Perinnekasvien geeneillä taataan tulevaisuuden ruokaturvaa

Viljelyssä harvinaistuneet maatiaiskasvit ovat kansainvälisiä suojelukohteita, joita tarvitaan kestävän kasviaineksen ylläpitämiseksi. Suomessa Luonnonvarakeskus Luke vastaa kasvullisesti lisättävien viljelykasvien geenipankista. Monimuotoisuuden vuoksi on arvokasta, että myös yhä useammat kotipuutarhurit harrastavat perinnekasveja omilla pihoillaan ja samalla kerryttävät tietoa tutkimuksen tarpeisiin.

Ilmakuva Aspegrenin entisöidystä puutarhasta. Kiviaidan suojaaman alue on rakennettu barokkityylin mukaisesti eri kasveja sisältäviin kortteleihin. Taustalla alkuperäinen pappila, vaunuvaja ja kivinavetta. Kuva: Aspegrenin puutarhasäätiö.

Suomalaiset perinnekasvit eivät yleensä edusta satoisimpia lajikkeita, mutta niillä on muita hyödyllisiä piirteitä. Esimerkiksi Pohjois-Suomen oloihin sopeutuneilla viljakasveilla on aikaisuusominaisuus, joten ne tuleentuvat ja tuottavat satoa nopeammin, kuin eteläiset viljat. Vuosien varrella satoisien lajikkeiden suosiminen maatiaiskasvien kustannuksella on johtanut geneettiseen yksipuolisuuteen. Tämä saattaa luoda otolliset olosuhteet tuhohyönteisille ja kasvitaudeille.

– Jo nyt kansainväliset raportit osoittavat ilmastonmuutoksen vaikuttavan kasvintuotantoon. Monimuotoisuutta tarvitaan uusien ominaisuuksien kehittämiseksi kasveihin. Tallessa olevasta kasvikannasta saatetaan esimerkiksi löytää jokin taudinkestävyyden antava geeniyhdistelmä. Pohjimmiltaan kyse on ruokaturvallisuudesta, tutkija Maarit Heinonen Luonnonvarakeskuksesta kertoo.

Maatiaiskannat, eli ilman jalostustoimintaa paikallisesti syntyneet viljelykasvit katosivat lähes täysin ammattimaisen kasvinjalostustoiminnan seurauksena. Ongelmaan havahduttiin 1960-luvulla ja tajuttiin, että tarvitaan toimenpiteitä, mikäli maatiaiskannat halutaan säilyttää.

Luke ylläpitää kasvullisesti lisättävien viljelykasvien geenipankkia, joka sisältää pitkäaikaissäilytykseen valittujen pelto- ja puutarhakasvien keskuskokoelmat. Geenivarakokoelmia pyritään täydentämään säännöllisesti. Kasveja säilytetään kenttäkokoelmissa sekä kryopankissa nestemäisessä typessä. Kryopankin -170 asteessa säilytettävien kasvien elintoiminnot pysähtyvät, mutta ne ovat elvytettävissä vielä vuosienkin jälkeen.

– Kansallisen kokoelman pitkäaikaissäilytykseen otetaan maamme viljelyhistorialle tärkeitä kasvilajeja. Osa kasveista on maatiaislajikkeita, osa on alun perin tuontitavaraa. Erityissuojeluun otettavalta kotimaiselta kasvilta vaaditaan, että se on kestänyt pohjoisissa olosuhteissa ainakin 50 vuotta, Heinonen kertoo. Hänen tehtävänään on etsiä vanhoja kasvikantoja arvioitavaksi ohjelmassa. Luken koordinoima Kansallisen kasvigeenivaraohjelman alainen työryhmä päättää säilytykseen valittavat kasvit.

Vuonna 2020 Luken julkaisemassa raportissa listattiin tärkeimmät suojeltavat viljelykasvien luonnonvaraiset sukulaislajit Suomessa. Lista sisältää muun muassa vihannesten, öljykasvien, mausteiden ja marjojen sekä hedelmien ja rehukasvien sukulaislajeja.

– Pitkäaikaissäilytykseen hyväksytään pelkästään Suomessa esiintyvät lajit ja kannat, joilla on potentiaalista jalostuksellista arvoa tai jotka ovat ominaisuuksiltaan, kuten maultaan erityisiä. Tällainen on muun muassa ryvässipuli, joka oli aina 1950-luvulle asti Suomen laajimmin viljelty sipuli. Ryvässipulissa on erityisen voimakas aromi, mutta siinä esiintyvien virustautien vuoksi viljelyssä siirryttiin muihin lajikeisiin. Lukessa tuotetaan parhaillaan viruksista puhtaita ryvässipulin kantoja jatkokasvatusta varten, Heinonen kertoo.

Tuomiopäivän holvi turvaa

Ruotsissa sijaitsevassa Pohjoismaisessa Geenivarakeskuksessa (NordGen) on talletettuna lähes kaksi tuhatta suomalaista alkuperää olevaa siemenerää. Kokoelmat käsittävät muun muassa viljoja, palko- ja öljykasveja sekä perunoiden mukuloita. Siementen kunnon varmistamiseksi NordGen kylvää vuosittain osan kasveista, ja korjaa niistä uusia siemeniä.

– Aineisto on pääosin tarkoitettu tutkimuksen ja lajikejalostuksen käyttöön, mutta myös yksityishenkilöt voivat tilata siemeniä NordGenin verkkokaupasta. Vanhoja lajikkeita ja maatiaiskantoja on rajoitetusti saatavilla myös alan yhdistyksistä ja taimistoista. Monimuotoisuuden vuoksi olisi tärkeää, että yhä useammat kotipuutarhurit harrastavat perinnekasveja omilla pihoillaan, Heinonen painottaa.

Huippuvuorilla sijaitseva Svalbard Global Seed Vault on eräänlainen siementen varmuusvarastojen varmuusvarasto. Perunakin on siellä talletettuna. Kuva: NordGen

Tulevaisuuden pahimmissa skenaarioissa tapahtuu jotakin, jonka seurauksena varmuusvarastot tuhoutuvat. Tätä silmällä pitäen Norjan Huippuvuorille perustettiin vuonna 2008 Svalbard Global Seed Vault, joka on eräänlainen siementen varmuusvarastojen varmuusvarasto. Tämä niin sanottu Tuomiopäivän holvi on rakennettu vanhaan hiilikaivokseen. Ikiroudan suojissa ja korkealla merenpinnasta sijaitsevaan siemenholviin on talletettu yli miljoona näytettä eri puolilta maailmaa. Huippuvuorten holvissa on nykyään yhteensä 870 000 eri viljelyskasvin siemennäytettä lähes kaikista maailman maista.

Holvi on suunniteltu säilömään siemenet turvallisesti ja ilman ihmistyövoimaa. Varastoituna on muun muassa suomalaisten viljakasvien maatiaiskantoja. Holvista saa näytteitä vain erityistapauksissa. Ensimmäisen kerran varmuusvarastoon on jouduttu tositilanteessa turvautumaan Syyrian sodan yhteydessä, kun Aleppossa sijainnut kuivien alueiden kasveihin erikoistunut, erittäin tärkeä kansainvälinen geenipankki jäi sodan jalkoihin. Evakuoitu laitos sai oman kokoelmansa kopiot holvista takaisin.

– Saa nähdä, ehtivätkö kasvit sopeutua ilmastonmuutokseen, mikäli se etenee kovin nopeasti. Viimeisen sadan vuoden aikana on muutenkin koettu suuria vaihteluja säässä. Esimerkiksi Suomessa talvi 1939–1940 oli todella dramaattinen paukkupakkasineen ja suuren lumimäärän vuoksi. Perunasatoa tuhoutui ja pakkasissa menetettiin esimerkiksi lukuisia omenapuita, mutta monia myös säilyi, Heinonen huomauttaa.

Kasviharrastajat mukana tieteen teossa

Viljelykasvien kannat ovat syntyneet pelloilla ja puutarhoissa ja paras tapa säilyttää perinnekasveja on niiden viljely. Samalla evoluutio jatkuu kasvien yhä sopeutuessa ympäröiviin olosuhteisiin. Kotipuutarhureiden panosta tarvitaan myös arvokkaan kasvikannan jäljittämisessä. Tästä syystä Luke käynnistää kunkin tutkimuskohteena olevan perinnekasvin etsinnän valtakunnallisilla tai tietyille alueille kohdistetuilla tietopyynnöillä. Kyse on kansalaistieteestä, jolla on pitkä perinne Suomessa erityisesti luonnon tutkimuksessa.

– Tavoittelemme kasvikuulutuksilla kansalaisia, jotka osaavat kertoa etsittävän kasvin tai sen lajikkeen kasvupaikan ja tuntevat sen viljelyhistoriaa, kuten sitä, miten kasvia on jaettu naapuristossa. Haemme nimenomaan eläviä kasveja ja pyrimme samalla herättämään ihmisten kiinnostuksen perinnekasvien säilyttämiseksi myös tuleville vuosikymmenille. Tähän mennessä kasvikuulutuksilla on pyydetty tietoja muun muassa kuminasta, härkäpavuista, raparperista ja eräistä omenapuulajikkeista sekä lukuisista viherrakentamisen kasveista. Esimerkiksi vuosina 2017–2018 etsimme terveitä ja satoisia humalakantoja. Meille ilmoitettiinkin lähes 1400 humalaa, joista parikymmentä eteni vuoden 2020 syksyllä alkaneeseen viljelykokeeseen, Heinonen kertoo.

Poikkeuksellisen talvenkestävä paikallisomenalajike Huvitus on peräisin Yläneellä sijainneen torpan puutarhan emopuusta. Kuva: Maarit Heinonen, Luke

Suomessa on viljelty humalaa aina keskiajalta asti oluen maustamiseksi ja lääkekasviksi, minkä johdosta sitä yhä kasvaa vanhoilla pihoilla. Kuitenkin esimerkiksi pienpanimot joutuvat nykyään turvautumaan tuontihumalaan, vaikka niiden keskuudessa olisi kiinnostusta siirtyä kotimaisen humalan käyttöön. Ulkomaiset humalalajikkeet taas eivät menesty Suomessa myöhäiseen kesään ajoittuvan kasvukauden vuoksi.

Viljelykokeiden kautta tuotantoon

Valistusajalla 1700-luvulla Suomessa alettiin tehdä määrätietoisempaa jalostustyötä oman kasvituotannon parantamiseksi. Etelästä tuodut lajikkeet menestyivät vaihtelevasti. Erilaisten kokeilujen kautta uusia hyötykasveja kyettiin kasvattamaan myös pohjoisessa. Tällainen on esimerkiksi peruna, jonka mukuloita Pommerin sodasta palannut ruotuväki toi mukanaan Keski-Euroopasta.

Vähitellen peruna levisi laajemmalle maahan ja satoisuutensa ansiosta se syrjäytti nauriin. Papisto teki mittavan informaatiokampanjan viljelyn edistämiseksi ja tietämystä uudesta, ravintorikkaasta kasvista levitettiin saarnojen yhteydessä. Perunaosaamisen lisääntyessä viljelyä kokeiltiin yhä pohjoisempana. 1750-luvulla rovasti Gabriel Aspegren onnistui kasvattamaan perunoita aina Pietarsaaren korkeudella.

Aspegrenin puutarha mainitaan jopa ajan englantilaisissa ja saksalaisissa alan teoksissa juuri siksi, että se oli pohjoisin paikka, jossa viljeltiin perunaa ja omenoita. Tämä onnistui pystyttämällä auringon lämpöä varaava, kivinen suojamuuri, sekä puinen rakennelma, joka esti pohjoiset tuulet. Luodun mikroilmaston ansiosta hallan riski minimoitiin. Tänä päivänä Stiftelsen Aspegrens trädgårdin ylläpitämä puutarha rakennuksineen on entisöity. Suositussa matkailukohteessa viljellään rovastin aikaisia kasveja, kuten ruusupapua, kangasajuruohoa ja väinönputkea.

Perinnekasvien olinpaikkoja olisi vaikea selvittää ilman niistä kiinnostuneita ihmisiä. Luken viestintäkampanja aloitetaan laatimalla medioille tiedote, lisäksi tutkijat osallistuvat lehtiartikkeleiden tekemiseen. Tietopyyntöjä levitetään myös somessa.

1700-luvulla Suomeen tuodun ruusupavun salkoja Aspegrenin puutarhassa. Taustalla vanhojen piirustusten mukaisesti rakennettu huvimaja ja ansari. Kuva: Aspegrenin puutarhasäätiö.

—Erityisesti puutarhamessut ja vastaavat yleisötapahtumat ovat hyödyllisiä, sillä niissä pääsee keskustelemaan suoraan ihmisten kanssa ja saamme kerättyä todella paljon tietoa. Usein kasvikuulutusten jälkeen meille tulee myös pelastuspyyntöjä ja toivotaan neuvoja vanhan kasvin siirtämisessä turvaan rakennustöiden tai vaikkapa muuton vuoksi, Heinonen on havainnut.

Maatiaislajikkeet kiinnittyvät usein tiettyihin paikkakuntiin ja henkilöihin. Perinnekasvien syrjäytymisen tavoin myös niihin liittyvä muistitieto ja kulttuurihistoria uhkaa vähitellen kadota.

Paikkakuntansa vanhoja kasveja tuntevista ihmisistä suuri osa on kasvi- tai kotiseutuharrastajia. Usein he innostuvat aiheesta ja keräävät oma-aloitteisesti taustadokumentteja Luken tutkijoille.

– Kasvikuulutuksissa toivotaan valokuvia tai kasvinäytettä sekä paikkatietoja. Usein näiden tietojen pohjalta pystytään arvioimaan, mistä lajikkeesta voisi olla kyse. Morfologisten tuntomerkkien ja DNA:n lisäksi muistitieto on tärkeä osa palapelin kokoamisessa. Kasvikantojen historiasta saattaa löytyä myös erilaisia kirjallisia lähteitä. Hyödyllisiä aineistoja ovat vaikkapa vanhan puutarhan istutuskartat, taimien tilausluettelot, paikallishistoriikit ja vanhat lehtileikkeet.

Mannerheim löytyi

Erittäin harvinaisen, jo kadonneeksi luullun lajikkeen löytyminen on tutkijoille hieno hetki. Heinonen kertoo esimerkin kenraali Mannerheimille omistetuin omenalajikkeen paikallistamisesta.

­– Eräässä vuoden 1921 Puutarha-lehdessä oli pieni juttu, jossa kerrottiin, kuinka Mannerheim oli kalastusmatkallaan Asikkalassa ihastunut maistamaansa paikallisen omenapuun hedelmään. Kenraalilta oli saatu lupa nimetä tämä ”jättiläiskokoinen, keltainen kirkas omena” hänen nimikkolajikkeekseen. Monen muun paikallisomenan tavoin se oli syntynyt siemenestä ja poikkeuksellisen suurikokoisen, maukkaan hedelmänsä vuoksi puuta oli lisätty paikkakunnalla varttamalla.

– Olimme vuosien ajan yrittäneet löytää puuta noin sadan suomalaisen paikallisomenalajikkeiden kokoelmiin. Oletuksenamme oli, että kyseessä oli nimenomaan paikallislajike, eikä yksittäinen omenapuu. Mannerheimin omenasta löydettiin myöhemmin merkintä myös lohjalaisen puutarhan taimiluettelosta. Kyselimme tietoja Asikkalan kotiseutuihmisiltä. Sattumalta saimmekin kuulla eräältä henkilöltä, että hänen vanhan koulukaverinsa pihassa kasvaa omenapuu, jota perhe kutsuu Mannerheimiksi.

Tunnistamisen avuksi Lukessa on määritetty DNA-sormenjälki sadoille Suomessa viljellyille omenalajikkeille. DNA-analyysillä voidaan saada lajiketieto selville, mikäli tunnistettavaksi annettu näyte saa osuman. Mannerheimille ei löytynyt verrokkia DNA-kirjastosta, joten se ei ainakaan ollut tavallisimpia omenapuita. Lopulta varmuus Mannerheimin omenasta saatiin eri tietoja yhdistelemällä.

Museot mukaan säilytystyöhön

Heinonen muistuttaa, että omenalajikkeita ei voi säilyttää siemenpankissa, kuten vaikkapa viljoja. Ainakin yksi puu pitää olla kasvamassa ja säilymisen varmistamiseksi tarvitaan useampia puita.

– Löydetystä Mannerheimin omenasta saatiin jaloversot vartettavaksi ja nykyään sitä kasvaa Lukessa Jokioisilla sijaitsevan Kansallisen omenapuiden kokoelman lisäksi varmuuskokoelmassa Fruticetumin hedelmälajipuistossa Lohjalla. Mannerheimin omenaa on myös sijoitettu Louhisaaren kartanolinnan omenakortteliin, joka on avoinna yleisölle.

Aromikas ryvässipuli oli aiemmin Suomen merkittävin sipulikasvi ammattiviljelyssä, mutta siitä luovuttiin kasvitautien vuoksi. Lukessa tuotetaan parhaillaan viruksista puhtaita kantoja jatkokasvatusta varten. Kuva: Saija Viemerö, Luke

Fruticetumin omenapuista on valittu 30 suomalaista paikallisomenalajiketta säilymistä varmistavaan kansalliseen varmuuskokoelmaan. Yksi paikallisomenista on kuuluisa Huvitus, erityisen talvenkestävä omenapuu, jonka vartteita lähti leviämään eri puolille maata innokkaiden kotipuutarhureiden mukana aina 1800-luvun lopusta alkaen.

Turun Museokeskuksen ylläpitämään Kuralan Kylämäkeen on myös sijoitettu osa alkuperäiskasvien varmuuskokoelmaa, johon kuuluu seitsemän ryvässipulin eri kantaa. Lisäksi Kuralan pellolla kasvaa viisi raparperin ja viisi piparjuuren vanhaa kantaa. Näin museo laajenee seinien ulkopuolelle.

– Kuralan Kylämäessä esitellään 1940- ja 50-lukujen maalaiselämää. Museoalue on kokonaisuus, jossa myös kasveilla on merkittävä sijansa. Tähän olemmekin pyrkineet tehdessämme yhteistyötä museoiden ja museoalan opiskelijoiden kanssa: haluamme saada heidät kiinnostumaan perinnekasveista osana historiallista ympäristöä. Museolta se edellyttää pitkäjänteistä sitoutumista huolellisuutta vaativaan työhön – sekä yleensä myös puutarhurin palkkaamista, Heinonen huomauttaa.

Varmuuskokoelmat toimivat Luken ylläpitämän geenivarakasvien keskuskokoelman varmuuskopioina. Varmuuskokoelmien avulla geenivarat tulevat myös lähemmäksi kansalaisia, sillä niitä tullaan perustamaan yleisölle avoimiin paikkoihin. Muita museoihin sijoitettuja varmuuskokoelmia ovat esimerkiksi 24 vanhaa sipulikukkakantaa, jotka kasvavat Åbo Akademin säätiön omistamassa Casa Haartmanin puutarhassa Naantalissa.

Idästä saapui valloittaja

Rahkasammal on ehdottomasti soiden merkityksellisin kasvi. saattaa olla, että jopa koko Suomen merkityksellisin kasvi. Silti, kun puhutaan soista, soiden käytöstä, soiden suojelusta ja ennallistamisesta, rahkasammalen ekologinen rooli tuntuu jäävän aina takavasemmalle.

Maailmanlaajuisesti lähes 300 lajia käsittävä rahkasammal kattaa noin 1 prosentin maapallon pinnasta. Sen uskotaan pystyvän varastoimaan enemmän hiiltä kuin mikään muu kasvi, mikä tekee siitä tärkeän koko maapallon hiilen kierrossa.

Jääkauden loppuessa n. 11 500 vuotta sitten mannerjään reuna sijaitsi noin nykyisen Lahden kohdalla. Sitä etelään Suomi oli veden peitossa. Vain idässä pilkotti joitain korkeita huippuja.
Ilmaston lämmetessä mannerjää alkoi perääntyä. Itämeren altaassa veden pinta laski laski ja paljasti kuivan ja kivikkoisen maan, jolle tuulten mukana lentelevät kasvien siemenet levisivät vauhdilla. Heinät , ruohokasvit sekä jotkin varvut alkoivat tuottaa ravinteikasta alustaa. Ensin sille ehti koivu ja sitten mänty, jonka myötä tulivat muut lehtipuut: leppä, pähkinäpensas, jalava, tammi ja lehmus. Noin 5 000–4 500 vuotta sitten ilmasto taas viileni ja muuttui kosteammaksi. Viileässä ja varjossa viihtyvät kuusen siipisiemenet lentelivät idästä n. 6000 vuotta sitten ja valloittivat lähes koko maan seuraavien muutaman tuhannen vuoden aikana.

Puut eivät kuitenkaan olleet ainoita. Niiden matkassa idästä saapui pyssyjään pidellen vähänläntä mutta hyvin voimakas valloittaja, rahkasammal.

Tuulen kumppanina

Rahkasammalet levittävät itiöitään tuulen avulla, kuten muutkin sammalet. Niillä on apunaan erittäin tehokas keino, jolla ne saavuttavat laajoja alueita.
Sammalet lisääntyvät suvuttomasti itiöiden avulla. Niiden sukusolut syntyvät sukusolupesäkkeissä, jotka rahkasammalilla ovat kukkaa muistuttavassa latvuksessa . Sammalten sukusolut syntyvät erityisissä versoihin muodostuvissa muna- ja siittiöpesäkkeissä. Siittiöt ovat liikuntakykyisiä, mutta päästäkseen hedelmöittämään munapesäkkeessä olevan munasolun ne tarvitsevat märän ympäristön.
Koska turpeen pinnassa kasvavan vaatimattoman rahkasammalen itiökapselien yläosat ovat vain noin 1 cm maanpinnan yläpuolella, missä tuuli on heikkoa, sille on kehittynyt aivan pistämätön leviämiskeino:

Huippunopean valokuvausteknikan avulla on voitu osoittaa, että kun piippumainen itiökapseli kuivuu, sen kansi ponnahtaa irti, ja kapseliin puristunut ilma lähtee liikkelle jopa 3,6 metriä sekunnissa nopeudella. Purkauksen aikana syntyy pyörrerenkaita, vortekseja, joiden avulla itiöt voivat saavuttaa jopa 20 cm korkeuden. Siitä aukean suon pinnassa puhaltava tuuli saa helposti napattua itiöpilven mukaansa. Näin sammal matkaa uusille alueille, ja niin jossain vetinen suon pinta tai märkä metsän pohja on pian täynnään sammalsiittiöitä jotka uivat vauhdila kohti päämääräänsä: munapesäkkeitä.

Munapesäkkeessä olevasta munasolusta kasvaa hedelmöityksen jälkeen diploidinen itiöpesäke. Itiöpesäkkeessä tapahtuu meioosi, jonka tuloksena syntyy haploideja itiöitä. Itiöt leviävät tuulen mukana ympäristöön, ja niiden päästyä sopivalle kasvupaikalle niistä itää niin sanottuja alkeisrihmoja. Alkeisrihmoihin kasvaa silmuja, joista kasvaa uusia sammalkasveja. Paikallisesti rahkasammalet lisääntyvät kasvullisesti, eli emokasvista irtoaa ituversoja ja itujyväsiä, jotka leviävät lähistön kasvupaikoille.

Kaikki Suomen noin neljäkymmentä rahkasammallajia viihtyvät viileässä vetisessä maassa ja lisääntyvät helposti veden täyttämällä suolla. Pesusienen lailla vettä pidättävässä rahkaturpeessa viihtyvät sitten muun muassa sarat ja tupasvillat. Yhdessä ne muodostavat kerrostuman, johon jatkuvasti varastoituu hiiltä jopa nelinkertainen määrä metsiin verrattuna.

Itiövaiheesta eteenpäin sammalverso on omillaan. Yksittäinen rahkasammal kasvattaa vartta latvatupsustaan noin sentin vuodessa. Suon pinnan alle kertyvät maatumattomat varret ja lehdet i muodostavat turvetta, johon muiden suokasvien kuolleet osat vajoavat. Turvekerros kasvaa hyvin hitaasti, noin 1 mm vuodessa.

Rahkasammalen pikkuruisten lehdyköiden sisärakenne muistuttaa huokoista kuplamuovia. Se ansiosta turpeella on valtaisa vedenpidätyskyky. Rahkaturvematto suorastaan kiskoo itseensä vettä ja samalla tukahduttaa muuta kasvillisuutta. Vähitellen siitä muodostuu paksu turvekerros, jossa menestyvät vain hapanta vähäravinteista suovettä sietävät suokasvit.

Soiden ikä vaihtelee paljon

Suomen soiden ikä vaihtelee 1300:n ja 10 500 vuoden välillä. Turvetta on kerrostunut 4 metriä 4900 vuodessa, mikä on ajoitettujen turvekerrostumien keski-ikä. Turpeen kerrostuminen on ollut 0,87 mm vuodessa eli 87 cm tuhannessa vuodessa.

Kerrostumisnopeuden vaihtelut voidaan pääasiassa selittää kasvilajikoostumuksen ja turpeen maatuneisuuden (hajoamisasteen) avulla, jotka johtuvat suon luontaisesta kehityksestä ja paikallisista tekijöistä. kuten hydrologiasta, ravinteisuudesta ja topografiasta.

Suurimmat turpeen kerrostumisnopeudet, yli 1 mm vuodessa, ovat rannikon nuorissa soissa ja pienimmät, 0,4–0,6 mm vuodessa soissa, jotka sijaitsevat alueen itäosan korkeammalla ja topografialtaan vaihtelevammalla maaperällä.

Mitä vanhempi suo on ja mitä korkeammalla merenpinnasta se sijaitsee, sitä pienempi on yleensä turpeen kerrostumisnopeus. Vastaavasti mitä vetisempi kasvupaikka on ja mitä maatumattomampi turve, sitä suurempi on turpeen kerrostumisnopeus lukuun ottamatta kaikkein vetisimpiä nevapaikkoja. Ilmaston vaikutusta ei myöskään pidä väheksyä. Tämä näkyy varsinkin savikkoalueiden rahkasoilla, joilla ympäristön merkitys soiden kehitykseen on vähäinen.

Kyynel lehmän kylkeä vasten

Kuluneen kesän lehtiotsikoissa (Maaseudun Tulevaisuus) on piirtynyt eteenpäin katsova maatalous. Sosiaalisen median emäntä-kommenteissa taas kuuluu kaikuja julkisen puheen kovuudesta. (Kuvakollaasi)

Äiti kertoi itkeneensä lehmän kylkeä vasten monet kerrat. Pientilalla raha oli aina tiukassa. Työtä oli hirveästi, ja voivuoret kaatumassa päälle. Lopulta koko elämänmuoto kitkettiin Suomesta.

Noissa pienissä navetoissaan suomalaiset naiset ovat itkunsa itkeneet. Kun siirryttiin tehtaisiin ja liukuhihnoille Ruotsiin, vastassa ei ollut enää lämmin olento, vaan kylmät koneet ja puristava työtahti. Rahaa tuli nyt naistenkin taskuihin, ja oman toimeentulon varmistuminen kuivasi itkun jälkiä.

Jo aikoja sitten kuollut äitini tulee usein mieleen, kun luen nykyemäntien suruista Twitteristä. Suomessa suurillakin tiloilla lehmällä on nimi, ja emännällä ja isännällä on siihen yhteys. Kun lehmä on työkaverina toistakymmentä vuotta, sille muodostuu väistämättä persoonallisuus. Toiset työkaverit ovat mieleen jäävämpiä kuin toiset. Elävien olentojen kanssa tulee iloja, suruja ja menetyksiä.

Emäntien twitter-päivitykset ja lehtijutut sekä television tosi-tv-ohjelmat ovat minulle enää ainoita kurkistuksia karjatilan arkeen.

Minulta on välillä päässyt itku, kun olen lukenut emäntien saamia kommentteja sosiaalisessa mediassa. Ymmärrän, että jokaisella tilalla ei aina pystytä tarjoamaan jokaiselle eläimelle sen lajityypillistä elinympäristöä. Emme välttämättä aina edes tiedä, mikä asia on eläimelle merkityksellistä. Sen vuoksi esimerkiksi biologi ja eläinlääketieteen tohtori Helena Telkänranta tutkii tuotantoeläinten käyttäytymistä ja haluaa välittää siitä tietoa myös suurelle yleisölle.

Twitter-kuplissa emäntien ymmärtäjät tuntuvat joskus joutuvan ahtaalle. Kun tietämättömyys, myötätunnon puute ja viha yhdistyvät terävään kieleen, some sylkee rumaa jälkeä. ”Naapurin muijilla” on aina ollut pahansuopia puheita, joita vastaan herkempi ihminen on joutunut kovettamaan mielensä. Niiden taustalla on voinut olla silkkaa kateutta tai oman pahan olon purkamista.

Mutta mikä saa toisen naisen purkamaan kaunansa jo valmiiksi kovilla olevan sisaren päälle? Sitä en tahdo millään ymmärtää.

Viestinnäntutkijana olen yhä useammin ollut ymmälläni suurten tiedotusvälineiden luomasta kuvasta maaseudun elämästä. Kun puhutaan metsäluonnon suojelusta tai suomalaisten metsäsuhteesta, kuvassa on useammin aukkohakkuuraiskio kuin suojeltu luonnonmetsä. Maaseutumaiseman pellot pitäisi uutisten mukaan milloin säästää, milloin metsittää. Mikä tahansa uutinen lihantuotannosta saa kovan moiteryöpyn peräänsä.

Kun punaruskea Ruusu-vasikkani kasvoi hiehoksi, se myytiin pois. Äiti ja isä olivat minusta julmureita.

Sillä rahalla taidettiin ostaa kouluvaatteita, kenties maksettiin joku lainanlyhennys. Niin se silloin meni. Lihaa, viljaa ja puuta myytiin, ja pientilojen lapsetkin pääsivät oppikouluun ja yliopistoihin.

Nyt aika on toinen, ja ruoantuotannon eettisyyteen ja kestävyyteen on kiinnitettävä eri tavalla huomiota. Silti ruoka kasvaa yhä maatiloilla.

 

P.S. Salolaisen Herrakunnan lammastilan kuulumisia seuraan facebookista, ja pari kertaa vuodessa käymme tilalla rapsuttamassa lampaita sekä ostamassa lihaa ja makkaraa. Viikonlopun kuulumiset olivat hirveän surulliset. Emännän kirjoittama päivitys:

Saako tiedejournalisti essehtiä? Osa I

Tuhannen vuoden tiivistäminen viiteen, vajaan tunnin mittaiseen radiodokumenttiin on helppoa. Alfred Hitchcock neuvoi, että leikkaa vain tylsät kohdat pois. Noudatin ohjetta mutta sarja kuulosti siitä huolimatta luennolta ja väliin saarnalta. Tein rohkeita valintoja tarinankerronnan, dramatisoinnin ja esseen suuntaan. Kerronta alkoi vetää mukaansa, mutta oliko se enää tiedejournalismia.

Sodan jälkeen ei saanut mistään kunnon pyyntivälineitä. Verkot piti kutoa itse paksusta ja hauraasta pumpulilangasta, verkon kohot kääriä tuohesta ja painot eli kivekset tehdä kivenmurikoista, jotka kätkettiin tuohiropeeseen.

Kemijoen lohi, meriaimen ja merisiika kuolivat 75 vuotta sitten sukupuuttoon, ja siitä on tehty satoja uutisia, artikkeleita, reportaaseja, dokumentteja, elokuvia, kirjoja ja väitöksiä.

Itse tein ensimmäisen tv-dokumentin vesivoiman rakentamisen historiasta yli 30 vuotta sitten ja sen jälkeen satoja radiojuttuja, -dokumentteja ja lehtiartikkeleita.

Kuinka kertoa tuoreesti läpeensä kalutusta aiheesta, kun kaikki oli jo kerrottu?

Historiaton maakunta

Keväällä 2021 Ylessä esitettyä Lohen surma -radiodokumenttisarjaa varten kuuntelin satoja tunteja Lapin Radion äänityksiä 1960-luvulta lähtien ja 600 Yle-arkiston ajankohtaisjuttua. Tuhannet jutut kertoivat jokiyhtiön herrojen, valtion ja kuntien virkamiesten sekä poliitikkojen unelmista ja huolista. Kaikissa kuulsi moderni uho. Luonto pitää saada kuriin. Lappi oli teollisuuden raaka-ainevarasto, joka halusi hinnalla millä hyvänsä vaurastua.

Kemijoen lohenpyytäjistä ei löytänyt ainuttakaan henkilöhaastattelua, vaikka Kemijoen sanottiin aikoinaan olleen Euroopan paras lohijoki, ja Kemijoen vesistö kattaa kaksi kolmasosaa Lapin pinta-alasta ja kolmanneksen Suomesta.

Kuinka kertoa tuoreesti läpeensä kalutusta aiheesta, kun kaikki oli jo kerrottu?

Kaipasin lohidokumenttiin Kemijoen lohenpyytäjien tuntemuksia, kun toimeentulo, elämäntapa ja usein perhe tuhoutuivat ”yhteisen edun” vuoksi. Jopa uskottavan ajankuvan rakentaminen tuntui mahdottomalta arkistojen avulla.

Ihmettelin asiaa toimittaja Aino Lehtolalle, joka työskenteli vuosikymmeniä alueradiossa. Hän ei meinannut uskoa. Selitys löytynee uutistyön luonteesta.

Toimitus seurasi ajankohtaisia konflikteja ja uutisaiheita. Kadonnut ammatti, lohenpyytäjä, ei kiinnostanut jälleenrakentavaa ja ”edistyvää” Lappia. Modernisaatio pyöritti uutissirkusta teollistamisen ja investointien teemoissa.

Miksi kansakin vaikeni

Lapissa valehdeltiin häpeilemättä vielä 2000-luvulla, ettei lohi noussut koskaan Rovaniemen yläpuolelle. Muistin 1960-luvulta, kun vanhat miehet puhuivat juovuspäissään lohisaaliista, joita sodan jälkeen sai Yli-Kemiltä, siis Kemijoen latvoilta, läheltä Korvatunturia.

Tein toivioretken tavatakseni Kemijoen viimeiset lohenpyytäjät Savukoskella. Vietin päiväkausia heidän seurassaan, ja tallensin muisteluksia useita tunteja.

Aluksi he suhtautuivat varauksellisesti pyyntööni. Heille oli naurettu vuosikymmeniä ja sanottu, että älkää jauhako paskaa. Korvaukset olette saaneet.

Pian lohimiehet ymmärsivät, että halusin vilpittömästi tallentaa muistoja ajasta, jolloin Kemijoki oli vielä elävä lohijoki. Padot murtuivat, ja 80-vuotiaat vanhukset syttyivät liekkeihin. He puhuivat kuin nuorukaiset valtavista lohista, jotka saattoivat tempaista lapsen virran syvyyksiin.

Olisin halunnut haastatella myös vanhoja naisia. Tiesin toki, että sodan jälkeen lohenpyynti kuului miesten töihin, ja puhe lohisaaliista oli miesperinnettä.

Soittelin silti pitkin Suomen pisintä jokivartta, koska naiset osaavat kertoa syvällisesti haavoittuneen ihmisen ja yhteisön reaktioista. 1900-luvulla syntyneillä miehillä ei ole sanoja niille tunteille.

Nainen myös piti perheen kasassa sillä aikaa, kun mies taisteli barrikadilla. Kun valtio, maakuntaliitto ja jokiyhtiö nujersivat kapinallisen, nainen hoivasi perheen ”pään” taas työkuntoon.

Muutaman naisen löysin, mutta jokainen kieltäytyi jyrkästi haastattelusta. Eivät halunneet enää repiä vanhoja haavoja auki.

Ajattelin menneisyyttä uudelleen

Kymmenisen vuotta sitten tein kuusiosaisen radiodokumenttisarjan Nyljetty maa, jossa pohdin Lapin modernia historiaa ryöstötalouden näkökulmasta. Kuka hyötyi, kuka menetti, ja miten lappilaiset suhtautuivat ”edistyksen riemumarssiin”? Ryöstötalouden termi on akateeminen ja peräisin professori Ilmo Massan väitöskirjasta.

Nyljetty maa pohjusti Lohen surma -dokumenttisarjaa.

Aimo Kakkinen näyttää lato-dokumenttia, kuinka suuria lohia keskimäärin sai Kemijoen yläjuoksulta. Kakkisen kymmenehenkinen perhe eli luontaistaloudessa, ja lohi pelasti heidät sodanjälkeiseltä puutteelta ja nälältä.

Molemmat sarjat rakentuivat tutkijoiden haastatteluiden ja paikallisten ihmisten muisteluiden pohjalle. Tutkija kertoi Kemijoki-laaksosta lintuperspektiivistä ja jokivartinen muurahaisen.

Itse tiesin jokivartisena, miltä tuntui elää Lapin historian suurinta murrosta. Nyt ajattelin tuota aikaa uudestaan. Halusin saada yleisen ja henkilökohtaisen näkökulman keskustelemaan keskenään. Yksityiset ihmiset tekivät historiaa, vaikka he eivät tienneet tekevänsä modernia kumousta.

Yleinen näkökulma ei tietysti tarkoita, että tieteellisten tutkimusten pohjalta syntyisi vain yksi yleinen kertomus Lapin historiasta. Kertomuksia on useita, jopa toisensa poissulkevia, ja silti jokainen saattoi olla oikeassa. Riippui näkökulmasta, mikä puoli norsusta paljastui katsojalle.

Tämä kulttuurintutkimukselle tyypillinen paradoksi antoi luvan tulkita aineistoa omalla tavallani. Enhän tehnyt akateemista julkaisua vaan radio-ohjelmaa.

Mutta lupa ajatella itsenäisesti ei antanut tehdä mitä tahansa. Pidin koko ajan mielessä tutkittuja tosiasioita. Ohjelmantekijän pitää säilyttää uskottavuus. Jos kerronnassa on liikaa etunojaa, ohjelma kuulosti saarnalta tai poliittiselta jankutukselta, joka suututti kuulijan.

Moniääninen Lappi

Ratkaisin ongelman moniäänisyydellä. Kerroin tapahtumista niiden ihmisten näkökulmasta, joitten toiminta synnytti tuon Lapin historiallisen vaiheen. En halunnut katsella menneisyyttä vain ministeriöiden ja virastojen ikkunoista, vaan kävelin jokirantaa, pirtteihin ja savusaunoihin.

Virallinen historia ja valta-diskurssi unohtivat vähäväkiset kylät ja köyhän rupusakin, vaikka he usein edustivat enemmistöä tuon alueen väestöstä. Näin kävi kotikyläni asukkaille ja Kemijoki-varren lohenpyytäjille.

Jotkut luonnonsuojelijat ja lohiaktivistit kysyivät ihmetellen, että miksi sinä haastattelit noita paskoja. Virkamiehet ja johtajat ovat saaneet äänensä kuuluviin jo sata vuotta.

Sanoin, että he tuijottivat sormea, joka osoitti kuuta. Uskottava dokumentti ei saa olla Moskovan Tiltu, joka kertoi lopullisia totuuksia. Kuunnelkaa kokonaisuutta, älkää yksittäisiä sanoja.

Dokumentit pyrkivät valaisemaan asiaa eri puolilta, moniäänisesti. En vääristellyt niiden kertomuksia, jotka olivat aktivistien mielestä ”väärässä tai yhtiöiden puolella”. Maakuntaliiton johtajat ja poliitikot uskoivat tekevänsä ratkaisuja koko Lapin hyväksi.

Mitä tapahtuu, jos ärähdän Kemijoki Oy:n toimitusjohtajalle ja Lapin liiton toiminnanjohtajalle?

Totesin, että näin asiat tapahtuivat, näin se perusteltiin ja tällä tavalla jokivarren väki sen koki. En esittänyt mitään näkökulmaa ”oikeana” tai ”totena”. Historiassa ei ole totuutta.

Muuan tutkija ihmetteli, miksen laittanut herroja tiukille. Enkö uskaltanut?

Mitä tapahtuu, jos ärähdän Kemijoki Oy:n toimitusjohtajalle ja Lapin liiton toiminnanjohtajalle. Pienempikin herra marssii heti ulos studiosta, ja minä menetän mahdollisuuteni dokumentaristina. Halusin antaa jokaiselle mahdollisuuden kertoa oma tarinansa.

Halusin käännellä loppuun kaluttuja lähteitä ja lausuntopuheita. Halusin ajatella menneet tapahtumat uudestaan jokivarren luupin läpi.

Uutis- vai tarinarakenne

Perinteinen journalismi suosii uutisrakennetta. Uutisjuttu pitää kuulijan otteessaan vain muutaman lauseen ajan. Siksi 50 minuutin dokumenttiohjelma vaatii tarinallisen rakenteen.

Jos murhaajan paljastaa heti ingressissä, miksi kuunnella ohjelmaa 49 minuuttia. Tarinallinen esitys tihentyy edetessään ja huipentuu viimeisillä minuuteilla. Lisäksi esitys sisältää dramaturgisia käänteitä, takaumia, huippuja, suvantoja ja monia muita.

Lähdin Lohen surma -dokumenttisarjassa liikkeelle Aatamista ja Eevasta. Kemijoki vuonna 1000 oli fiktio, koska emme tiedä kovin paljon siitä ajasta.

Tuo ajankohta oli dokumentaristille hedelmällinen, koska Lapin nykyinen väestörakenne alkoi hahmottua. Silloin luotiin pohja Kemijoen lohen ja vaelluskalojen omistussuhteille. Ruotsin vanhat maakuntalait sanoivat, että kellä ranta, sillä vesi ja tietysti kalat ja kalastusoikeus.

Radiodokumentti edellyttää kertovaa aineistoa, jonka kuulija ymmärtää. Dokumentaristi toivoo, että kuulija seuraa kerrontaa ja eläytyy tapahtumiin, näkee ne ”sielunsa silmin”, ikään kuin itsekin kahlaisi Kemijoen rantapadoilla muinaisten lohenpyytäjien kanssa.

Varhaisimmat tiedot Kemijoelta vuosilta 1000–1300 ovat satunnaisia arkeologisia löytöjä. Ne ovat tunnetusti mykkiä. Radiodokumentti vaatisi ainakin kaunokirjallisia kuvauksia, mutta nekin puuttuvat tyystin.

Mitä on radioessee

Aineistoni sisälsi paljon asiantuntijapuhetta. Tiede-diskurssi on usein puisevan asiallista. Tuskailin, että jos teen aineistostani dokumentin, Kemijoen lohi ei koskaan herää kuolleista.

Leukkuhamara on Ylä-Kemin kuuluisimpia lohenpyyntipaikkoja, johon Kakkisen veljekset rakensivat joka kevät useita lohipatoja. Leukkuhamaraa muistellaan yläperän pirteissä vieläkin kaiholla. Lohiaktivisti Kari Kilpimaa ja entinen lohenpyytäjä Aimo Kakkinen katsovat etelään, josta Se kohta taas tulee.

Piti keksiä keino. Miten saan 70 vuotta sitten tapetun lohen polskuttelemaan? Miten kuivuneen suomun maistumaan verekseltä suolakalalta? Ja miten 80-vuotiaat lohenpyytäjät hihkumaan kuin nuoret pojat?

Minun oli pakko viedä kerrontaa perinteisestä dokumentista rohkeampaan suuntaan. Viisi tuntia tiedejorinaa tappaa muutkin kuin Kemijoen lohen. Olin kokeillut esseetyyliä Nyljetty maa -dokuementtisarjassa.

Tuottaja Hannu Karisto sanoo, että radioessee on melkein hävinnyt radiokerronnan muoto. Radioessee ottaa enemmän vapauksia kerronnallisissa valinnoissa kuin radiodokumentti. Essee vie genreä kaunokirjalliseen suuntaan.

Esseistinen radiodokumentti on hybridi, joka kertoo faktat, mutta kertoja on henkilökohtaisesti läsnä kertomuksessa, joko omakohtaisena kokijana, omaelämänkerrallisesti, tai fiktiivisenä minänä 1500-luvun Kemijoella.

Ikään kuin kertoja haluaisi sanoa, että minä näin tämän kaiken omin silmin. Minä oli läsnä, kun lohta lahdattiin sukupuuttoon. Näkemäni kosketti minua.

Kertoja haluaa, että kuulija samaistuu fiktiiviseen kokijaan.

Kuulo- ja tuoksukuvia

Dramatisoituja radiodokumentteja kutsuttiin ennen osuvasti kuulokuviksi. Termi sisältää ongelman. Kuinka voi kuulla kuvia?

Arkiajattelu nojaa vanhentuneeseen, 1900-luvun behavioristiseen havaintoteoriaan. Se väittää, että mieli on aluksi tyhjä taulu, johon havainnot tuovat sisältöä. Kaikki informaatio tulee ”ulkoa”. Hahmoteoria väitti päinvastaista.

Ihmisen mieli ei ole passiivinen vastaanottaja. ”Sisäpuoli” työskentelee aktiivisesti, se rakentaa hypoteesejä, etsii, testaa ja valikoi ”ulkoa” tulevaa aineistoa ja tulkitsee sitä.

Sovellan hahmoteoriaa dokumentin tekoon.

Lohen surma -dokumenttisarjani käsitteli lohenpyynnin historiaa tuhannen vuoden ajalta, valtion ja yksilön roolia lohipolitiikassa ja talousjärjestelmien muutosta. Kenelläkään ei ole henkilökohtaista kokemusta 1300-luvulta.

Jokainen radion kuulija on kuitenkin joskus soutanut joella, kuunnellut kosken ääniä, viettänyt öitä luonnossa, kuunnellut hiljaa, miten pohjoisen linnun laulu vaikuttaa mielialoihin.

Halusin havahduttaa kuulijan tunnistamaan nämä muistot ja liittämään omat kokemukset ja tunteet kerrontaani. Ohjelman kuuntelija ei ollut passiivinen seuraaja, johon yritin vaikuttaa, jättää jälkeä, vaan sisäisesti aktiivinen, tunteva, kokeva ja moraalinen yksilö.

Kerroin äänisuunnittelija Kai Rantalalle ja Tiina Luomalle, millaisen tunnelman halusin luoda kerronnan taustalle. He koostivat useista eri tehosteista erilaisia vaihtoehtoja ja yhdessä päätimme, mitä käytimme ohjelmassa.

Entinen lohenpyytä Oiva Leukku pyydysti alle kouluikäisenä isänsä kanssa lohta Savukosken Martinkylällä. Pikkupojasta lohet olivat suuria kuin pedot, varsinkin kutukypsä syyskojamo. Meritaimen ja merisiika nousivat myös yläjuoksulle.

Jokaisella elementillä ja sekunnilla piti olla itsenäinen kerronnallinen tehtävänsä. Mitä asiaa se edisti, kertoi tai vei eteenpäin? Emme käyttäneet efektejä ja musiikkia vain sen vuoksi, että radio-ohjelmassa niitä yleensä käytetään.

Äänisuunnittelijat Rantala ja Luoma antoivat äänellisen muodon visuaalisille ajatuksilleni. He toivat uusia tasoja, monimerkityksellisyyttä, jota en osannut ennakoida käsikirjoitusta tehdessäni.

Ääni- ja tunnemuotoilua

Kerroin spiikissäni tosiasiat ja taustat. Käytin vertauksia, esimerkkejä, viittasin omiin tai toisten kokemuksiin. Havainnollistin, rakensin kertomusta, jonka kuulija kuuli – kuvina.

Koska en ole näyttelijä, en luottanut puheilmaisuuni. Faktaa osaan pajattaa sujuvasti, mutta tunteiden ilmaisu ontuu. Siksi käytin epäsuoraa kerrontaa.

Jos kuvasin traagista tapahtumaa joella, esimerkiksi maiseman turmelemista tai ammatin menettämistä, pyysin äänisuunnittelijaa kokeilemaan punakylkirastaan ja kapustarinnan valitusta. Lintujen äänet eivät automaattisesti viittaa suruun tai murheeseen. Alakuloinen vaikutelma syntyy, kun sinänsä neutraali luonnonääni kohtaa surullisen muiston kuulijan elämässä.

Moni näkee mielessään keväisen aapasuon tai jäitten lähdön, kun haistaa toukokuussa suomudan tai kalvakan veden hajun. Kuulo- ja tuoksukuvat ovat mahdollisia, koska näkö, kuulo, haju- ja tuntoaisti vaikuttavat toisiinsa. Psykologit kutsuvat ilmiötä synestesiaksi.

Voimme kuulla kuvia ja nähdä ääniä. Voimme myös kuulla tunteita ja haistaa kuvia.

Haluan muotoilla kuulijan muistoja ja tuntemuksia antamalla heille sopivia ääniärsykkeitä. Koska kuulija on itsenäinen, vapaa ja aktiivinen pohtija, koskaan en tiedä, milloin onnistun. Tuntuu kuin rakentaisin pulloon purjelaivaa koskematta yhteenkään rakennuspalikkaan.

Haluan ohjelmiini voimakkaan läsnäolon tunteen. Uskon joskus onnistuneeni.

Muuan ammattikalastaja soitti pitkän puhelun sen jälkeen, kun oli kuunnellut Lohen surma-dokumenttisarjan. Hän kertoi seilanneessa unipurrella kuin pieni lapsi keskiajan Lapissa, nähneensä vanhat kalaseidat, äkeät kruunun lohivoudit ja kimmeltävät eräjärvet.

Mihin tarvitsin tuottajaa

Tuottaja Karisto seurasi käsikirjoittamista ja ohjelman montteerausta taustalta. Kun ajauduin epätoivoon, hän luki käsikirjoituksen uuden version, kommentoi ja ehdotti, miten päästä eteenpäin.

Kun lähdin lentoon ja huumaannuin kielellisestä ilmaisustani, Hannu odotti hetken ja sanoi, että kuulostaa komealta mutta ei sitä kukaan usko. Saat nautiskella sulosoinnuistasi aivan yksin. Ei auttanut kuin palata alkuun, ja kirjoittaa teksti osin uudestaan.

Tuomo Kilpimaa kertoi pyydystäneensä veljensä Aimon kanssa lohta koko varhaislapsuuden. Päivällä he soutivat ja iskivät lohta atraimella (kädessä) ja yöllä näkivät unta kokemattomsita apajista. Lohi meni veriin, kuten jokivarressa sanotaan.

Tuomo Kilpimaa kertoi pyydystäneensä veljensä Aimon kanssa lohta koko varhaislapsuuden. Päivällä he soutivat ja iskivät lohta atraimella (kädessä) ja yöllä näkivät unta kokemattomsita apajista. Lohi meni veriin, kuten jokivarressa sanotaan.

Tuottaja Hannu Karisto antoi käyttööni vuosikymmenien kokemuksensa, minkä hän oli hankkinut dokumentaristina ja dokumenttiohjelmien ammattikriitikkona. Ilman hänen palautettaan minulla olisi mennyt kuukausia, ehkä vuosiakin, ennen kuin olisin löytänyt oikeat keinot ilmaista Kemijoen lohen ja lohenpyytäjien tragediaa.

Jälkisanat:

Toivoisin lukijoilta mielipiteitä. Onko Lohen surma-dokumenttisarja tiedejournalismia vai pelkkä tiedemateriaalin pohjalta laadittu radioessee?
Aiheen käsittely jatkuu Tiedetoimittaja-lehden joulukuun numerossa juttusarjan 2. osassa.

Lohen surma

Tapani Niemen esseistinen, viisiosainen dokumenttisarja kertoo siitä, miten lohi hävisi pohjoisen joista. Lohi on tässä jotakin suurempaa. Sen kautta näyttäytyy suomalaisen yhteiskunnan muutos, valtasuhteet, alamaisten ja valtaapitävien suhteet. Jotakin muuttuu, jokin pysyy muuttumattomana.
https://areena.yle.fi/audio/1-50811082

Palautteen määrä

Lohen surma-dokumenttisarjaa on ladattu YLE Areenasta syyskuun alkuun mennessä 60 000 kertaa. Sadattuhannet suomalaiset kuuntelivat ohjelmat huhti-toukokuussa 2021.

Hakisinko apurahaa?

Tekeekö mieli kirjoittaa kirja, tehdä dokumenttielokuva tai kouluttautua hieman lisää?

Hyvin perusteltu apurahahakemus tuottaa kenties rahoitusta paneutua omaan projektiin.

Shutterstock

Suomen tiedetoimittajain liitto ja Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö myöntävät kaksi kertaa vuodessa apurahoina Kopioston jäsenjärjestöilleen jakamia kopiontikorvauksia – ”tekijöiden omaa rahaa” kuten pääsihteeri Ulla Järvi sanoo.

Kopiostokorvauksilla rahoitetaan myös muun muassa Suomen tietokirjailjat ry:n sekä AVEKin apurahat.

Opetus- ja kulttuuriministeriön alainen Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta ja Taiteen edistämiskeskus sekä monet säätiöt myöntävät niin ikään apurahoja tietokirjojen kirjoittamiseen ja osa muihinkin journalistisiin ja tiedeviestinnällisiin hankkeisiin.

Apurahan hakijan vuodenkierto

Suurin osa apurahoista on haussa joka syksy tai kevät samaan aikaan. Päätöksen saaminen kestää muutamasta kuukaudesta puoleen vuoteen.

Monilta säätiöiltä voi hakea apurahaa työskentelyn lisäksi myös hankkeesta aiheutuviin matka- ja muihin kuluihin. Mikäli työskentely kestää vähintään neljä kuukautta, apurahansaajan on otettava itselleen eläkettä kartuttava melavakuutus. Se on noin 14 prosenttia apurahasummasta, kun apuraha on alle 28 248 euroa vuodessa.

Kannattaa valpastua heti elokuun alussa, jolloin Alfred Kordelinin säätiön apurahat tulevat hakuun. Kordelinilta voi hakea esimerkiksi kansanvalistuksen apurahaa tietokirjallisuuteen, joukkoviestintään ja elinikäistä oppimista edistäviin hankkeisiin. Työskentelyapurahat ovat tyypillisesti 6–12 kuukauden mittaisia.

Myös Kansan Sivistysrahaston apurahahaku on elokuussa. Säätiö tukee esimerkiksi kansainvälistä solidaarisuutta edistävää tiedotus- ja valistustyötä.

Syyskuun kaksi ensimmäistä viikkoa kuuluvat Koneen Säätiölle. Säätiö jakaa apurahoja tieteeseen ja taiteeseen sekä näitä aloja yhdistäviin hankkeisiin. Tieteen poolista voi hakea apurahaa myös tiedettä popularisoiviin hankkeisiin kuten tietokirjoihin. Koneen Säätiön kuukausiapurahat ovat runsaampia kuin muiden säätiöiden valtion taideapurahan suuruutta jäljittelevä 1980,85 euroa kuukaudessa, ja niillä tulee oikeasti toimeen.

Syyskuussa avautuu myös Helsingin Sanomain Säätiön haku lukuvuoden mittaisiin opintoihin muun muassa Oxfordin yliopiston ja Berliinin Freie Universitätin journalismin ohjelmissa. Säätiö tukee uransa keskivaiheilla olevia toimittajia.

Suomen Kulttuurirahaston apurahat ovat haussa lokakuussa ja maakuntarahastot tammi-helmikuussa. Apurahaa voi hakea esimerkiksi kirjalliseen työskentelyyn tai dokumenttifilmin tekemiseen.

Taiteen edistämiskeskuksen jakamat kirjastokorvausapurahat tietokirjailijoille ovat haussa tammikuussa. Apurahaa voi saada enintään kahdeksan kuukautta kestävään kirjalliseen työskentelyyn.

”Hakijoille haluaisin joskus sanoa, mitä jos tekisit ihan vaan ajatusleikin että hakuaika ei tarkoittaisikaan pelkästään sitä viimeistä hakupäivää.” (Anna Kähkönen)

Helmikuussa ovat haettavissa WSOY:n Kirjallisuussäätiön apurahat, ja samoihin aikoihin aukeaa Otavan Kirjasäätiön haku. Kumpikin säätiö jakaa apurahoja muillekin kuin oman kustantamonsa kirjailijoille.

Suomen tietokirjailijat ry jakaa apurahoja tieto- ja oppikirjailijoille sekä tietokirjakritiikkiin. Puolivuotisapurahojen haku avautuu maaliskuun alussa. Tuolloin haettavissa ovat myös esikoistietokirjan, lasten ja nuorten tietokirjan sekä tietokirjakritiikkien kirjoittamiseen tarkoitetut apurahat. Toisessa haussa syyskuussa jaetaan niin ikään apurahoja luovaan tietokirjalliseen työskentelyyn, mutta apurahat ovat keväisiä puolivuotisapurahoja pienempiä.

Maaliskuussa avautuu myös C.V. Åkerlundin mediasäätiön haku. Säätiö tukee media-alan koulutusta ja osaamisen kehitystä. Keskeiseksi tehtäväksen se määrittää viestinnän gradujen, väitöskirjojen, opintomatkojen, koulutusten ja erilaisten tutkimushankkeiden rahoittamisen. Apurahaa voivat hakea monikanavaisen media-alan ammattilaiset, opiskelijat ja tutkijat sekä yritykset ja yhteisöt.

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan apurahahaku on toukokuussa. TJNK tukee monipuolista, monikanavaista ja uudistuvaa tietokirjoittamista ja tiedonjulkistamista. Se jakaa apurahoja 2–8 kuukauden mittaiseen työskentelyyn uransa eri vaiheissa oleville tekijöille.

Jenny ja Antti Wihurin rahaston haku on niin ikään toukokuussa. Verkkosivuilta selviää, että säätiö tukee vuosittain satoja hankkeita ja niiden toteuttajia tieteen, taiteen sekä yhteiskunnallisen toiminnan aloilla.

Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus AVEKilta voi hakea pientä käsikirjoitustukea dokumenttielokuvan, lyhytelokuvan, lyhyen animaatioelokuvan tai dokumenttisarjan käsikirjoituksen kirjoittamiseen ympäri vuoden. Päätöksen saaminen kestää 4–6 viikkoa.

Tee paras mahdollinen hakemus

Lue hakuilmoitus huolella. Älä haaskaa aikaasi hakemuksen tekemiseen, mikäli hankkeesi ei täytä apurahoittajan hakukriteereitä. Jos olet epävarma, sopiiko projektisi hakuun, kysy rahoittajalta.

Aloita hyvissä ajoin.

Kerro ytimekkäästi ja lyhyesti, mitä haluat apurahalla tehdä.

Perustele hankkeesi tarpeellisuus ja kerro, miksi juuri sinä olisit paras mahdollinen henkilö toteuttaamaan sen.

Selvitä edellisten vuosien myönnöistä, minkälaisia summia rahoittaja yleensä jakaa ja räätälöi hakemasi summa sen mukaisesti.

Jos tarvitset hankkeellesi myös muuta rahoitusta, laadi koko hankkeen kustannusarvio ja tarkista, onko se hyödyllistä liittää tekeillä olevan hakemuksesi liitteeksi. Kaikki apurahoittajat kysyvät hakulomakkeessa, oletko jo saanut hankkeellesi muuta rahoitusta ja suurin osa haluaa myös tietää, onko sinulla avoimia hakemuksia muilla tahoilla.

Tarkista, toivooko apurahoittaja hakulomakkeeseen muita liitteitä. Joskus esimerkiksi suositus voi olla paikallaan.

Mikäli mahdollista, luetuta hakemuksesi luottolukijalla ennen kuin lähetät sen. Toinen ihminen todennäköisesti huomaa työsuunnitelmasi puutteet ja kustannusarviosi vaikeaselkoisuuden paremmin kuin sinä itse.

Jos saat apurahaa, onnittele itseäsi ja ala töihin. Mikäli et apurahaa saa, älä masennu. Monien apurahoittajien myöntöprosentti on minimalistinen. Luovuttamisen sijaan pohdi, haluatko ihan tosissasi toteuttaa ideasi. Jos niin on, tarkista mistä kaikkialta muualta voisit hakea apurahoja ja ryhdy kirjoittamaan entistäkin parempia hakemuksia.

Muista kiittää apurahan myöntäjää valmiissa hankkeessasi ja tehdä apurahaselvitys.

Tekijöiden omat rahat jakoon

Kopiostokorvauksia saavat tahot kuten Suomen tiedetoimittajain liitto ja Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö JOKES jakavat apurahoina näin kertyneitä varoja.

JOKESin apurahapotti oli viime vuonna peräti 1,5 miljoonaa euroa ja Suomen tiedetoimittajain liitonkin reilut 100 000 euroa. Kumpikin taho avaa apurahahakunsa joka syksy ja kevät.

Tiedetoimittajilta voi saada apurahoja erilaisiin tiedejournalistisiin ja -viestinnällisiin hankkeisiin, laitehankintaan, konferenssimatkaan tai vaikka ulkomaiseen tiedejulkaisuun tutustumiseen tai tiedelehden kehittämiseen. Liitto jakaa apurahoja myös pienryhmille. Apurahan saanut joutuu yleensä 2–3 vuoden karenssiin. Työskentelyapurahojen maksimi on viime vuosina ollut 4 000 euroa.

”Jos olet toimittaja tai viestijä, edellytetään että osaat kertoa, mitä olet tekemässä. Hakemuksen kirjoittaminen auttaa jäsentämään hanketta.” (Ulla Järvi)

JOKES avaa nyt lokakuussa avoimen apurahahaun. Haettavina ovat esimerkiksi apurahat journalisteille räätälöidyille kielikursseille Espanjassa, Englannissa, Italiassa, Ruotsissa ja Saksassa sekä apurahat säätiön omille täydennyskoulutuskursseille. JOKES tukee kautta linjan muutakin täydennyskoulutusta, opintomatkoja ja kieliopintoja sekä työskentelyä, kuten tietokirjahankkeita ja näyttelyitä. Säätiöllä on kahden vuoden karenssi.

Tekijänoikeuskorvaukset muuntuvat apurahoiksi

Kopiosto kerää korvauksia kirjojen ja lehtien valokopioinnista ja tulostamisesta sekä verkkoaineiston kopioinnista ja jakaa korvaukset vuosittain jäsenjärjestöilleen kuten Suomen journalistiliitolle, Suomen tiedetoimittajain liitolle ja Suomen tietokirjailijoille. Jäsenjärjestöt puolestaan jakavat saamiaan tekijänoikeuskorvauksia apurahoina jäsenilleen ja muillekin hakukriteerit täyttäville toimittajille.

– Apurahamme ovat hakijoiden ”omaa rahaa”, Suomen tiedetoimittajien liiton pääsihteeri Ulla Järvi painottaa.

Myös Journalistisen kulttuurin edistämissäätiön asiamies Anna Kähkönen korostaa apurahan hakijoiden omistajuutta jaossa oleviin rahoihin. Hän kertoo, että hakemuksissa kysytään hakijan työhistoriaa nimenomaan tästä syystä: hakijalta odotetaan sen verran julkaistuja juttuja, että hän on jo kantanut kortensa kollektiivisten tekijänoikeuskorvausten kekoon.

Hyvä mahdollisuus saada apurahaa

JOKESin ja Suomen tiedetoimittajain liiton myöntöprosentit ovat sangen korkeita. JOKES myöntää apurahan 30–40 prosentille hakijoista. Tiedetoimittajain liitto hylkää vain kymmenisen prosenttia hakemuksista.

Suomen tiedetoimittajain liiton apurahat ovat haussa vuosittain 16. maaliskuuta –15. huhtikuuta ja 16. lokakuuta– 15. marraskuuta.

JOKESin hakuajat vaihtelevat jonkin verran vuodesta toiseen, mutta hakuja toteutetaan joka syksy ja kevät. Tänä vuonna lehtikuvaajarahaston apurahat ovat haussa elo-syyskuussa ja lokakuussa järjestetään säätiön avoin apurahahaku eri tarkoituksiin.

Suomen tiedetoimittajain liiton apurahat:
https://www.tiedetoimittajat.fi/toiminta/apurahat/

JOKESin apurahat:
https://www.jokes-saatio.fi/

Suomen journalistiliiton sivuilla on Anna Kähkösen kokoama kooste journalistien apurahoista:
https://journalistiliitto.fi/fi/jasenpalvelut/apurahat/muita-journalistien-apurahoja/

Korona teki hakijoista varovaisia, keväällä heräsi toiveikkuus

Korona-aika on näkynyt JOKESin ja Suomen tiedetoimittajain liiton apurahahauissa. Kevät ja rokotusten alkaminen toivat tiedetoimittajain liitolle ennätysmäärän hakemuksia.

Apurahoja on korona-aikana ollut jaossa jonkin verran tavallista enemmän, koska kopiostokorvausten käyttöaikaa on pidennetty, mutta JOKES on saanut hiukan tavallista vähemmän hakemuksia. Tiedetoimittajilla puolestaan lisääntyivät ensimmäisenä koronavuonna laiteapurahahakemukset.

– Olemme joutuneet koronan takia ensin siirtämään ja sitten peruuttamaan kielikursseja ja muutakin koulutusta, Anna Kähkönen sanoo.

Hän kertoo, että myös hakemusten määrä on pudonnut hiukan. Niin yleensä käy muinakin epävarmoina aikoina, esimerkiksi kun käydään yt-neuvotteluja.

Apurahahakemuksen tekeminen on kuin uutisen kirjoittamista. Kerro: kuka tekee, mitä, missä, milloin ja miksi tekee? (Anna Kähkönen, Ulla Järvi)

Tiedetoimittajain liitto on saanut koronan takia poikkeuksellisen vähän kouluttautumis- ja matka-apurahahakemuksia, mutta laiteapurahoja on haettu entistä enemmän etätyön lisääntymisen myötä.

– Myös kirjahankkeiden ja tutkijoiden hakemusten määrä on kasvanut. Voisikin päätellä, että etätyöt ja kongressielämän hiljeneminen ovat antaneet tilaa omille ideoille, Ulla Järvi arvioi.

– Kevään hakemuksissa näkyi toiveikkuus. Jäsenemme suunnittelevat jälleen esimerkiksi koulutukseen hakeutumista, Järvi jatkaa.

Tiedetoimittajain liitto ja JOKES ovat jakaneet myös erityisiä korona-apurahoja.

Kokonaisuutta varten on haastateltu Anna Kähköstä ja Ulla Järveä.