Johanna Junttila. (Kuva: Vesa-Matti Väärä)
Älä kirjoita tätä lehteen, mutta…
Tämä fraasi on tuttu varmasti jokaiselle toimittajalle. Sen kuuluessa kynänkärki nousee paperista tai sormet näppäimistöltä. Jos keskustelua on taltioitu mikrofonilla tai videokameralla, haastateltava on yleensä odottanut niiden sammuttamista ennen repliikkiään.
Mutta off the record, voiko haastateltava laskea sen varaan, että toimittaja kunnioittaa hänen pyyntöään keskustelun luottamuksellisuudesta?
Kysymystä on kuluneena syksynä pohdittu julkisuudessa toimittaja Lauri Nurmen kirjoittaman Sanna Marin -kirjan jälkimainingeissa, mutta keskustelu on pyörinyt lähinnä politiikan journalismin ympärillä. Entä pätevätkö samat säännöt tiedejournalismiin sekä tutkijoiden ja toimittajien välisiin keskusteluihin?
Teoriassa vastaus on yksinkertainen. Aihealueesta riippumatta toimittajaa sitovat Journalistin ohjeet, joiden mukaan haastateltavalla on oikeus saada ennakolta tietää, onko keskustelu tarkoitettu julkaistavaksi vai ainoastaan tausta-aineistoksi ja millaisessa asiayhteydessä hänen lausumaansa käytetään.
Tämä on sitten vain taustaksi, mutta käytännön elämässä rajanveto on mutkikkaampaa, kun kesken sovitun haastattelun tutkija kieltää toimittajaa hyödyntämästä sitä, mitä kuitenkin heti perään tälle kertoo. Vaikeammin hahmotettavia siirtymiä syntyy, kun toimittaja vaikkapa reportaasikeikalla viettää tutkijan seurassa kokonaisen päivän. Silloin vuorovaikutustilanteet vaihtelevat kysymysten tahdittamasta haastattelusta ruokapöytäkeskusteluihin ja viihdyttäviin anekdootteihin siitä, mitä kummankin lapsi tai koira joskus teki – sekä avautumisiin aiheista tekeillä olevan jutun ulkopuolelta.
Haastattelun merkeissä siis tavataan, mutta haastateltava haluaa välillä poistua roolistaan ja puhua vapaammin.
Sanon tämän nyt vain sinulle, mutta asia mietitytti usein myös journalismin opiskelijoita, kun opetin heitä kansanopistossa. Oma kantani oli selvä: toimitus tekee julkaisupäätöksensä itsenäisesti, joten kukaan ulkopuolinen ei voi yksipuolisesti määritellä, mitä toimittaja saamillaan tiedoilla saa tehdä. Jos aikuinen ihminen päättää uskoutua journalistille, hän tietää riskin – siitä kertovat myös tämän blogin tutut fraasit.
Et sitten kuullut tätä minulta, mutta oikeus julkaista on kuitenkin eri asia kuin se, kannattaako se. Kehotin opiskelijoita puntaroimaan, kumpi kussakin tilanteessa painaa enemmän: haastateltavalta saadun tiedon yhteiskunnallinen merkitys vai hänen luottamuksensa? Luottamuksen kun voi rikkoa vain kerran.
Jos et kerro kenellekään minun sanoneen, niin tosielämässä tutkijan lipsauttamilla tai ripittämillä asioilla on harvoin uutisarvoa. Ohi haastattelun sanotut asiat voivat olla tärkeitä ja herkkiäkin henkilölle itselleen ja hänen edustamalleen tutkijayhteisölle, mutta harvoin ne ovat suurelle yleisölle niin merkityksellisiä, että niistä olisi mielekästä väkisin tehdä juttua. Tutkijat eivät ole viihdejulkkiksia tai valtaapitäviä, joiden yksityiselämästä uutisoidaan julkiseen rooliin vedoten vaikka vastoin näiden omaa tahtoa. Toimitus ja sen yleisö hyötyvät enemmän siitä, että tutkija jatkossakin vastaa toimittajan puheluihin ja sähköposteihin.
Mutta näin meidän kesken, miksiköhän haastateltavat haluavat kertoa toimittajalle enemmän kuin mitä heidän haastattelun puitteissa olisi järkevää?
Usein tuntuu, että ihmisillä on tarve hakea toimittajan hyväksyntää toiminnalleen varmistamalla, että hän ulkopuolisena ymmärtää, millaisissa tilanteissa he ovat valintojaan tehneet. Vaikka yleisölle kaikkea ei voisikaan kertoa, voi yrittää vaikuttaa siihen, ettei toimittajan tuotos ruoki väärältä tuntuvia mielikuvia.
Etenkin kiistatilanteissa raja taustoittamisen ja vaikuttamisyritysten välillä on häilyvä, kun osapuolet toivovat toimittajan tarkastelevan asiaa omasta näkökulmastaan. Silloin on tärkeää, että toimittaja kantaa vastuuta ensisijaisesti omasta ja yleisönsä sananvapaudesta. Siksi on perusteltua, että journalisti pitää itsellään vallan päättää, milloin keskustelu voidaan käydä luottamuksella ja milloin ei.
