Monitieteinen Ruotsinsalmi-näyttely on myös tiedeviestintäponnistus

Tänä kesänä Kotkassa, Merikeskus Vellamossa on saanut ihailla poikkeuksellista näyttelyä. ”Kohtalona Ruotsinsalmi” tarttuu Kotkan edustalla 1700-luvun lopulla käytyyn suureen meritaisteluun. Näyttelyn rakentamisessa ei ole vaivaa säästetty: niin meriarkeologit, suunnittelijat, historioitsijat, puvustajat, sukeltajat kuin tiedeviestijät ovat puurtaneet sen parissa vuosia.

Kuva: Museovirasto

Valmis näyttely vie katsojansa 1700-luvun Kotkan hyiseen sodankäyntiin ja myös kaupungin monikulttuuriseen arkeen. Siinä sekoittuvat perinteinen museo, jonka vitriineistä näkee vanhoja laivalyhtyjä, kenkiä ja kolikoita, ja digiajan pyörryttävät mahdollisuudet interaktiivisesta sukellusseinästä 3 D -mallinnettuun meritaisteluun.

Miten noin suuri ja näyttävä kokonaisuus rakennetaan, ja mistä rahat?

Projektipäällikkö Johanna Aartomaa kertoo työn kestäneen vuosia.

– Ruotsinsalmen taistelut ovat herättäneet kiinnostusta pitkään, ja niiden potentiaali matkailun edistämisessä on nähty eri vuosikymmeninä 1950-luvulta lähtien.

”Kohtalona Ruotsinsalmi” syntyi kuitenkin vuosikymmeniä myöhemmin. Noin kymmenen vuotta sitten päätettiin näyttelyn aihe, ja kolmen viime vuoden aikana on etsitty näkökulma ja rahoitus sekä koottu tutkimustietoa yhteen. Hylyt itsessään eivät tarjoa paljon tietoa siitä, miltä laivat purjehtiessaan näyttivät: tarvittiin meriarkeologi, lukuisia sukelluksia ja myös valtavasti arkistotyötä. Työssä auttoivat jopa merivartioston sukeltajat.

Tervetuloa virtuaaliseen 1700-luvun meritaisteluun

Piirustusten, taideteosten ja pienoismallien avulla syntyi käsitys siitä, millaisia sotalaivat olivat, ja kun virtuaalitodellisuusstudio- Zoan Oy rakensi simulaation taistelusta, jokaista yksityiskohtaa valvoi historiantutkija. Nyt taistelu esitetään kahdeksan minuuttia pitkänä, dramaattisena animaationa, jossa katsojaa ympäröi vuosisatojen takainen kesäyö Itämerellä verisine, turhine taisteluineen..

Ruotsinsalmen toinen meritaistelu oli aikanaan Pohjoismaiden suurin. Se oli osa Venäjän Katariina II:n ja Ruotsin Kustaa III:n välistä sotaa, jota käytiin kolmena kesänä vuona 1788-1790. Sota vaati tuhansien sotilaiden hengen. Mitään ratkaisua se ei kuitenkaan tuonut, ja vain muutama vuosikymmen myöhemmin käytiin Krimin sota, jonka laineet löivät myös Kotkaan.

Näyttelyn eräs tavoite on ollut tuoda sodan mielettömyys lähelle. Virtuaaliesitys päättyy lauseeseen ”sodalla ei ole voittajia”, joka ilmestyy valkokankaalle suurin kirjaimin neljällä kielellä. Näyttely on myös panostanut ihmiskohtaloihin. Pitkin näyttelyhuoneita on esillä kuvia ja tarinoita 1700-luvun ihmisistä: niin taisteluun osallistuneita sotilaita upseereista kohtalon potkimiin ruotusotilaisiin kuin piikatyttöjä, säätyläisnaisia, lapsia ja vanhuksia. Kuvissa on käytetty ihmisiä valokuvamalleina, mikä tekee niistä erityisen mieleenpainuvia. Jokainen henkilö on oikeasti ollut olemassa, ja kulmia oiotaan vain silloin kun on pakko.

– Esimerkiksi jos tekstissä lukee, että sotilas on ollut kunnollinen, niin emmehän me sitä varmaksi ole tienneet. Tämä päätelmä on tehty siitä, että hän on hankkinut oman talon eikä asunut kasarmilla, mikä viittaa ahkeruuteen, Johanna Aartomaa selvittää.

Näyttelyssä on myös interaktiivinen pienoismalli Ruotsinsalmen linnoituskaupungista, josta voi katsoa kaupunkia eri aikakausina. Sen laatimiseen puolestaan on tarvittu mm. maakuntaan perehtyneen arkeologin apua.

Digitaaliset sisällöt luotiin ulkopuolisella rahalla

Näyttelyn rakentamista helpotti ulkopuolinen rahoitus. Digitaalisten kokonaisuuksien rakentamiseen saatiin rahaa mm. Jane ja Aatos Erkon säätiöltä. Alfred Kordelinin rahasto tuki tieteellistä tutkimusta. Johanna Aartomaan mukaan ilman ulkopuolista rahoitusta kokonaisuutta ei olisi ollut mahdollista tehdä: museoiden omarahoitus olisi riittänyt vain perusasioihin. Kaikkiaan näyttelyn rakentaminen maksoi toista miljoonaa, josta ulkopuolista rahoitusta noin 700 000.

– Saimme tehtyä kaiken minkä halusimme, sikäli tilanne oli alalla poikkeuksellinen, Aartomaa pohtii.

Mutta jos jotakin, tutkimusta Aartomaa olisi toivonut lisää.

– Rahoitukset suuntautuivat kuitenkin digitaalisiin tuotantoihin ja itse näyttelyn tekemiseen ja vaikka siinä sivussa uuttakin tietoa syntyi, ei tuloksena ole uutta vertaisarvioitua tutkimuskirjallisuutta tai -artikkeleita.

Aartomaa toivookin, että näyttely nostaisi tietoisuuteen aihetta ja siitä puuttuvaa tutkimusta. Esimerkiksi Ruotsinsalmi–Kyminlinna -kaksoislinnoituksen vaikutus alueen taloushistoriaan on pitkälti tutkimatonta aluetta. Aartomaan mukaan Suomenlinnan vastaavasta vaikutuksesta ja yhteyksistä tiedetään huomattavasti enemmän kuin tästä Venäjällä olleesta linnoituksesta. Myös Ruotsinsalmen hylyistä ja meritaisteluista on vielä kiinnostavaa tutkimatonta materiaalia.

Näyttelyä varten tehdystä työstä on kuitenkin toivon mukaan iloa jatkossakin, sillä mm. hylyille tehtyjen sukellusten kuvamateriaali on tutkijoiden käytössä. Myös taistelusimulaation laivojen 3D-mallit ovat creative commons -lisenssin kautta käytettävissä myös muualla.

Näyttely on myös tiedeviestinnällinen ponnistus. Miten rakentaa suurelle yleisölle soveltuva näyttely monisyisestä historiallisesta aiheesta niin, että kaikki tieteenalat katsovat samaan suuntaan?

– Se oli välillä kovaa kipuilua, myöntää Aartomaa.

– Intressi oli kaikilla sama: halusimme tehdä näyttelystä kiinnostavan ja informatiivisen. Mutta aina joudutaan miettimään, mikä tukee näkökulmaa ja mikä taas ei.

Lopulliset näyttelytekstit tekikin freelance-toimittaja. Tavoitteena oli saada hyvää yleiskieltä, joka aukenisi ei-asiantuntijoille.

Näyttely on kaikesta päätellen onnistunut tavoitteissaan: tätä kirjoitettaessa Merikeskus Vellamon näyttelyissä on käynyt koronasta huolimatta lähes 38 000 ihmistä, mikä on yli 13 000 enemmän kuin viime vuonna.

”Kohtalona Ruotsinsalmi” merikeskus Vellamossa Kotkassa. Näyttely on Suomen merimuseon ja Kymenlaakson museon tuottama. Lisätietoa www.kohtalonaruotsinsalmi.fi.

Kohtalona Ruotsinsalmi -näyttelyn esittelyvideo.

Toimittaja Jarno Forssellin videoita Ruotsinsalmen historiasta.

Viheliäs tiedeviestintä -seminaarissa katseen kohteena: Tiedon mutkikas tie

Journalisteilla ja tieteentekijöillä on yhteinen tavoite, pääteltiin Suomen Tiedetoimittajain liiton ja THL:n Viheliäs tiedeviestintä -seminaarissa 27. elokuuta.

Voiko valeuutisia vastaan rokottaa? kysyttiin Viheliäs tiedeviestintä -seminaarin ensimmäisessä paneelikeskustelussa. Tapahtuma vietiin läpi turvavälein THL:ssa istuen ja etänä striimiä seuraten. Parhaimmillaan kuulijoita oli parisen sataa.

”Valeuutisilla” tarkoitetaan kahta eri asiaa. Presidentti Donald Trump syyttää itseään kritisoivaa laatumediaa valeuutisoinnista, kun nämä välittävät hänestä totuudenmukaista tietoa. Toisaalta erityisesti internet ja sosiaalinen media mahdollistavat valheellisen informaation nopean levikin.

Voiko valeuutisia vastaan rokottaa? kysyttiin Viheliäs tiedeviestintä -seminaarissa elokuun lopussa. Otsikollakin oli kaksi merkitystä. Miten tieteentekijät, tutkimustiedottajat ja tiedetoimittajat voivat välittää totuudenmukaista tietoa tuoreista tutkimustuloksista laajoille ihmisryhmille? Toisaalta metaforisen kysymyksen ”rokotus” otettiin kirjaimellisesti: rokottaminen on kiistanalainen aihe.

Ajankohtaisen seminaarista tekivätkin Yhdysvaltain presidentinvaalit sekä yhä jylläävä Covid-19-virus, jolle tieteentekijät etsivät vastarokotetta ympäri maailmaa. Seminaarin pääteemaksi näytti nousevan tavat, joilla koronaviruksen kaltaisia vaikeita tieteellisiä aiheita käsitellään mediassa.

Asenteita, pelkoja ja uhkakuvia riittää, joten tiedetoimittajien tulisi kiinnittää huomioita siihen, miten yhteiskunnallisesti ja henkilökohtaisesti tärkeistä aiheista tiedejournalismissa kerrotaan.

Piikkiä hihaan

– Suurimmalla osalla suomalaisista on suhteellisen hyvä tietopohja vastaanottaa tiedeuutisia, sanoi THL:n terveysturvallisuuden erikoistutkija Jonas Sivelä. ”Totuudenjälkeiseksi” kutsuttuna aikana varsinaisia salaliittoteoreetikoita tai ”rokotekriittisiä” näyttää pintajulkisuuden perusteella olevan suurempikin joukko, mutta tosiasiassa kouluikään mennessä vain puoli prosenttia lapsista jää ilman rokotusta, lisäsi THL:n rokotusohjelman kehittämisestä vastaava ylilääkäri Ulpu Elonsalo.

Journalismi kuitenkin liian helposti sortuu tasapuolisuusharhaan. Ajatellaan, että totuus nousee kuin itsestään esiin, kunhan vain vastakkaiset näkökulmat puolueettomasti huomioidaan. Tämä ei kuitenkaan vastaa todellisuutta, jossa keskustelussa yhden rokotusvastaisen vanhemman pitäisi vastata 999 rokotetun lapsen vanhemmalle.

Professori Pekka Puska (2. oik.) korosti, että myös tiedon epävarmuudesta kannattaa kertoa avoimesti, mikä lisää luottamusta journalismiin ja tiedontuottajiin. Toimittaja Mari Heikkilän (vas.) johdattamassa keskustelussa pureuduttiin tieteen kaupallisiin paineisiin, ja keskustelijoina myös tutkimusprofessorit Pia Mäkelä ja Heikki Hiilamo.

Tämä esimerkki pätee myös muihin tiedeuutisiin: on vastuutonta journalismia asettaa ilmaston lämpenemisen kiistävät muutama äänet tieteilijöiden valtaosaa vastaan ikään kuin tasapuolisena keskustelukumppanina. Kannattaako perustellun tieteellisen tiedon kiistäjille antaa huomiota lainkaan?

Elonsalo korosti, että jotkin uutiset voivat aidosti vaarantaa ihmisten hengen ja terveyden, jos vaikkapa uutisoidaan jonkin desinfektioaineen nielemisen ehkäisevän potentiaaliselta tartunnalta.
Journalistien on siksi syytä pysyä tieteen vauhdissa, joka nykyisen koronaepidemian aikana itse asiassa on nopeampaa kuin tieteessä on totuttu. Esimerkiksi fysiikassahan tehdään läpimurtoja pikemminkin vuosikymmenten kuin viikkojen välein.

Journalismi välittää epäsuorasti valeuutisia, kun se kritiikittömästi toistaa vaikkapa Trumpin puheet, muistutti THL:n entinen viestintäjohtaja Päivi Väyrynen. Hänestä on äärimmäisen huolestuttavaa, että Trumpin ”valetehdas” antaa globaalisti legitimiteetin valehtelemiselle.

Tiedetoimittajan tehtävä

Suomen Tiedetoimittajain liiton pääsihteeri Ulla Järvi huomautti, että THL on voittanut kansan luottamuksen. Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseen luotti Helsngin yliopiston ja Helsingin Sanomain säätiön tutkimuksessa 78 prosenttia, hallitukseen 70 prosenttia, ja mediaan ”vähän vähemmän” suomalaisista. Järvi esitti tämän haasteena medialle.

Väyrysen neuvo tiedetoimittajille on todennetun tiedon yksiselitteinen esittäminen ja toistaminen, koska vaarallisia valheitakin toistetaan tauotta vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Hänen mukaansa tutkimuksellinen tausta antaa myös tiedejournalismille ”tietynlaisen perususkottavuuden”.

Jonas Sivelä lisäsi, että THL:ssa pyritään viestimään keskitetysti ja ajanmukaisesti.

– On pakko kehittyä koko ajan kieli keskellä suuta, mitä ja miten kenellekin sanotaan, hän totesi.

– Uutismedia on nykyään niin vilkas, että tutkijat joutuvat miettimään tarkkaan, jottei asiaa ymmärretä väärin. Oma sanoma pitää kristallisoida juuri oikealle yleisölle, Sivelä kiteytti.

Vastuu tieteellisen tiedon journalistisen välittämisen oikeellisuudesta jää tietysti journalisteille, mutta tutkijat voivat olla siinä avuksi tiivistämällä ja selkeyttämällä omia tutkimustuloksiaan. Harva parhaistakaan tiedetoimittajista ymmärtää vaikkapa virologiaa niin kuin ammattitutkija.

Tieteentekijät ja tiedetoimittajat jakoivat huolen siitä, että käsillä olevan pandemian aikana jotkin tutkimukset menevät liian helposti läpi vertaisarvioinnista ja päätyvät sitten klikkijournalismin kautta yleiseen tietoon ja julkiseen keskusteluun – siis ilman tieteelliseltä tiedolta edellytettyjen kriteerien täyttämistä.

– Geenitutkimus on ollut jo varsin pitkään mediassa paraatipaikall. Liika yksinkertaistaminen ja esimerkiksi yhdellä geenillä monimutkaisten asioiden selittäminen kuitenkin uhkaa geeniuutisten luotettavuutta, tiedetoimittaja ja kirjailija Tiina Raevaara varoitti.

Päivi Väyrysen mukaan tiedeviestinnällisen tai tiedejournalistisen viestin tulisi olla selkeä mutta myös ytimekäs. Jos toimittaja saa liikaa informaatiota, hänen on vaikea suodattaa siitä olennainen esille suurelle yleisölle.

– Kuvalla on mielettömän suuri merkitys. Kuva tiivistää, menee tunteisiin ja toistaa viestiä.

Valheita tai uutisia, ei ”valeuutisia”

Ylilääkäri Ulpu Elonsalon mukaan kansallisessa rokotusohjelmassa viestintä on tärkeää, vaikka vain pieni prosentti jättää lapsensa rokottamatta.

– Viestintä on ehdottomasti tiimityötä. Kaikki tutkijat eivät kuitenkaan ole riittävän rohkeita viestimään omasta aiheestaan, Elonsalo sanoi.

Tutkijoihin ja toimittajiin kohdistunut vihapuhe onkin saanut runsaasti huomiota muun muassa Journalisti– ja Tiedetoimittaja-lehdissä.

– Otsikon ja ingressin pitää olla riittävän informatiivisia, eikä leipätekstissä saa lörpötellä, Elonsalo totesi.

– Muuten tekstiä ei lueta. Tutkijat eivät aina ymmärrä tätä journalistista tarvetta, että kuudessa rivissä pitää sanoa koko tutkimuksestaan sen tärkein kärki.

Tutkijan ja toimittajan välistä yhteisymmärrystä hankaloittaa myös se, että tutkija on tottunut elämään epävarmuuksien ja todennäköisyyksien maailmassa, kun taas toimittaja on sitoutunut jo Journalistin ohjeiden mukaan ”totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen”. Toimittaja kaipaa varmuutta, jota ei tässä maailmassa valitettavasti ole saatavilla.

Professori Pekka Puska korosti, että myös tiedon epävarmuudesta kannattaa kertoa avoimesti:
– Kaikki avoimuus on kannatettavaa. Tutkijoiden ja journalistien pitää olla vuorovaikutuksessa toistensa ja muiden tahojen kanssa, ja myös nämä suhteet tulisi avoimesti kertoa yleisöille.

– Tieteen medioituminen tarkoittaa, että tieteessäkin ajatellaan, mikä myy. Tutkimuksista tehdään tiedotteita, jotka ovat jo valmiiksi vetäviä ja liioiteltuja, ja toimittajat sitten liioittelevat niistä lisää, muistutti professori Esa Väliverronen (2. oik.). Toimittaja Leena Mattilan (vas.) vetämässä paneelissa kysyttiin, kuka ymmärtäisi geeniä, ja mukana myös tiedetoimittaja Tiina Raevaara (selin) ja tutkimusprofessori Markus Perola.

Viheliäistä tiedeviestintää

Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverronen on erikoistunut tiedeviestintään. Hän nosti esiin esimerkin geeniuutisista, joista osa on hänen mukaansa viihdejournalismia.

– Joskus toimituksissa tuotetaan kahvipöytäkeskusteluun aineksia olettamattakaan, että ihmiset ottaisivat nämä jutut tosissaan. Osoitetaan muka yksi ”lihavuusgeeni” tai ”vankilageeni”.

Toimittajat joutuvat tietenkin pelkistämään vaikeita tiedeaiheita ymmärrettävään muotoon, mutta juuri siksi toimittajalle on erittäin vaikea taito tehdä näistä aiheista toimivia juttuja.

– Tieteen medioituminen tarkoittaa, että tieteessäkin ajatellaan, mikä myy. Tutkimuksista tehdään tiedotteita, jotka ovat jo valmiiksi vetäviä ja liioiteltuja, ja toimittajat sitten liioittelevat niistä lisää.

Ratkaisuksi Väliverronen ehdottaa, että tiedejournalistiseen juttuun aina lisättäisiin vähintäänkin linkki alkuperäiseen tutkimukseen.

– Pitäisi tarkastella tarkemmin, kuinka tutkimus on toteutettu ja tutkimustuloksiin päädytty. Tieteen lukutaitoa voidaan kehittää näin, vaikka se vaatiikin enemmän vaivaa journalisteilta. Paine julkistaa tutkimuksia, joita ei vielä ole vertaisarvioitu, on suuri. Mutta hyvä on, jos selvitetään, mistä tutkijoiden erilaiset näkemykset johtuvat. Siten totuudenmukainen tieto päätyy yleisöillekin.

Oulun opit: olet brändi, halusit tai et

Oletko brändi? Vain harvan asiantuntijan käsi nousi, kun LinkedIn-asiantuntija Tom Laine kysyi Oulun brändipäivän alustuksessaan osallistujien näkemyksiä itsestään brändinä. Etäosallistujien reaktioita ei nähty, mutta veikkaanpa, että hiljaista oli ruutujenkin äärellä.

Jokainen työntekijä on oman organisaationsa brändilähettiläs, painotti Tom Laine.

Ajatus asiantuntijuudesta brändinä kiusaannuttaa monia, vaikka yrittäjämäiseen toimintaan on eri alojen väkeä koulutettu jo vuosia.

Procom ry:n ja Suomen Tiedetoimittajien Liiton 10. syyskuuta järjestämässä Oulun brändipäivässä puhuttiin siitä, mistä moni ei niin välittäisi puhua: brändien läsnäolosta lähes kaikkialla, myös yhä yritysmäisemmin toimivassa tiede- ja tutkimusmaailmassa.

– Koronakriisi on paljastanut monen yrityksen arvot, arvioi päivän pääpuhuja, Oulun yliopiston uusi brändimarkkinoinnin professori Saila Saraniemi.

– Nyt nähdään, millainen on brändien yhteiskunnallinen vastuu ja miten kestävää on ihmisten brändirakkaus, hän jatkoi.

– Elämme VUCA-maailmassa, joka on epävakaa (volatile), epävarma (uncertain), monimutkainen (complex) ja monitulkintainen (ambiguous), ja jossa viestinnällä ja vuorovaikutuksella aiempaa suurempi merkitys. Viestinnän merkitys ja siihen kohdistuvat odotukset ovat kasvaneet valtavasti, mutta resurssit eivät.

Saraniemen mukaan brändiajattelu on nykyisin esillä asiassa kuin asiassa jopa niin, että voidaan puhua brändiyhteiskunnasta. Mielikuvat, merkitykset ja tunnesiteet ovat vahvoja kannattelijoita, kun maailman epävakaus ja epävarmuus lisääntyy entisestään. Eikä kyse ole vain ulkopuolisten asiakkaiden tai sidosryhmien mielikuvista, vaan myös työntekijöistä ja heidän sitoutumisestaan yrityksen brändiin. Tämä koskee myös yliopistoja, tutkimuslaitoksia ja muita tiedontuottajia.

Mielikuvat, merkitykset ja tunnesiteet ovat vahvoja kannattelijoita, kun maailman epävakaus ja epävarmuus lisääntyy entisestään, arvioi professori Saila Saraniemi Oulun Plussa -brändiseminaarissa.

Aina ei mene ihan nappiin

Välillä brändejä uudelleen orkestroidaan. Saraniemen mukaan esimerkiksi nyt koronakriisin edetessä oman menestyksen hehkutus on jäänyt brändityössä vähemmälle ja yritykset ovat korostaneet vastuullisuutta ja läsnäoloa, yhteistyötä ja empaattisuutta.

Aina uudelleen orkestrointi ei oikein osu nappiin, varsinkin jos vastassa on hankalasti johdettavia akateemisia yhteisöjä, jotka eivät miellä itseään yrityksen työntekijöiksi. Hyvä esimerkki tästä on lähimenneisyydestä tuttu Tampereen tapaus, jossa uuden suuryliopiston henkilöstö hermostui viestintään, jonka moni koki brändi- ja logopöhinäksi. Kuohunta johti viestintä- ja brändijohtajan työsuhteen päättymiseen. Tehtävässä jatkaa pelkkä viestintäjohtaja.

Vaikka brändiyhteiskunnassa elettäisiinkin, akateemisella työllä monia hankauskohtia brändiajattelun kanssa. Tavallaan moni tutkija on tottunut toimimaan yrittäjämäisesti, eli hankkimaan oman rahoituksensa, mutta ikään kuin freelancerina tai pienyrittäjänä. Yliopisto voi mieltyä esimerkiksi jonkinlaiseksi toimistohotelliksi, johon pääsee, jos on onnistunut hankkimaan rahoitusta. Old school -ajattelua edustanee mielikuva yliopistoista tietotehtaina ja henkilöstöä tietotyöläisinä.

Oulun brändiä on rakennettu pitkään ja huolella, mutta pelkkiin perinteisiin ei voi nojata, arvioi kaupungin viestintäjohtaja Mikko Salmi (vas.). Kaleva Median liiketoimintajohtaja Karoliina Haikonen pitää tärkeänä tunnistettavuutta ja samaistuttavuutta. MustReadin Oulun kirjeenvaihtaja Heli Koppelo (2. oik.) kirjoittaa Oulun asioista, mutta ei tekee juttunsa lukijoille joka puolelle maata, koska luottaa universaaleihin kiinnostuksenaiheisiin. Pääsihteeri Ulla Järvi juonsi brändipaneelin.

Harva yliopistolainen – riippuen ehkä vähän alasta – mieltää olevansa osa yrityskulttuuria, jonka brändiä hän olisi toteuttamassa. Brändit toimivat aina etukenossa, joten niiden tunnistaminen on siksikin vaikeaa.

Ajatus brändistä ei hevin istu myöskään imaginaarisiin ajatuksiin akateemisesta vapaudesta tai puhtaasti tieteellisin kriteerein arvioiduista meriiteistä. Eiväthän yliopistot koskaan ole olleet esimerkiksi sidosryhmäkytköksistä vapaita, ajatellaanpa nyt vaikka tutkimusta rahoittavien säätiöiden intressejä.

Ne Oulun opit

Oulu olikin oiva paikka brändien pohtimiselle. Globalisaation myötä kaikki kilpailevat kaikkien kanssa, niin maat, kaupungit, yliopistot kuin yrityksetkin. Koronatilanne on tosin myös tasa-arvoistanut huomiokilpailua, koska pääasiallinen toimintakenttä on verkko.

Etenkin pääkaupunkien ulkopuolella yhteistyö kannattaa, kunhan työnjako pysyy selkeänä ja toiminta löytää luontevat mallinsa. Nostalgista paluuta 1990-luvulta tuttuun Oulun ihmeeseen ei ole, mutta kaupungin brändiä on rakennettu mm. Skandinavian pohjoisen pääkaupungin varaan. Lisäksi päättäjille suunnattu MustRead -julkaisu on pestannut Ouluun kirjeenvaihtajan, ja varat siihen on saatu Oulun kaupungilta ja Osuuskauppa Arinalta sekä tämän vuoden alusta alkaen myös Oulun yliopistolta. Mallia on otettu yliopistojen lahjoitusprofessuureista.

Päivän päätteeksi jäi mietityttämään moni kysymys, lähtien viestinnän ja journalismin perinteisesti kipeästä suhteesta ja riitapukarien väliin kiilanneesta ajatuksesta palvelujournalismista – taidokkaita esimerkkejähän tästä ovat esimerkiksi monen yliopiston hyvin tehdyt aikakauslehdet.

Viestinnän ammattilaisten ProComin ja Tiedetoimittajain liiton brändipäivää seurasi lähes kaikkiaan lähes 70 ammattilaista, joista kolmasosa tuli paikan päälle. Hybriditapahtuman järjestäminen vaatii erityispanostusta niin järjestäjltä kun seuraajaltakin, mutta onneksi tekniikka kaiken mahdollistaa.

Mieleen jäi pyröimään myös iso kysymys siitä, ohjaako brändiajattelu meitä kuuntelemaan ja tulkitsemaan yksittäisiä ihmisiä aina jonkun yhteisön tai yrityksen edustajina. Joissain kohdin voisi olla kiinnostavampaa olisi keskittyä kuuntelemaan sitä, mitä he sanovat, eikä siihen, mistä he tulevat? Näin isot yliopistokaupungit eivät aina olisi ikään kuin automaattisesti parempia kuin pienet tai keskisuuret kilpailijansa.

Kirjoittaja työskentelee yliopistonlehtorina Tampereen yliopiston Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunnassa.

Pupu opettajana – Tiedetoimittaja kohtaa uusia vaatimuksia

Eläimen näkeminen, ymmärtäminen ja tietäminen ovat moniulotteisia haasteita. Onnistuuko se lemmikkikanin opastamana?

Kani-älykkyyttä pitäisi mitata kanien omilla mittareilla.

Harmaa kääpiökani, Nuusku, hyppii suoraviivaisesti asunnossamme liukkaalla lattialla, matolle saavuttuaan se jo hyppii pehmeästi korkealle ja kääntyillen. Lukemani mukaan korkea hyppely kertoo iloisuudesta. Alle vuoden ikäisenä kani hyppeli kyllä korkeammalle, melkein metriin, nyt kolmevuotiaana hypyt ovat enää reilun vaaksan korkuisia.

Mihin kani tarvitsee iloisuutta? Vai ovatko hypyt Avara luonto -kaavan mukaan harjoittelua? Nuusku harjoittelee kyllä reittejä ja suojapaikkoja, esimerkiksi juoksee nopeasti asunnon toisesta päästä kaapin alle suojaan, ja pian sama uudestaan. Tai hyppii ja kääntyilee sekä juoksee mutkitellen ilman päämäärää, tämä harjoitus on ehkä kerran päivässä. Nuusku siis on yleensä häkissä, mutta pääsee asuntoon vapaaksi tunniksi tai kahdeksi päivässä.

Kani on sangen yksinkertainen eläin, voisi sanoa tyhmä. Näin ajattelin kun pupu hankittiin. Se sopisi 6-vuotiaalle pojalleni, eikä olisi niin hankala ja kallis kuin koira. Eikä siitä sitten niin tolkuttomasti tarvitse huolehtia, jos vaikka sairastuu, kuolkoon pois.

Pupu ja neurobiologin kommentit

Kolmen kanivuoden jälkeen ajattelen yhä Nuuskun olevan sinänsä yksinkertainen, mutta nyt näen sen toimivan tarkoituksenmukaisemmin ja monimutkaisemmin.

Taitaa olla yleensäkin turha käyttää sanoja tyhmä ja ei-tyhmä tai älykäs, koska itse kutakin pitäisi arvioida eri kriteerein ja tilanteen mukaan. Niinpä päätin pyytää tätä artikkelia varten kommentteja Mahesh Miikael Karnanilta, suomalaiselta Cambridgessä väitelleeltä neurobiologilta ja Osk. Huttunen -stipendiaatilta. Hän aloittaa lokakuussa apulaisprofessorina Vrije Universiteit Amsterdamissa. Tutkimukset kohdistuvat etuaivolohkon ja hypotalamuksen välisiin hermoyhteyksiin, hiirtä malliorganismina käyttäen.

Karnani: ”Tyhmä ja älykäs tosiaan ovat hankalia, ihmiskeskeisiä sanoja tähän väliin, vaikka varmasti monet ajattelevat näillä termeillä eläimistä. Näillä sanoilla vertaat siis kania ihmiseen, jossa älykkyyttä voitaisiin mitata vaikkapa ÄO-kokeella, jonka käyttö kaniin olisi kuitenkin selkeästi väärin – tai tyhmää, voisimme jopa sanoa. Kani-älykkyyttä pitäisi mitata kanien omilla mittareilla, joita voisi olla vaikkapa päivittäisten juoksuharjoitusten määrä – kenties älykäs kani varautuu paremmin tulevaisuuden vaaroihin. Lajin sisällä, esim. hiirissä, löytyy selkeitä yksilöiden välisiä eroja uusien tehtävienoppimisessa. Nämä erot voisi helpommin nimetä älykkyys/tyhmyys eroiksi, vaikka sittenkin vielä pitäisi hieman käydä debattia oliko mittaustekniikka mielekäs ja mitatut muuttujat todella lajityypillistä älykkyyttä edustavia.”

Voi sanoa, että kani on pelkuri. Vai pelkääkö se?

Nuuskun käyttäytyminen saa koko ajan uusia piirteitä, mutta hitaasti. En usko, että ne ovat meiltä ihmisiltä opittuja eli ihmismäisiä, sen sijaan uusi on jo geeneissä. Pupu siis ikääntyessään automaattisesti muuttuu monimutkaisemmaksi, etenkin suhteessa ympäristöön.

Karnani: ”Minä taas uskon vahvasti, että monet uusista piirteistä ovat ympäristöstä ja ”omistajalta” opittuja. Tietääkseni geeneissä ei ylipäätään ole paljon käytöstä eliniän mukaan vahvasti muokkaavia prosesseja (iän aikana muuttuvien hormonien määräämien suurempien muutosten lisäksi!). Vedenalaisesta vehkeilystään tunnetulla saukolla ei ole uimataito geeneissä vaan se pitää oppia. Toisaalta puberteetti ja lajin vuodenaikoihin kytketyt käytöspiirteet ovat kyllä geeneissä, silti suurin osa käyttäytymisistä eivät ole suoraan geenien alaisia. Esimerkiksi saman geneettisen taustan labrahiiret samasta poikueessa voivat olla hyvinkin yksilöllisiä käytöksessään, kuten uteliaisuudessa. ”

Nuuskun ymmärtäminen muuttui, kun tajusin sen toimien riippuvuuden ympäristöstä ja tilanteesta. Minun pitää ymmärtää tilanne, ottaa se mukaan pupuun ja vielä pupun näkökulmasta. Pupu on nyt laajempi ja monimutkaisempi myös minulle. Esimerkiksi äänet, ne vaihtelevat sangen vähän, mutta tilanteesta riippuen sama ääni tarkoittaa eri asiaa. Vastaavan olen lukenut ketuilta, silläkään ei ole kovin paljon ääniä erilaisia ääniä. Nuusku tervehtii, tietää ja reagoi laumansa eli meidän perheen tekemisiin koko ajan. Kanit ovat laumaeläimiä, mikä korostanee yhteyttä.

Kanit ovat ruokaa monelle eläimelle. Ne ovat koko ajan varuillaan ja pakenevat koloon helposti. Voi sanoa, että kani on pelkuri. Vai pelkääkö se? Ehkä se on enemmän varuillaan ja väistää, pelko olisi jatkuva ja rasittava stressi. Milloin eläin yleensäkin pelkää ihmistä, niin kuin usein sanotaan?

Mahesh Miikael Karnani on suomalainen Cambridgessä väitellyt neurobiolog.

Karnani: ”Hiiren käytöstä tutkittaessa ensimmäinen asia mikä pitää käsittää on, että saaliseläimen käytös on usein pakenemista, ja sisäinen elämänsä oletettavasti stressintäyteistä. Kanit lienevät samassa asemassa, ja nehän voivat jopa kuolla stressistä. Pelko taas on toinen hankala sana, jonka määritteleminen kanille ei varmasti ole helppoa.”

Eläinten tunteet, mihin eläin tarvitsee niitä, evolutiivisesti? Vai toimivatko ne enimmäkseen tunteen perusteella, ei ajatelmien ja reaktioiden? Vai onko tunteen ja järjen erottaminen ongelma vain ihmiselle? Lemmikkipupulla vaikuttaa kyllä olevan aikaa fiilistelyyn, se ei kyllästy silittelyyn, pomppiseen tai loikoiluun.

Karnani: ”Eläinten tunteet on hankala aihe, koska määritelmät ovat pakostikin ihmiskeskeisiä ja epäselviä, kuten tässä tulikin jo esille pelon ja lajityypillisten käytösten kanssa. Vaikka tunteita (emootioita) ei oikein voi tutkia eläimissä, ihmisen tunteisiin johtaneita evolutiivisesti aikaisempia prosesseja voidaan tutkia. Nämä ’emootio-primitiivit’ määritellään aivojen prosesseina jotka ohjaavat tunteelliselta näyttäviä käytöksiä kuten pakenemista tai parittelua. Tällä määritelmällä voidaan jopa hedelmäkärpäsessä tutkia oletettavasti tunteisiin johtavia prosesseja. Näin ollen kanilla on ainakin tunne-primitiivejä jotka ohjaavat sen käytöstä. Näitä tutkitaan alati, ja ymmärrämme kokoajan enemmän näitten aivomekanismien toiminnasta. Kenties tunteitten aivotiede ei ole kaukana…”

Eläinten tunteet, mihin eläin tarvitsee niitä, evolutiivisesti?

Pupu ja työt

Kirjoitan luonnosta ja valokuvaan eläimiä, koulutukseltani olen biologi. Nuusku-opetukset ovat asettaneet uusia vaatimuksia työhöni. Etenkin vanha eläinkuvaukseni tuntuu pinnalliselta, eläimestä pitäisi näkyä enemmän, jotta kuvat olisivat enemmän toden kaltaisia. Moni vanha kuva on eläimen ulkonäköä vain, käyttäytymisestä tai ympäristön vaikutuksesta eläimiin on vähemmän kuvia, liian moni otos pysähtyy eläimen pintaan.

Jonkinlainen ero on olemassa luonnon ja tieteen välillä – onko siis kuvan tai artikkelin sisältö enemmän luonnossa vai tieteessä. Pelkästä luonnosta kertominen on sangen epäkaupallista, eläin ja sen monimutkaisuus kiinnostavat vain muutamia ihmisiä.

Tämäkin kirjoitus kertoo eniten ihmisaivoista.

Tiedetoimittaja Antti Koli pupun näkökulmasta: lauman jäsen.

Kaipaatko tukea korona-ajan poikkeusoloissa?

Suomen tiedetoimittajain liiton hallitus julistaa haettavaksi tiedeviestinnän parissa työskenteleville tarkoitetun Korona-ajan erityisapurahan.

Tiedetoimittajain liiton suurapurahan ja projektin kuvaukset alkavat Somerniemellä Tuulispään eläinsuojelukeskuksessa. Kuvauksia ohjaa etänä Amanda Jane Feldon. Tuulispäässä kuvauksissa avustaa Piia Anttonen. Kuva: Vesa-Matti Väärä.

Muuttuiko työtilanteesi radikaalisti, kun korona iski? Jouduitko etätöihin vaillinaisin välinein? Onko sinulla juuri nyt aikaa, mutta ei rahaa, kouluttaa ja kehittää itseäsi? Investoi itseesi, me autamme alkuun! Hae heti, hakuaika on lyhyt.

Korona-apurahaa myöntäessään liiton hallitus ottaa huomioon erityisesti koronatilanteen heikentämät ansiomahdollisuudet tai poikkeusolojen aiheuttamat lisäkulut.

HAKUAIKA on lyhyt: 22.9.–30.9.

Mahdollisia käyttökohteita ovat:

  • Erityinen laitehankinta (esim. etätyön mahdollistavat lisälaitteet)
  • Ammatillinen kehittyminen (esim. ammatissa tarvittavan tieteellisen lehden tilausmaksu / yksittäisten artikkelien osto tai ammattikirjallisuuden hankinta) ja koulutus (esim. maksullinen kurssi, kongressi tai etäkoulutus)
  • Projekti (esim. pidemmän artikkelin kirjoittaminen, podcastien tai radio-/tv-ohjelmien tekeminen)

Apuraha on henkilökohtainen ja siitä ilmoitetaan normaaliin tapaan verottajalle, mutta se ei ole verotettavaa tuloa. Korona-ajan erityisapurahaa ei oteta huomioon tulevissa kausiapuraha-hauissa eivätkä aiemmat apurahat estä sen myöntämistä. Apurahat maksetaan lokakuun 2020 loppuun mennessä.

Nämäkin apurahat rahoitetaan liiton Kopiosto-varoista eli tekijäinoikeuskorvauksista. Mikäli tässä haussa ei jostain syystä – esimerkiksi hakijoiden suuresta määrästä johtuen – ei hakemus tuota tulosta, ei hätää. Liiton normaalien kausiapurahojen haku alkaa 16. lokakuuta.

Nyt ei siis tueta tuhansien arvoisia ehkä järjestettäviä konferenssimaksuja maailmalle, vaan pienempiä pika-apuja, jotka parantavat tiedeviestijöiden syksystä ja alkutalvesta selviämistä ja uusiin mahdollisuuksiin tarttumista.

Korona-ajan erityisapuraha-hakemus löytyy tästä LINKISTÄ.

Apurahan käyttö raportoidaan normaaliin tapaan liiton toimistoon käyttöselvityksen ja mahdollisten hankintakuittien kera 3 kuukauden kuluessa apurahan käytöstä. Lomake: LINKKI