminen voi auttaa tutkijaa hyväksymään tuohtunuttakin kansalaispalautetta. Tämäkään lähtökohta ei silti oikeuta ketään latelemaan törkeyksiä.

 

Kuohuttavia aiheita julkisuudessa kommentoiva tutkija tottuu sosiaalisessa mediassa pian saman kuvion toistumiseen. Joko tutkija saa osakseen kritiikkiä ”vääristä” mielipiteistään tai kiitosta ”oikeista” näkemyksistään.

Usein tarjolla on molempia. Tutkijan kanssa sekä samaa että eri mieltä olevat jakavat eteenpäin hänen lausuntojaan, vaikka usein päinvastaisin saatesanoin.

Tutkijan saaman mediahuomion näyttää usein ratkaisevan se, miten sopivia ne ovat kiivaasti kannatettaviksi tai ärhäkästi vastustettaviksi. “Käyttökelpoisia sitaatteja” kun jaetaan tarmokkaimmin sosiaalisessa mediassa.

.