Tiede- ja tietokirjojen kustantaminen on elänyt murrosvaiheita jo parikymmentä vuotta. Avoimen julkaisemisen periaatteet tuovat verkkoon valtavat määrät yliopistoissa tuotettua tietoa, eivätkä populaarimmatkaan tietoteokset näytä enää samalta kuin ennen. Teknologiavetoinen nopea kehitys on saanut yhden jos toisenkin kustannustoimijan pelkäämään ansaintalogiikkansa puolesta. Voiko koko tiedontuotannon ekosysteemin ajatella uusiksi?
Tieto- ja tiedekirjallisuuden alan kiperiä kysymyksiä puidaan monella suunnalla, niin kustantajien, kirjastojen, toimittajien kuin tutkijoidenkin piirissä. Perinteiset tiedon tunnusmerkit, kuten formaalit tekstimuodot, tutu logot ja kirjastoluokitukset, eivät enää pädekään kuten aiemmin. Tietoa on saatavilla erilaisissa muodoissa enemmän kuin koskaan, mutta sen luotettavuutta pitää arvioida entistä enemmän ja muodotkin ovat muuttuneet. Lajitietoisuus hämärtyy, kun kaunokirjalliset elementit sekoittuvat tietokirjoittamiseen ja päinvastoin. Oppikirjatkin ovat jo aikaa sitten laventuneet erilaisiksi materiaalipaketeiksi ja äänikirjojen suosio sen kuin kasvaa.
Narratiivisen tietokirjoittamisen, autofiktion ja muiden tieto- ja kaunokirjallisuuden rajatapausten suosion myötä kirjallisuudentutkijat ovat olleet hanakoita soveltamaan kaunokirjallisuuden teorioita ja käsitteistöä myös tietokirjallisuuden nykymuotojen hahmottamiseen. Kuvaavaa on, että Ida Henritiuksen, Olli Löytyn ja Anne Mäntysen toimittama Tietokirjallisuuden lajit ja rajat (Gaudemus 2023) alkaa kuvauksella siitä, mitä ChatGPT kertoo tietokirjallisuuden olemuksesta. Teos on antaa joitain apuvälineitä kentän monenlaisten jännitteiden hahmottamiseen. Yksi niistä on tietenkin tekijyys. Anu Lahtinen avaakin kirjoituksessaan tutkijoiden ja toimittajien jännitteisiä suhteita, lähinnä taidehistoriallisiin aiheisiin liittyen. Hämmästyttävää kyllä, teoksesta puuttuu melkein kokonaan journalismin tutkimuksen näkökulma ajankohtaisista aiheista tietokirjoittamiseen, olemassa olevan tiedon hyödyntämiseen, haastattelukäytänteisiin ja eettisiin kysymyksiin; journalistiset tietokirjat muodostavat kuitenkin ison osan markkinoille tulevista tietokirjoista. Maria Lassila-Merisalon artikkeli avaa sentään narratiivisen tietokirjan olemusta myös kokemuksellisen tiedon välittäjänä.
Lajitietoisuuttaan voi siis yrittää kehittää, sekä aikuiset että nuorisolaiset. Mutta riittääkö se näinä sisältösekaannuksen aikoina? Suurin vastuu tiedontuotannossa on tietenkin siellä tuotantopuolella, kirjoittajilla ja kustantajilla.
Tekoäly koettelee työprosesseja ja tekijänoikeuksia
Tietokirjoittajille tekoäly lupaa kymmenen kaunista: ideoita, uusia näkökulmia, tiedonhakua, tekstien jäsennystä, editointiapua ja ajansäästöä esimerkiksi lähdeluetteloiden oikeanlaiseen muotoiluun. Pähkäiltävää riittää sitten monen muun asian kanssa, kuten potentiaalisen lukijakunnan muuttumisessa. Esimerkiksi Suomen Tietokirjailijoiden puheenjohtajan Timo Tossavaisen mukaan tekoälyn kehitys muuttaa kaikenlaista tietokirjoittamista, mutta erityisesti oppikirjojen roolia oppimistyössä. Perinteisten oppikirjojen käyttöön nojaava opiskelu muuttuu helposti näennäiseksi, jos tekoäly tiivistää keskeiset sisällöt ja ratkaisee tehtävät opiskelijan puolesta. Samaan aikaan raportoidaan lukutaidon ja keskittymiskyvyn rappeutumisesta. Uusia ratkaisuja on siis kehkeytettävä.
Tekijänoikeuskysymykset vielä täysin epäselviä, kuten ne printtijulkaisujenkin suhteen olivat pitkään. Tekijällä on tietenkin yksinoikeus teokseen, mutta suoja vain ilmenemismuodolle, ei esimerkiksi idealle. Oman lusikkansa soppaan tuovat myös elinkeinolaki, kotimainen ja kansainvälinen lainsäädäntö. Suomalaisen Tekijäfoorumin mielestä tekoälyä hyödyntäville teknologiayhtiöille olisi säädettävä velvoite avoimesti kertoa, mitä tekijänoikeuden suojaamaa aineistoa on syötetty tekoälylle sen kouluttamista varten. Tekijä ei voi valvoa tekijänoikeuksiaan, jos hän ei tiedä, milloin ja mihin tarkoitukseen hänen teoksiaan on käytetty. Tekijällä tulisi olla mahdollisuus pidättää itsellään oikeudet tekstin ja tiedon louhintaan kaupallisessa tarkoituksessa ja esimerkiksi tekoälyn kouluttamiseen.
Ohjeistuksia tekoälyn käyttöön tiedontuotannossa laaditaan vimmalla. Useimmilla yliopistoilla ja kustantajilla on jo omat ohjeensa kirjoittajille tekoälyn käyttöön ja käytön näkyväksi tekemiseen, TENK:n yksityiskohtaisempia ohjeistuksia odotellessa sovelletaan yleisiä tutkimusetiikan ohjeistuksia. EU sai aikaan tekoälylain vuonna 2023 ja maaliskuussa 2024 ohjeistuksensa tekoälyn käyttöön tutkimuksessa Living guidelines on the responsible use of generative AI in research.
Pahin mahdollinen uhka tekoälyn käytössä nähdään tietenkin koko tiedontuotannon prosessien rapautumisessa; tietoa tehtaillaan epäluotettavien, helposti löytyvien yksipuolisten lähteiden varassa, ilman prosessin vaatimaa dialogia ja aikaa. Koska tutkijoilla ja muilla tiedontuottajilla on kova paine julkaista ja kaikilla koko ajan kauhea kiire, tekoälyn ei-niin-vastuullinen käyttö voi houkuttaa – tämä koskee tietenkin myös esimerkiksi kääntäjiä ja visuaalisia suunnittelijoita. Koska tekoäly myös sepittää, keksii olemattomia lähteitä ja yhdistelee asioita väärin, kustantajien, editorien, tiedetoimittajien ja muiden portinvartijoiden työ tulee muuttumaan ja lisääntymään.

Digitalisaatioon kohdistettujen toiveiden tilalle on tullut monta uutta huolta etenkin tekoälyn vaikutuksista faktajulkaisemisen monipuolisuuteen, luotettavuuteen ja laatuun. Näistä puhuttiin Lontoon kirjamessuilla ammattilaisten kesken.
Akateemisessa kustannustoiminnassa leijaili lievää optimismia ilmassa Lontoossa
Tiedontuotannon ekosysteemit muuttuvat tietenkin maailmanlaajuisesti, ja näitä kehityssuuntia puitiin kustantamisen ammattilaisille suunnatuilla Lontoon kirjamessuilla maaliskuussa 2024. Edes isot englanninkielisen maailman kustantajajätit eivät säästy toimintansa perusteelliselta uudelleen miettimiseltä.
– Kustannusmaailmassa vallitsee kaaos, totesi BBC:n tutkimus- ja kehitysosastolla työskentelevä Bill Thompson.
– Tekijänoikeus muuttuu, mutta hitaasti, ja siihen asti työt varastetaan joltakulta, hän jatkoi. Iso-Britannian tekoälyn säätely onkin EU:ta väljempää. Tiedon omistajuus on ongelmallista myös kaupallisen kustantajan näkökulmasta.
– Kuka tiedon omistaa, tekoälykehittäjätkö, kysyi tietokirjailija Katie King.
– Toiminnan pitäisi olla tuottavuuden kannalta jollain lailla vastavuoroista: jos tekoälylle annetaan, pitäisi myös saada jotain, hän argumentoi.
Kirjamessujen yhteydessä järjestetyssä konferenssissa visioitiin akateemisen kustantamista yksityiskohtaisemmin. Ilmassa oli varovaista optimismia, kuten toimialan konferenssissa kuuluukin.
Esimerkiksi IOP Publishingin toimitusjohtaja Antonia Seymour vakuutti useampaan kertaan olevansa töissä uuvuttavalla, mutta edelleen ihanalla alalla. Seymorin mukaan tiedekustantaja, jos kuka pystyy vaikuttamaan yhteiskuntaan valikoimalla ja jalostamalla suurempaan jakeluun päätyvää tietoa.
Toisaalta tiedekustantajien portinvartijan rooli ei ole niin vaikutusvaltainen kuin ennen, onhan avoin tiede muuttanut käytäntöjä jo jokunen vuosi sitten. Kaupallisten tiedekustantajien asemaa hankaloittaa se, että monet tieteen rahoittajat vaativat avointa julkaisemista, muistutti muuan muassa Jay Flynn Wileyltä.
Monen yliopiston kirjaston rooli onkin muuttunut tiedon säilöjästä tiedon tuottajaksi, kun digitaalisen julkaisemisen käytännöt ovat yksinkertaistuneet. Monesta kirjaston kyljessä kasvaneesta yliopistokustantamosta on kehkeytynyt paikkakuntaansa suurempi kustantaja. Esimerkiksi Nicola Ramsey Edinburgh University Pressistä kertoi julkaisevansa kansainvälisesti ennen kaikkea open access -monografioita eli sellaisia tiedejulkaisemisen muotoja, jotka usein unohtuvat impact factoreita mittailtaessa.
Jay Flynn muistutti myös eri tieteenalojen erilaisista julkaisukäytännöistä. Siinä missä teknologia on vaikuttanut kiihdyttävästi etenkin STEM-alojen julkaisukäytänteisiin, on tempo mietittävä toisin työvoimaintensiivisillä AHSS-aloilla. Yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden tehtävänä on selittää maailmaa, joten mietintä on hidasta ja julkaiseminen kestää usein 2–4 vuotta. Julkaisumääriä käytetään kuitenkin mekaanisesti mittaamaan ihmisten tuloksellisuutta.
– Tiedekustantajat eivät ole niitä, jotka näitä epätasa-arvoisia urakehityskulkuja ajavat, Flynn tähdensi.
Tekoäly voisi tuoda apua esimerkiksi monitieteisyyden ymmärtämiseen
Myös Pooja Aggarwal Bloomsburylta nosti Lontoossa esiin tiedejulkaisemisen tasa-arvon ja moninaisuuden kysymällä, miten tekoäly voisi olla apuna alan inklusiivisuuden lisäämisessä. Voisiko sitä kouluttaa muidenkin kuin englantia puhuvien, pohjoisen pallonpuoliskon valkoisten tutkijoiden tuottamilla teksteillä?
Bloomsbury Publishig on tarttunut toimiin perinteisin keinoin, perustamalla stipendin ja kirjoittajakoulun vähemmistöistä tuleville tieteilijöille. Aggarwal nosti esiin myös vähän arvostetun vertaisarviointityön, joka nyt monitieteisinä aikoina on muuttunut entistä haasteellisemmaksi. Olisiko tekoälystä apua monitieteisyyden ymmärtämiseen?
Useammassa puheenvuorossa kävi ilmi, että turbulentteina aikoina tiedekustantamisen kuvioita voi visioida korkeintaan kuudeksi kuukaudeksi kerrallaan. Käytänteetkin muuttuvat nopeasti, niin työskentelytavat kuin ansaintalogiikatkin.
Karger Publishersin toimitusjohtaja Daniel Ebneterin mukaan eteenpäin on mentävä askel askeleelta, vaikka suuntaa ei voi tietääkään. Kyse on isosta kulttuurin muutoksesta, johon kaikki eivät lähde mukaan. Joyce Lorigan Springer Nature Groupista totesi, että vaikka monet asiat ovat vielä avoimia kysymyksiä, teknologia ja tekoäly ovat jo tulleet bisnekseen, haluttiin sitä tai ei. Selviytymiskeinoinaan hän mainitsi positiivisuuden, läpinäkyvyyden ja tiiviimmän yhteistyön tiedeyhteisöjen ja tiedekustantajien kesken.
Tiedejulkaisemisen ongelmat ovat samankaltaisia, oli toimintaympäristö mikä tahansa: tieteellisten julkaisujen toimittaminen vaatii resursseja, aikaa ja rahaa, tehtiin sitä sitten kaupallisessa kustantamossa, yliopistokustantamoissa tai yliopiston kirjastoissa. Tiedon luotettavuuden takaamiseksi täytyy tietää aina vaan enemmän enemmästä, saada käyttöön uusia työkaluja ja käyttää niitä järkevästi. Aikaa täytyy varata myös keskinäisten pelisääntöjen sopimiseen.
Vertaisarviointi ja muu laadunvarmistus ovat edelleen tiedejulkaisemisen ytimessä, eikä monitieteisyyttä ihannoiva aika näitä toimia yksinkertaista. Yksi malli ei riitä ratkaisemaan kaikkia kysymyksiä, mutta yhteistyössä voi olla voimaa. Jatkuva rahasta puhuminen uuvuttaa, niin tekijät kuin kustantajatkin. Jonkun täytyy silti maksaa.