Miksi ihmeessä Yleisradion irtisanomiset eivät ole herättäneet näkyvää huolta yliopistopiireissä? Missä viipyvät tutkijoiden solidaarisuuden osoitukset journalisteille? Tätä olen viime aikoina ihmetellyt. Samassa veneessähän tässä ollaan puolustamassa faktapohjaista julkisuutta.
Nyt kun maailma on siirtymässä uuteen autokratian aikakauteen, on hyvä muistaa, että asioilla on järjestys. Göteborgin yliopiston suojissa toimivan Varieties of Democracy -tutkimusohjelman vuosiraportissa kerrotaan, että autokratioiden eli yksinvaltaisesti hallittujen maiden määrä ohitti ensi kertaa demokraattisten maiden määrän vuonna 2024. Autokraattisia maita oli viime vuonna 91. Eriasteisesti demokraattisia maita oli 88, ja mikä huolestuttavinta, huomattava osa niistäkin oli suistumassa kohti autokratiaa.
Viime vuonna kehitys autokratian suuntaan eteni 45 maassa.
***
Raportin mukaan autokratia alkoi tutkituissa maissa aina samalla tavalla: medianvapauden ja ilmaisunvapauden rajoittamisella. Ensimmäiseksi tulevat hyökkäykset yksittäisiä toimittajia ja tiedotusvälineitä vastaan ja erilaiset mediasensuurin keinot. Seuraavaksi rajoitetaan tutkijoiden ilmaisunvapautta ja vasta sen jälkeen puututaan vaalijärjestelmään ja kansalaisyhteiskunnan toimintaan.
Näinhän se on Yhdysvalloissakin mennyt. Ensin Donald Trump uhkaili tiedotusvälineitä massiivisilla korvausvaatimuksilla ja onnistui painostamaan Washington Postin itsesensuuriin. Seuraavaksi hän kävi Columbian ja Harvardin yliopistojen kimppuun.
Tästä näkökulmasta olen ollut ihmeissäni siitä, miten hiljaa yliopistoväki on Suomessa katsonut journalismia vastaan kohdistuvia hyökkäyksiä. Yleisradion rahoitusleikkausten seurauksena Suomessa on meneillä historian suurimmat toimittajien irtisanomiset, mutta akateemiselta puolelta ei ole tullut mitään solidaarisuuden ilmauksia.
Kaikille pitäisi olla selvää, että Ylen leikkaukset, ainakin näin suuressa mittakaavassa toteutettuina, ovat poliittisesti motivoituja.
***
Toimittajien ja sen myötä journalismin määrän väheneminen on Suomessa muutenkin järkyttävän suurta. Yliopistoihmisillä on rutiininomainen tapa valittaa työpaikkojen ja rahoituksen vähäisyyttä. Todellisuudessa yliopistojen henkilökunnan määrä on vuoden 2010 jälkeen kasvanut, mutta toimittajien määrä on vähentynyt kolmanneksella.
Kun tutkii Tilastokeskuksen ammattitilastoa, sieltä paljastuu sellainenkin hätkähdyttävä tieto, että lehtien toimittajia on nykyään suunnilleen saman verran kuin professoreja, eli noin 3000.
Tieteen vaikuttavuus perustuu julkisuuteen, ja nimenomaan sellaiseen faktapohjaiseen julkisuuteen, jota journalismi edustaa. Toimittajien määrän vähenemisen pitäisi siten olla suuri huolen aihe suomalaiselle yliopistoväelle.
Olisiko niin, että yhtenä syynä solidaarisuuden puutteelle on tutkijoiden ristiriitainen suhde journalismiin? Tutkijat toivovat työlleen julkisuutta, mutta vierastavat journalismiin kuuluvaa asioiden yksinkertaistamista ja kärjistämistä.
Vaikeneminen voi kuitenkin osua omaan nilkkaan. Yhdysvalloissa demokratian alamäkeä on selitetty informaatioekosysteemin romahtamisella. Siellä lehtikuolemat ovat muuttaneet ison osan maata uutiserämaiksi ja suuri osa väestöstä on lipunut faktapohjaisen journalismin ulottumattomiin. Seurauksena on ollut luisu kohti autokratiaa, jossa edes Harvardin kaltainen instituutio ei ole turvassa.
Elina Grundström (Kuva: Vesa-Matti Väärä)
