Anu Koivunen
Helsingin Sanomien Nyt-kolumnisti Lauri Holappa (7.7.2014) syytti imagoja ja strategioita kommentoivia politiikan tutkijoita politiikan muuttamisesta ”haljakkaaksi vatkuliksi”. Ilmaisu on nerokas ja kritiikki aiheellista, mutta kohde on väärä. Se, että mediajulkisuudessa politiikasta keskustellaan etupäässä joko pelinä ja taktisina siirtoina tai taloudellisten välttämättömyyksien toteuttamisena, on totisesti haljakkaa vatkulia mutta syyllisiä ovat ennen muuta poliitikot ja puolueiden ja valtioneuvoston pr-ammattilaiset, jotka asettavat agendan ja lanseeraavat huttuisan kielen.
Pääministerin vaihtuminen ja ”minihallitusneuvottelut” olivat tästä havainnollinen esimerkki. Juuri juhannuksen alla valmistuneesta hallitusohjelmasta uutisoitiin hallituksen oman tiedotteen muotoiluin. Esimerkiksi Iltalehti, jonka ilmaisia nettiuutisia moni suomalainen lukee, julisti otsikossaan ”Kasvu- ja työllisyyspaketti on 1,1 miljardia euroa” (19.6.). Uutisessa todettiin, miten ”Stubb korosti, että kasaan saatu paketti oli kaikkien puolueiden yhteinen”: ”Neuvotteluissa ei ollut lainkaan mulle-sulle henkeä. Kokosimme vain parhaat ratkaisut Suomelle.”
Koska suomalainen media siirtyi juhannuksen aatonaattona kolmen päivän lomalle, kesti viikon ennen kuin hallituksen vatkulia alettiin siivilöidä: oppositiopuolueet ja lopulta Helsingin Sanomien politiikan toimitus (27.6.) osoittivat ”kasvu- ja työllisyyspaketin” suuruusluokan poliittiseksi fiktioksi: vuositasolla uudet satsaukset ovat vain 220–340 miljoonaa. ”Kasvu- ja työllisyyspaketti” oli kuitenkin jo ehtinyt muodostua käsitteeksi, ja on kyseenalaista, kuinka moni jaksoi enää kiinnostua oikeista numeroista. Saman politiikan toimituksen kaivelun tuloksena (29.6.) paljastui myös hallitusneuvottelujen todellinen ”mulle-sulle henki”.
Samaan aikaan pääministeri Alexander Stubbin tapa puhua uudesta hallituksesta urheilumetaforin valui sellaisenaan uutisointiin ”Stubbin joukkueesta”. On ymmärrettävää, että Stubb haluaa puhua niin omasta avustajakunnastaan, Kokoomuksen ministeriryhmästä, Kokoomuksesta puolueena, koko hallituksesta kuin koko Suomestakin ”joukkueena” jota hän johtaa ja valmentaa, mutta on ongelmallista, jos tämän retoriikan annetaan sellaisenaan vakiintua journalistiseen arkikieleen, jolla puhutaan politiikasta ja edustuksellisesta demokratiasta.
Ylipäänsä Alexander Stubb on suomalaiselle poliittiselle journalismille ja politiikan tutkijoille uudenlainen haaste: poliitikko, joka väsymättä pitää yllä puhetta ja joka tällä ”what you see is what you get” -retoriikallaan on kymmenen poliitikkovuoden aikana tuottanut avoimuuden vaikutelmasta läpinäkymättömyyden muurin. Stubb on karismaattinen ja hänen tyylillään on suuri kansansuosio, mutta millaiset seuraukset hänen retoriikallaan on poliittiselle julkisuudelle? Jos pääministeri puhuu politiikasta milloin arvoina ja ideologioina, milloin asiantuntijoiden tiimityönä, milloin puolueen, koko hallituksen tai koko kansakunnan joukkueurheiluna, mistä tutkijoiden tulisi tässä metaforien karusellissa ottaa kiinni? Siitäkö, että hän ei puoluejohtajana tai pääministerinä ole kansanedustajien työnantaja ja siksi kehityskeskustelu-kieli on parlamentaariseen demokratiaan täysin sopimaton, vai siitä, että hallitus ei ole asiantuntijaelin tai voittoa tavoitteleva urheilujoukkue vaan poliittinen elin, jossa neuvotellaan kompromisseja erilaisten tavoitteiden välille?
Näille ja muille kriittisille kysymyksille vallan ilmiasuista on viestimissä yhä vähemmän aikaa ja tilaa. Samaan aikaan kun journalistiset resurssit monessa mediatalossa ovat pienentyneet, poliittinen viestintä on politiikan medioitumisen myötä korostunut ja ammattimaistunut. Ministereiden avustajakunnat ovat ennätyssuuria, ja lisäksi viestintä on laventunut ja reaaliaikaistunut sosiaaliseen mediaan.
Poliittisen julkisuuden keskeisin ongelma onkin se retorinen peilitalo, jossa kaikki osalliset vaeltavat. Se, että osalliset välillä haluavat muistuttaa, että kaikkihan ”todellisuudessa” tietävät, mikä on totta ja mikä sen kuorrutusta, on huono puolustus. Kuten George Orwell romaanissaan 1984 osoitti, jos ajatus turmelee kieltä myös kieli voi turmella ajattelua. Yksilöt eivät hallitse kieltä, vaan kieli puhuu meidät kaikki. Se asettaa rajat sille, mitä voimme ja pystymme ajattelemaan, mitä tulemme ajatelleeksi ja miten. Siksi politiikan tutkimisen pitää olla myös imagojen ja strategioiden selvittämistä ja purkamista.
Haljakka vatkuli on todellinen poliittinen ongelma.
