Kuuntele Jussi Valtosen puhe: Havaintoja ja illuusioita

Median toivotaan kertovan maailmasta sellaisena kuin se on – ei sellaisena kuin toimittaja sen näkee, totesi kirjailija ja tutkija Jussi Valtonen puheessaan, joka kuultiin 8. Kansallisessa tiedeviestintäkongressissa Helsingissä marraskuussa. Nyt voit kuunnella koko tallennetun puheen!

Kuva: Laura Malmivaara

– Yksi median tärkeimmistä tehtävistä on valita, mikä on uutisarvoista, ja mikä ei. Arvioidaan, että maailmassa julkaistaan noin 1,8 miljoonaa vertaisarvioitua tieteellistä tutkimusta vuodessa. Se tarkoittaa miltei viittätuhatta tutkimusta joka päivä.

– Jos toimittajalta kysyy, mitä kannattaa uutisoida, hän vastaa ehkä kuten viestinnän tutkijat Syracusen ja Tel Avivin yliopistoista. Viestinnän professoreiden Pamela Shoemakerin ja Akiba Cohenin mukaan uutisoitavien aiheiden valintaan on kaksi kriteeriä ylitse muiden: poikkeuksellisuus ja yhteiskunnallinen merkitys. Tapahtumaa pidetään usein uutisarvoisena, jos se on epätavallinen, yhteiskunnallisesti merkittävä tai molempia.

– Lääketieteessä esimerkiksi covid-19-rokotteiden vaikuttavuustutkimuksia on helppo pitää sekä epätavallisina että yhteiskunnallisesti merkittävinä tapahtumina. Niistä uutisoitiinkin laajasti, muistutti Jussi Valtonen.

– Sosiaalisen median aikakaudella tuntuu tulleen tärkeäksi muodostaa käsityksiä maailmasta nopeasti ja ehdottomasti.

– Niiden pitää mahtua 280 merkkiin, niitä täytyy muodostaa joka hetki, ja ne tulee julistaa heti muille, kuin jalkapallo-ottelun katsomossa, merkiksi siitä, keiden puolella on. Kiihdymme helposti, kun näkemyksiämme haastetaan, tulemme yhä varmemmiksi siitä, että näemme maailman, emme ainoastaan sellaisena kuin se on, vaan jopa ainoalla oikealla tavalla.

– Yhdestä pilkku kahdeksasta miljoonasta tieteellisestä tutkimuksesta löydämme usein myös todisteet sille, että näkemyksemme maailmasta on ainoa oikea.

– En tiedä teistä, mutta minusta tämä järjestely ei tunnu toimineen kovin hyvin, totesi Jussi Valtonen.

KUUNTELE KOKO PUHE:
https://soundcloud.com/tiederadio/tiede-on-totta-toistaiseksi-jussi-valtonen

LUE KOKO PUHE:
https://tjnk.fi/fi/ajankohtaista/havaintoja-ja-illuusioita-tutkija-jussi-valtonen-pohtii-tiedon-ja-tietamisen-rajoja

 

Tiede – viestijöiden ja toimittajien yhteismaa

Napit vastakkain asettuvat tiedottajat ja toimittajat lienee mielikuvana osittain vanhentunut. – Kummatkin tuottavat ajankohtaisia, näkökulmaisia ja faktapohjaisia juttuja. Ammattilaiset ovat sitoutuneet alan eettisiin pelisääntöihin ja totuuden kertomiseen. Yleensä ollaan tieteen puolella, sanoo tiedeviestinnän professori Erkki Karvonen Oulun yliopistosta.

Syyskuussa järjestetty Oulun Plussa-päivä Kriisi, maine ja selviytyminen toi jälleen yhteen tiedeviestijöitä ja tiedetoimittajia, ammattilaisia Procomista ja Tiedetoimittajien liitosta. Pienessä maassa yhteistyö onkin järkevää, mikä Tiedetoimittajissa onkin otettu aina huomioon; nimestään huolimatta liittoon kuulu myös viestinnän asiantuntijoita ja tieteellisten lehtien editoreita.

Miksi sitten mielikuva toisiaan vastaan taistelevista kärkkäistä toimittajista ja heidän työtään kontrolloimaan pyrkivistä viestintäupseereista elää niin sitkeästi?

–Esimerkiksi anglosaksisessa kulttuurissa raja journalismin ja viestinnän välillä rakennetaan yleensä paljon jyrkemmäksi, sanoo Erkki Karvonen, jonka oma tausta on journalistiikassa – aiemmin tiedotusopiksi nimetyssä oppiaineessa.

­–Anglosaksisissa maissa on yleensä kaksipuoluemalli, joissa voittaneen osapuolen vaalimarkkinointikoneistosta tulee hallituksen tiedotusosasto, joka toimittajien mielestä suoltaa propagandaa hallituksen puolesta. Toimittajat taas haluavat olla kriittisiä vallan vahtikoiria, usein sensaatiohakuisiakin. Suomessa tiedotuskoneisto ei vaihdu tällä tavoin. Mutta sitten on tietysti niitä toimittajia, jotka vaihtavat puolta pr-ihmisiksi, pimeälle puolelle, niin kuin vitsaillaan. Aiemmin kärkkäät toimittajat ryhtyvät konsulteiksi, jotka valmentavat selviytymään toimittajien kanssa. Kyllä Suomessakin moni PR-alan töissä oleva ihminen on taustaltaan toimittaja, Karvonen jatkaa.

Tiedeviestinnän yhteismaa

Tiedeviestinnässä tiedottajien ja toimittajien yhteismaan löytäminen on yleensä helpompaa kuin muilla tiedon tuottamisen kentillä.

Suomessa journalistietiikkaan kuuluu, että haastateltu saa tarkistaa ainakin sitaattien oikeellisuuden. Erityisesti tiedejournalismissa on vain eduksi, kun vaikeat asiat voidaan tarkistaa. Mutta vaikkapa Englannissa journalistien ohjeet eivät mainitse sitaattien tarkistamisen oikeutta, vaikka informaation tarkkuuden vaaliminen onkin ykkösasia.

Roolit ovat kuitenkin selkeät. Viesinnän asiantuntija toimii yhteisönsä hyväksi ja tutkijoiden apuna. Myös toimittaja toimii yhteisöjensä hyväksi, sekä yleisön että työnantajaorganisaationsa.

–Ongelmia voi tulla, jos yleisö on kovin tiedevastainen, eikä totuus myy. Pandemia on testannut tätäkin suhdetta, sanoo Karvonen.

Roolit saattavat joutua koetukselle myös esimerkiksi tekniikan alalla.

–Tutkimuksen ja bisneksen rajat ovat toisinaan melko häilyviä. Toisaalta myös talousjournalistit ovat yleensä yritysmyönteisiä ja urheilutoimittajat urheilufaneja. Vasta Lahden MM-hiihtojen dopingskandaali ohjasi suomalaisia urheilujournalisteja enemmän tutkivan journalismin suuntaan, kertoo Karvonen.

Oulun opit

Oulun tiedeviestinnän maisteriohjelma, Tiema, on Suomen pitkäikäisin yhtäjaksoinen tiedeviestinnän koulutus Suomessa. Tiedeviestintää opetetaan monipuolisesti, sekä tiedottamisen että tiedejournalismin työpajoissa.

– Kyllähän viestinnän perusmallit ja -teoriat pätevät moneen erilaiseen tilanteeseen ja työtehtävään, sanoo Karvonen.

– Salaisuuksia tieteen maailmassa on vähemmän kuin monella muulla toimialalla. Totuutta tavoitellaan niin tieteessä kuin erilaisissa viestintätehtävissäkin ja argumentointi ratkaisee, hän summaa.

Moni alaa opiskeleva myös vaihtaa roolista toiseen, tekee sekä sisällöntuotantoa että journalismia. Ansaintamalli on tuttu monelle freelancerille, ja mahdollisesti tulevaisuudessa yhä useammalle. Tulevaisuuden työmarkkinoita on hankala ennustaa, mutta erilaisia viestintätehtäviä riittää, myös julkisen palvelun puolella.

ProComin eettiset periaatteet
https://procom.fi/viestintaala/ohjeet-ja-periaatteet/procomin-eettiset-ohjeet/
Tiedeviestinnän suositukset
https://www.tjnk.fi/sites/tjnk.fi/files/tiedeviestinnan_suositukset_2018.pdf?_ga=2.62100396.1231809861.1637331646-590462123.1632388229
Journalistin ohjeet
https://www.jsn.fi/journalistin_ohjeet/

Enemmän särkeä ja järkeä

Ennen kuin ehdin avata suutani ensimmäiseen kysymykseeni, tutkija jo napakan ystävälliseen sävyyn tiukkasikin minulta, milloin olen viimeksi syönyt särkeä.

Pian tutkijatohtori Matti O. Hannikainen oli antanut parhaan kalaruokansa reseptin ja valaissut esimerkein, kuinka säälittävän vähän suomalaiset syövät nykyään särkeä, lahnaa tai säynettä. Nämä roskakaloina hyljeksityt Ahdin annit olivat ennen tärkeä osa suomalaisten ruokavaliota. Melkoiseksi kalakokiksi paljastunut Hannikainen tutkii kalan käyttöä ruokana ja siihen vaikuttaneita tekijöitä Suomessa 1930-luvulta 2010-luvulle.
 
Hannikainen oli yksi Kansallisen tiedeviestintäkonferenssin Matching Eventin tutkijoista. Viiden minuutin kohtaamisissa tutkijat kertoivat, mitä he tutkivat, millaista heidän tutkimuksensa on ja mitä siitä voisi välittää myös suurelle yleisölle.
 
”Resurssien haaskuuta, jos ei tarjoa helposti saavutettavassa muodossa omaa työtään, tietoaan ja osaamistaan myös muiden käytettäväksi”, kiteytti tohtorikoulutettava, vieraileva Luonnonvarakeskuksen asiantuntija Lotta Kaila omassa esityksessään.
 
Olimme Tiedeviestintäkongressissa monien vakavien aiheiden äärellä, ja siksi teki välillä hyvää osallistua hurttiin lentoon ampaisseen Tiedeviestinnän etiikka -väittelyyn. Tämän sanaottelun värikkäistä vaiheista ja koko väittelyn onnistumisesta saamme vielä raportin Tampereen yliopiston puheviestinnän opiskelijoilta, joiden työskentelyä ohjaa väitöskirjatutkija Lassi Rikkonen.
 
Tiedeviestintäkongressissa järjestelyvastuuta kanssamme kantoi Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta. Uutena yhteistyökumppanina oli Nesslingin säätiö. Heille kiitos mainiosti sujuneesta ja hedelmällisestä yhteistyöstä! 
 
Kongressissa kaikkien yhteiseksi huolenaiheeksi todettiin häirintä, joka anastaa aikaa ja mielenrauhaa tutkijoilta, viestijöiltä ja toimittajilta. Meillä on keinoja rauhoittaa tilannetta. Häirinnän kohteeksi joutunut ei ole yksin, eikä hänen tarvitse yrittää selviytyä yksin.
 
Ensi vuoden toimintamme läpäisevä teema on tiedeviestinnän piirissä toimivien sananvapauden turvaaminen ja tukimuotojen luominen ammatillista häirintää kohdanneille.
 
Työrauhaa ja työn iloa siis kaikille!

Paskajoogin opetukset neurootikolle

Useimpina torstaiaamuina nousen varttia vaille kuusi ollakseni 45 minuuttia myöhemmin joogamatolla. Kanssani joogaa kymmenkunta naista kodeistaan käsin. Puolitoista tuntia myöhemmin aloitamme työpäivän. Ja kyllähän jooga toimii – torstait ovat yleensä hyviä päiviä.

Kuvaleike

Itselleni jooga on suuri paradoksi. Tuhansien vuosien takaa juontuvat ajatukset mielen hallinnasta ja totuuden etsinnästä ovat muuttuneet ihmelääkkeeksi nykyihmisen arjen paradokseihin: siihen, että on aina kiire, ja useimmiten on vaikea muistaa, minne ja miksi.

Ajan hengen mukaisesti joogasta on myös tullut valtavaa bisnestä. Google-haku sanoilla ”yoga business” tarjoaa loputtomiin konsultointia siitä, miten rikastua joogalla.

Samaan aikaan voimme huonosti. En tunne yhtään teini-ikäisen vanhempaa, joka ei kertoisi lapsen jonkinasteisista mielenterveysongelmista. Suurin osa tuntemistani asiantuntijoista on uupunut vakavasti ainakin kerran. Viime vuonna masennuksesta tuli suurempi työkyvyttömyyseläkkeiden syy kuin tuki- ja liikuntaelinsairauksista siitäkin huolimatta, että ainakin koulutettu keskiluokka harrastaa hampaat irvessä joogaa, mindfulnessia, meditaatiota ja itsemyötätuntoa.

Aivan kuin psyykkinen hyvinvointi olisi virvatuli, joka pakenee sitä kauemmaksi, mitä sitkeämmin mittaamme unenlaatua älysormuksella ja ravaamme retriiteillä suitsukkeenhajuisilla kansakouluilla.

Paradoksi pätee myös itseeni. Olen joogannut kauan. Olen harrastanut astangaa, joka on lajina niin raskas, että sen aiheuttamista vammoista on tehty artikkelikaupalla lääketieteellistä tutkimusta.

Olen käynyt klassisessa hot joogassa, jota kutsutaan bikramiksi siellä, missä ohjaajat ovat käyneet perustajaguru Bikran Choudhuryn kurssit. Choudhury itse paljastui ahdistelijaksi ja pakeni Meksikoon. On myös havaittu, että 40 asteen lämmössä tehty puolentoista tunnin harjoitus ei ole pelkästään terveellinen. Harjoitus on niin raskas, että nesteytyksestä huolimatta moni lähtee tunnilta kesken. Se vasta sisuunnuttaa. Vaikka selvästi kuumassa joogaaminen ei itselleni sovi – puhumattakaan salin lämmittämisen järkevyydestä Pohjois-Euroopassa – olen palannut tunneille aina siihen asti, kun pystyin tekemään sen loppuun. Oloni ei ollut hyvä eikä henkistynyt, mutta minähän kestin.

Olen käynyt myös kivoilla ja hassuttelevilla joogatunneilla, kansalaisopiston hyvin demokraattisilla (ja fyysisesti hellävaraisilla) tunneilla sekä tunneilla, joiden alkaessa joku kanssajoogi jo lankuttaa, koska puolentoista tunnin voimajooga ei ilmeisesti riitä. Joogafilosofian ajatukset oman elämän hyväksymisestä tuntuvat hieman kaukaisilta.

Olen myös yrittänyt eroon suoritusjoogasta. Olen meditoinut ja kuunnellut kaikenlaisia nauhoja, jossa käsketään kuuntelemaan omaa hengitystä. Minulle on kerrottu, että astianpesukoneen tyhjennyksestä voi tehdä joogisen hetken. Olen yrittänyt laulaa mantroja sanskriitiksi, mutta en opi niitä koskaan ja lisäksi on vaivaannuttavaa laulaa sanoja, joita ei ymmärrä. Entä jos ne muistuttavatkin Lapinlahden Lintujen ”Tero ja minä” -kappaletta?

Toisin sanoen: globaali mielenterveysparadoksi on minulle myös lokaali. En todennäköisesti pärjäisi ahdistukseni kanssa ilman joogaa – samaan aikaan joogan lieveilmiöt vaivaannuttavat.
Olikin lohdullista löytää hahmo nimeltä Paskajoogi.

Paskajoogi on suomalainen jooga- ja meditaatio-ohjaaja, joka kirjoittaa tervejärkistä blogia. Paskajoogille ei ole ongelma siteerata Matti Nykästä tai puhua henkisestä taantumisesta. Hän ihmettelee joogapiirien rokotuskriittisyyttä ja arvostelee niitä ”valmentajia”, jotka vievät köyhiltä rahat pois lupaamalla ”menestystä”.

Toisaalta Paskajoogi itse on meditoinut päivittäin pian 20 vuotta, eli hän jos joku tietää, mitä hyvinvointivaikutuksia tällä kaikella on.

Mitä Paskajoogi sitten tietää kertoa: no sen, että elämä koostuu myös ahdistuksesta, negatiivisista tunteista, vaikeista hetkistä ja turhautumisesta. Itämaista filosofiaa ei tarvita täyttämään tylsistymisen jättämää aukkoa. Joogan synnyttämät euforian tunteet ovat niitä ihan samoja, jota urheilusta tulee muutenkin (ja hyvä tietysti että tulee, kuka muuten joogaisi).

Lisäksi Paskajoogi opettaa, että vaikka ihmisen anatomiaa voi opiskella päättymättömiin, itsensä voi löytää sekunnissa. Siitä huolimatta, että Paskajoogi on kokenut pitkän meditaation tuoman euforian ja tietää, että siinä mielessä ”valaistuminen” on totta, elämä ympärillä jatkuu silti. Naapuri tupakoi parvekkeella, paikallisjunat myöhästyvät, ja kotivakuutus menee perintään, jos ei sitä maksa.

Itselleni Paskajoogi oli lohdullinen siksi, että hän osoitti minulle, että olin ihan oikeassa. Minulle jooga on kehoni tarvitsemaa liikuntaa, joka tuo kyvyn rauhoittua hetkeen. Universumi ei ole yhtään eri muotoinen, vaikka käyttäisin kaikki rahani joogatrikoisiin ja kursseihin Balilla.

Sen sijaan globaali mielenterveyskriisi on totta. Se johtuu julmasta keskinäisestä kilpailusta, eriarvoisuudesta, lajikadosta, yhteisöllisen elämäntavan murroksesta ja monesta muusta ihmisen itse aikaansaamasta asiasta.

Sille voi tehdä asioita vaatimalla reilumpaa yhteiskuntaa. Käytännössä vaikkapa rahoitusta tieteelle, apua köyhille, sairaille ja lapsille, kurinpalautusta veronkiertäjille ja saastuttajille, turvapaikkoja niitä tarvitseville.

Jooga siis kannattaa, mutta äänestämisen, osallistumisen ja heikkojen puolustamisen pitäisi kuulua diiliin.

Jossittelu essehtimisen lajina – Matti Virtanen virittyi Tapani Niemen kirjoituksesta

Tapani Niemen juttu Tiedetoimittajan numerossa 3/21 oli minulle henkilökohtaisesti erinomaisen virikkeellinen siksi, että se sitoi yhteen monien viime kuukausina lukemieni kirjojen ja tekstien tuottamia ajatuksia.

Kirjoituksessaan Tapani Niemi kertoo tehneensä ”rohkeita valintoja tarinankerronan, dramatisoinnin ja esseen suuntaan”, kun hän rakensi viisiosaista radiodokumenttiaan Lohen surma – ja kysyy itseltään ja lukijoilta, voiko tiedetoimittaja ”essehtiä”. Minusta ilman muuta voi, kunhan faktat ja niihin pohjautuvat argumentit ovat kohdallaan.

Samassa Tiedetoimittajan numerossa on arvio Sanna Ryynäsen ja Ann Rannikon kirjasta Tutkiva mielikuvitus (Gaudeamus 2021). Arvion tehnyt Pekka Wahlstedt nostaa esiin sen, että kirja on omistettu (itselleni rakkaalle sosiologille) C. Wright Millsille, ”joka jo 1950-luvulla korosti mielikuvitusta taitona tarkastella tutkimuskohteita eri näkökulmista”.

C. Wright Millsin mukaan tutkija tarvitsee mielikuvitusta eli monenlaisia tulokulmia tehdessään tutkimusta reaalisesta kohteesta. Tapani Niemen esseen pohjalta voi perustellusti väittää, että tiedetoimittaja tarvitsee mielikuvitusta saattaakseen kaiken kertyneen tutkimusmateriaalin mahdollisimman havainnolliseen ja ymmärrettävään muotoon.

Pohdiskeleva nostalgia

Lähestyn omaa pointtiani, johon ensin johdattaa Antto Vihman kirja Nostalgia (Teos 2021), josta tekemäni arvion Kanava-lehti on julkaisemassa (1/22). Vihma erottelee kolmenlaista nostalgiaa: entistävää, banaalia ja pohdiskelevaa. Kirjan fokus, johon arviossa keskityn, on entistävässä, kultaista menneisyyttä kaipaavassa poliittisessa nostalgiassa, jonka juuret ovat kahdensadan vuoden takaa, Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisessä ajassa. Tuon ajan kiteyttämä perustarina toistuu hämmästyttävän samankaltaisena nykyisissä länsimaiden populistisissa liikkeissä.

Kirjansa lopuksi Vihma käsittelee lyhyesti kahtia muuta lajia, banaalia ja pohdiskelevaa nostalgiaa. Banaali nostalgia on modernina aikana ollut koko ajan ihmisten elämässä läsnä. Nopean muutoksen oloissa ihmiset elävät peräkkäin tavallaan montaa elämää ja jokaisesta vaiheesta jää jäljelle monenlaisia esineitä ja kuvia, jotka loihtivat menneitä tunnelmia eloon. Nykyinen digimaailma on täynnä kuvia, elokuvia ja tv-sarjoja, jotka voi koska tahansa kutsua esiin ja jotka palauttavat muistoja eri elämänvaiheista. Useimmiten ne koetaan kuitenkin romanttisina, idealisoituina, joista aika on kuluttanut rosot pois.

Vihman kolmas laji, pohdiskeleva nostalgia, on jännittävä, vaikka jääkin hieman luonnosmaiseksi. Sen perustana on tunne siitä, ettei kaikki poliittisessa nostalgiassakaan ole väärin. Kiehuvan historian kulussa on saatettu menettää myös jotain olennaista, jotain universaalia, mikä on ollut jo aikanaan elinvoimaista. Vaikkei mennyttä kulta-aikaa ehkä koskaan ollutkaan, vanhoissa perinteissä on aidon pohdiskelun paikka – mutta ei kiiltokuvamaisena kavalkadina, vaan sen arviointina, mitkä kaikki elementit kollektiivinen muisti tuppaa piilottamaan romanttisen kuvan taakse. Ja ennen kaikkea: mitä niistä kokemuksista voisi tässä ja nyt oppia eli kuten Antto Vihma sanoo:

“Olennaista on menneisyyden mahdollisuuksien uudelleen löytäminen, ‘hylättyjen tulevaisuuksien’ virvoittaminen nykyhetkessä. Menneisyyttä ei tarvitse käsitellä nykyisyyden suorana esikuvana – eikä myöskään katastrofia edeltävänä viattomuuden aikana. Niiden sijaan mennyt aika tarjoaa valitsematta jääneitä historiallisen kehityksen polkuja.”

Tästä taas tuli välittömästi mieleen toinen jossitteluun johdatteleva kirja, jota olen arviota varten lukenut tavallista tarkemmin. Anna Kortelaisen tuore Uusi Viipuri -visio on oivallinen esimerkki pohdiskelevasta nostalgiasta!

Uusi Viipuri

Kun aikanaan tein väitöskirjaani Fennomanian perilliset (SKS 2001), yksi avain historian kulun ymmärtämiseen oli minulle Stephen Jay Gouldin käsite kontingenssi. Gouldin mukaan historia prosessina noudattaa tarinan logiikkaa:

“Historiallisilla selityksillä on narraation, kerronnan, muoto: E, selitettävä ilmiö, sai alkunsa, koska sitä edelsi D, jota edelsivät C, B ja A. Jos jotakin näistä aikaisemmista vaiheista ei olisi tapahtunut tai jos se olisi ilmennyt toisella tavalla, E:tä ei olisi olemassa (tai se olisi olemassa olennaisesti erilaisessa muodossa E’, joka vaatisi toisen selityksen). Täten E voidaan selittää A:sta D:hen edenneiden tapausten tuloksena. Lopullinen tulos on siten riippuvainen kaikesta mitä tapahtui aiemmin: historian poispyyhkiytymättömästä ja määräävästä allekirjoituksesta.”

Silti Gould korostaa kehityksen sattumanvaraisuutta. Sattuma on ennalta-arvaamaton, vaikkei olekaan sokea vaan taustasyiden ruokkima, ohjautunut eli kontingentti. Kontingenssi on väistämättömän ja umpimähkäisen välissä: “Kun tajuamme, että lopputulos ei ollut välttämätön, että mikä tahansa muutos missä tahansa matkan varrella olisi saanut aikaan ryöpsähdyksen toiseen uomaan, ymmärrämme yksittäistapahtumien kausaalisen voiman.”

Siksi historiaa on tutkittava ja kirjoitettava “eteenpäin” eikä “taaksepäin” – ei vääjäämättömästi toteutuneena menneisyytenä, vaan kunkinhetkisten toimijoiden kannalta avoimena tulevaisuutena, jossa kaikki on mahdollista. Tällaisen asenteen avulla on sitten helpompi löytää ne ratkaisevat yksittäiset tapahtumat, käännekohdat, jotka työnsivät kehityksen juuri sille uralle, mihin se aikanaan suuntautui.

“Kun tajuamme, että lopputulos ei ollut välttämätön, että mikä tahansa muutos missä tahansa matkan varrella olisi saanut aikaan ryöpsähdyksen toiseen uomaan, ymmärrämme yksittäistapahtumien kausaalisen voiman.”

Sama periaate pätee historialliseen jossitteluun. Uusi Viipuri -kirjassaan (Gummerus 2021) Anna Kortelainen on löytänyt juuri sellaisen dokumentoidun tapahtumasarjan, joka olisi aidosti voinut johtaa talvisodan jälkeisen Suomen historian poliittisesti ja mentaalisesti aivan uuteen suuntaan. Kortelainen toimii kuin pätevä tiedetoimittaja: vaihtoehtoisen tulevaisuuden lähtökohtien pitää olla todellisia ja kehityskulun täytyy olla mahdollinen. Sellaisen loihtiminen vaatii sekä ajatuksellista että ilmaisutavallista mielikuvitusta, ja niitä Kortelaisella riittää.

Olen tehnyt Kortelaisen kirjasta arvion vanhaan lehteeni Yhteiskuntapolitiikkaan (1/22). Tässä jutussa haluan hiukan jatkaa Kortelaisen vision perusteluja.

Kortelaisen keskeinen virike on hänen löytämänsä todellinen suunnitelma Uuden Viipurin rakentamisesta, minne piti asuttaa kaikki Karjalan kaupungeista eli Viipurista, Sortavalasta ja Käkisalmesta evakuoidut asukkaat. Idean isä oli entinen sisäministeri ja silloinen Siirtoväen Huollon Keskuksen johtaja, nelikymppinen Urho Kekkonen, joka sai uitettua ideansa niin pitkälle, että Uuden Viipurin perustamisen suunnittelua varten perustettiin komitea keväällä 1941 ja hanke myös julkisesti uutisoitiin. Hyvät jenkkiyhteydet omannutta Alvar Aaltoa oltiin kytkemässä sen suunnitteluun. USA oli lupautunut uuden mallikaupungin rakentamisen rahoittamiseen nimenomaan Suomeen, joka oli sankarillisesti talvisodassa taistellut kommunistista suurvaltaa vastaan.

Vain pari kuukautta tämän jälkeen, kesäkuussa 1941, Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon ja Suomen sotilasjohdon Saksan kanssa salaisesti neuvottelema mahdollinen yhteistyö operaatiossa toteutui. Suomi päätti hakea revanssia talvisodan menetyksistä ja vähän enemmänkin, ei varsinaisesti Saksan liittolaisena, mutta samanaikaisena erillissotana. Saman tien Uusi Viipuri -hanke hautautui, eikä jatkosodan aikana eikä varsinkaan sen jälkeen kenenkään intressissä ole ollut sen esiin nostaminen tai siitä muistuttaminen. Siksi Kortelaisen löytämä Kekkosen suunnitelma on tullut kaikille, myös useimmille historioitsijoille, täytenä yllätyksenä ja avannut näkymän siihen mahdollisuuteen, että Suomella olisi ollut reaalinen, joskin riskialtis vaihtoehto.

Olisiko se ollut mahdollista?

Anna Kortelaisen kirja päättyy fiktiivisen Uuden Viipurin avajaisiin keväällä 1945. Hankkeeseen alun perin nihkeästi suhtautuneet karjalaiset olivat lämmenneet sitä mukaa kuin kaupungin rakentamisen oli edistynyt, varsinkin kun projektin toteuttamiseen värvättiin nimenomaan Karjalan kaupunkien entisiä ammattilaisia ja työläisiä, joille myös sieltä luvattiin asunnot.

Mutta olisiko se poliittisesti ollut mahdollista? Kortelainen kuittaa tämän puolen aika lyhyesti eli näin:

”Muualla Euroopassa sota alkoi levitä kesäkuusta 1941 lähtien, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Uumoiluista huolimatta Suomi ei liittynyt sotaan Saksan rinnalle, sillä revanssihenkeä ei lopulta löytynyt tarpeeksi… Ei ollut enää akuuttia tarvetta saada sodalla hyvitystä eikä vallata kaupunkia takaisin, koska Viipuri oli nousemassa entistä ehompana Pohjanmaan rannikolle. Eikä talvisodan jälkeinen pula-aikakaan tuntunut niin ankealta, kun Saksan markkojen sijasta maahan alkoi tulvia auliita dollareita… Sota levisi mantereella kuin rutto, ja viimeistään Stalingradin katastrofin jälkeen Saksa-mieliset jossittelijat vaikenivat sekä pöytäkeskusteluissa että lehdistössä. Suomi oli saanut oman osansa kärsimyksestä ja se oli voinut palata sivustaseuraajan paikalleen, nuolemaan sadanviiden päivän aikana syntyneitä haavojaan ja hoitamaan arpiaan.”

Luetin YP-arvioni Kortelaisen kirjasta vanhalla hyvällä ystävälläni, joka kommentoi näin:

”Se on mielestäni selvää, että Kortelaisen esittämä visio Suomen pysymisestä sodan ulkopuolella 1941–45 ei olisi toteutunut, vaikka Uusi Viipuri -hanke olisikin lähtenyt ajoissa ja kunnolla liikkeelle. Suomi olisi joka tapauksessa joutunut sotaan suurvaltojen strategisten intressien vuoksi. Neuvostoliitto olisi yrittänyt valloittaa Suomen, ehkä Saksakin Baltian valloituksensa jatkeeksi, ja molemmissa tapauksissa Suomi olisi todella ollut kusessa, sillä apua lännestä ei silloinkaan olisi herunut. Pahimmassa tapauksessa NL ja Saksa olisivat sotineet Suomen maaperällä. Sen sijaan karjalaisten mielialoihin ja sopeutumiseen Uuden Viipurin rakentamisella olisi varmasti ollut myönteinen vaikutus.”

Vastasin näin:

”Todennäköisesti juuri noin olisi käynyt, Saksan armeija näytti silloin voittamattomalta ja houkutus revanssiin sen rinnalla oli suuri. Silti siinä olisi ollut mahdollinen sauma. Talvisodan päätteeksihän NL otti Karjalan kannaksen ja Suomenlahden isot saaret ja vuokrasi Hankoniemen sotilastukikohdakseen – eli juuri ne, joita oli ennen sotaa vaatinut. Jos Viipuri-projekti olisi aloitettu, se olisi voinut olla merkki Stalinille, että Suomi on sotinut tarpeeksi eikä hae revanssia. Sotilaiden salaiset Saksa-kontaktit olisi myös pitänyt lopettaa eikä kauttakulkuoikeutta myöntää. Ja jos USA olisi todella massiivisesti rahoittanut Viipuri-projektia, USA olisi – sen jälkeen kun liittyi sotaan – pitänyt huolen siitä, että NL jättää Suomen rauhaan myös sodan jälkeen.”

Tämän lisäksi poliittinen tilanne oli talvisodan jälkeen aivan toinen kuin jatkosodan jälkeen, sekä silloisen äärioikeiston että silloisten kommunistien kannalta. Suur-Suomea havitelleiden AKS:n ja IKL:n hurmahenkien into lopahti talvisotaan ja he joutuivat toteamaan, että onneksi kaikkea ei sentään menetetty, kun punainen Suomi tuli kuin tulikin puolustamaan isänmaata (”talvisodan yksimielisyys”).

Vasemmalla enemmistö koki Neuvostoliiton hyökkäyksen suurena loukkauksena, eikä Stalinin perustama Terijoen nukkehallitus tätä tunnetta ainakaan lievittänyt. Suuri osa myös kommunistien kannattajista meni rintamalle. Talvisodan jälkeen perustettiin Työläisrintamamiehet-järjestö, joka kirjasi tarkasti jäsentensä haavoittumiset ja sotilasarvot. Työläisrintamamiehissä toimivat aktiivisesti SKP:n tulevat ”revari”johtajat Aarne Saarinen ja Erkki Salomaa. Talvisodan aikainen asennemuutos kommunistien kannattajissa oli niin yleinen, että puolue joutui erottamaan lukuisia jäseniään – eropäätöksissä talvisodan vaikutuksen nimeksi vakiintui ”hurahdus”.

Jatkosodan jälkeen tilanne oli toinen. Silloiselle SKP:lle jatkosodasta tuli oli se oikea sota, johon valkoinen Suomi oli koko ajan tähdännyt: Suomen osallistumiseen Hitlerin Saksan rinnalla neuvostovaltion tuhoamisyritykseen. Talvisota unohdettiin kokonaan, koska siihen liittyi liian paljon kiusallisia piirteitä. Ja tätä unohtamista tuki sodanjälkeisen Suomen poliittinen johto vuoteen 1989 saakka.

Joten: jos Uusi Viipuri-projekti olisi onnistunut ja sen seurauksena jatkosota olisi onnistuttu välttämään, vuoden 1945 jälkeiset poliittiset voimasuhteet olisivat olleet todennäköisesti vallan toisenlaisia ja Suomen poliittinen historia olisi ollut sen jälkeen vähemmän rikkinäinen kuin se on ollut. Ja kuten Anna Kortelainen on korostanut, pois olisivat jääneet ne tuhannet kuolonuhrit, vammautumiset, moninkertaiset ja seuraavaan sukupolveen asti ulottuneet traumat, mitkä jatkosota tuotti.

Mielikuvituksen voima

Jossittelu ei muuta historian kulkua, mennyt historia on toteutunut vain sillä yhdellä tavalla millä mennyt historia on toteutunut. Faktapohjainen jossittelu rikkoo kuitenkin vakiintuneita itsestäänselvyyksiä, sitä ajatusta että näin piti vääjäämättä tapahtua. Samalla se antaa välineitä ajatella myös nykyhetkeä: tulevaisuus on avoin, kaikki on mahdollista – ja että ”mikä tahansa muutos matkan varrella voisi saada ryöpsähdyksen toiseen uomaan”.

Mielikuvitus on tarpeen tutkijalle tutkimuskohteen näkemisessä eri puolilta. Se on tarpeen tiedetoimittajalle, joka hahmottelee kertyneen tutkimustiedon mahdollisimman puhuttelevan ja osuvan ilmaisumuodon rakentamista. Ja se on tarpeen vaihtoehtoisen historian kuvittelijalle, joka lähtee liikkeelle todellisesta historiallisesta tapahtumasarjasta ja sen avaaamasta mahdollisuuksien avaruudesta.

Kirjoittaja on Yhteiskuntapolitiikka-lehden entinen päätoimittaja ja vapaa kirjoittaja.