30 vuodessa maailman ympäri

Osa 3: Yhdessä vai yhdessä mutta erikseen – siinä pulma

Vesa Niinikangas

Suomen tiedetoimittajain liiton järjestöllinen kehitys on seurannut aikaansa. Kaksinapaisesta tieteen tiedotuksesta on tullut monitasoista tiedeviestintää. Liiton jäsenten työtehtävät ovat muuttuneet ja ammattikuvat laajentuneet. Organisaation rakennetta on pyritty muuttamaan sen mukaan, korostetaanko jäsenryhmien sisäistä vai niiden keskinäistä vuorovaikutusta ja yhteistoimintaa. Henkilöjäsenten yhdistyksestä tuli liki vuosikymmeneksi henkilö- ja yhteisöjäsenten liitto.

Tieteen sisäisen viestinnän ja tieteen popularisoinnin väliin mahtuu muitakin tasoja

Kun suomalaisten tiedetoimittajien yhteisöä alettiin luoda, tieteen tiedotus oli kaksinapaista. Toisessa päässä oli tieteen sisäinen viestintä, joka näkyi ulospäin lähinnä tieteellisinä julkaisuina. Se oli tutkijoiden keskinäistä kommunikointia, joka pysyi yhden tieteenalan sisäisenä tai eri tieteenalojen välisenä. Toisessa päässä, melko kaukana oli tieteen popularisointi, joka suunnattiin joukkotiedotuksen kautta tiedeyhteisön ulkopuolelle ns. laajalle yleisölle.

“Alun perin puhuttiin tieteen tiedotuksesta. 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa se tuli hyvin ajankohtaiseksi aiheeksi, josta pidettiin seminaareja ja muita tilaisuuksia”, Paul Fogelberg kertoo. [1]

Seitsemänkymmentäluvun alku oli myös yliopistojen laajentumisaikaa. “Uusi sukupolvi rekrytoitiin, uusia sanoja, uusia teemoja tuotiin yliopiston toimintaan. Tuloksista tiedottaminen, tieteen popularisointi olivat sanat, joiden alla tiedeviestintää silloin tehtiin. Tarkoitus oli kertoa veronmaksajille, mitä heidän rahoillaan saadaan aikaan, jotta he mielellään maksaisivat veroja. Lääketieteessä onnistuttiin, mutta myös yhteiskuntatieteissä tuotiin esiin uusia näkökulmia, ajatuksia, tietä eteenpäin”, Tampereen yliopiston entinen tiedotuspäällikkö Timo Malmi muistelee. [2]

Tieteellisten seurain valtuuskunnan tiedotuspäällikkö Jan Rydman oli erityisesti Tieteen päivien kehittäjänä yksi suomalaisen tiedeviestinnän näkyvimmistä henkilöistä 1990-luvun alusta keväällä 2007 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Hän kehitti päätoimittajana Tieteessä tapahtuu -lehden tiedettä ja tutkimusta koskevan keskustelun keskeiseksi foorumiksi. Kuva: Matti Salmi

Tieteellisten seurain valtuuskunnan tiedotuspäällikkö Jan Rydman oli erityisesti Tieteen päivien kehittäjänä yksi suomalaisen tiedeviestinnän näkyvimmistä henkilöistä 1990-luvun alusta keväällä 2007 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Hän kehitti päätoimittajana Tieteessä tapahtuu -lehden tiedettä ja tutkimusta koskevan keskustelun keskeiseksi foorumiksi.
Kuva: Matti Salmi

Jan Rydman oli mukana kehittämässä tiedeviestintää 1980-luvun puolivälistä alkaen toimiessaan Tieteen päivien pääsihteerinä, Tieteessä tapahtuu -lehden päätoimittajana ja vuosina 2003-05 Suomen tiedetoimittajain liiton puheenjohtajana. Hän teki väitöskirjaa tieteen tiedotuksen historiasta, jonka hän laski alkaneen 1600-luvulla, ja hän käsitteli aihetta lukuisissa kirjoituksissa ja alustuksissa. Hänen työnsä katkesi kesken ennenaikaiseen kuolemaan keväällä 2007.

Raja populaarin tiedon ja vakavan tutkimuksen välillä näkyi selvästi vielä 2000-luvun alussa. Akatemiaprofessori Marjatta Hietala totesi Historiallisessa aikakauskirjassa vuonna 2003, että tiedon popularisointi on jäänne kansallisesta projektista, jossa tiedemiesten tehtävänä oli sivistää kansaa. Hietala kirjoitti, ettei hänellä ollut sellaiseen aikaa. Jan Rydman tarttui Hietalan näkemykseen. “Tieteen tulosten tunnetuksi tekeminen, historiatietoisuuden levittäminen, popularisointi, siis vakavaa työskentelyä haittaavaa, siksi vähemmän suositeltavaa? Jäänne menneiltä ajoilta?”, Rydman polemisoi. Omaan kokemukseensa vedoten hän arvioi optimistisesti, että vakava tutkimuksen teko ja popularisointi pikemminkin tukevat ja täydentävät toisiaan. [3] Historiantutkija Marjatta Hietalan näkemys kansansivistyksestä oli elitistinen ja erikoinen siinäkin mielessä, että juuri kansan sivistystason nostaminen on mahdollistanut Suomen huikean kehitystarinan.

Tieteen asemaa tiedotusvälineissä ja julkisuudessa käsitelleet seminaarit olivat paljastaneet “kaksi tiukasti autonomiastaan kiinni pitävää maailmaa, tieteen ja journalismin, jotka varjelevat mustasukkaisesti omaa erityisyyttään”, Rydman kirjoitti teoksessa Tutkijan eettiset valinnat. Yhtäältä tutkijat ja tiede kaipaavat julkisuutta, ja toisaalta toimittajat ja tiedotusvälineet tarvitsevat tutkijoita asiantuntijoina. [4]

Informaatiotutkimuksen ja viestinnän professori Erkki Karvonen toteaa kirjassa Julkaise tai tuhoudu, että tieteen sosiologiassa ja tiedeviestinnän tutkimuksessa on kyseenalaistettu kahtiajako tieteellisen ja popularisoivan viestinnän välillä. Vuonna 1985 ilmestyneessä teoksessa Expository Science ehdotettiin ensi kertaa, että tiukan tieteellisen viestinnän ja populaarin viestinnän välissä on tosiasiassa useita välitasoja, jotka eivät ole erillään toisistaan vaan muodostavat jatkumon.

Suomen tiedetoimittajain liiton konferenssissa syksyllä 2014 puhunut Trenton yliopisotn professori Massimiano Bucchi on tutkii tieteen, teknologian ja yhteiskunnan suhteita. Hänen suomeksikin ilmestynyt Newtonin kana -kirja kertoo keittotaidon, luonnontieteiden ja filosofian suhteista kautta historian. Kuva: Adolfo Vera

Suomen tiedetoimittajain liiton konferenssissa syksyllä 2014 puhunut Trenton yliopiston professori Massimiano Bucchi on tutkii tieteen, teknologian ja yhteiskunnan suhteita. Hänen suomeksikin ilmestynyt Newtonin kana -kirja kertoo keittotaidon, luonnontieteiden ja filosofian suhteista kautta historian.
Kuva: Adolfo Vera

Suomen tiedetoimittajain liiton konferenssissa syksyllä 2014 puhunut Massimiamo Bucchi on kehittänyt ajattelua tiedeviestinnän jatkumosta. Hänen mukaansa tiedeviestintä on yleiskäsite, joka kattaa tiedeyhteisön sisäisen keskustelun, eri tieteenalojen asiantuntijoiden välisen kommunikaation, tiedeviestinnän opetuksessa ja täydennyskoulutuksessa sekä yleistajuisen viestinnän suurelle yleisölle. Näitä voidaan pitää tiedeviestinnän tasoina tai näyttämöinä. [5]

Tasot eivät ole erillisiä, vaan ne ovat yhteydessä toisiinsa. Malli kuvaa hyvin myös Suomen tiedetoimittajain liiton jäsenrakennetta, sillä liiton jäsenet työskentelevät tiedeviestinnän jatkumomallin kaikilla tasoilla. Yhteisönä Suomen tiedetoimittajain liitto tuntee ja hallitsee tiedeviestinnän koko instituutiota.

Massimiamo Bucchin tiedeviestinnän jatkumomalli kuvaa muutosta, jota tiedeviestinnässä on tapahtunut Suomessa viimeisten noin neljänkymmenen vuoden aikana. Yksi aktiivisimpia muutoksen ajajia oli Paul Fogelberg, maantieteilijä, tieteellinen toimittaja ja Suomen tiedetoimittajain liiton keskeinen perustajajäsen.

“Yliopiston tehtävä on tietysti tuottaa uutta tietoa, mutta myös välittää uutta tietoa tiedeyhteisöön ja ulospäin. Kun ansioitani punnittiin hakiessani professorin virkaa, yritin korostaa myös toimittajan rooliani. Painotin, että toimittajan roolina ei ole vain kuskata kirjoituksia kirjapainoon ja välittää sitten valmiin kirjan eteenpäin, vaan että toimittajan työ on voinut olla myös luovaa työtä. Ei sitä kovin lämpimästi kannatettu, mutta kyllä sain myös ymmärrystä sille”, Paul Fogelberg muistelee.

Suomen Syöpäjärjestöjen johtajana nykyisin työskentelevä entinen ulkomaantoimittaja ja viestintäpäällikkö Satu Lipponen toteaa, että tiedeviestinnän näkökulmasta Suomen tiedetoimittajain liiton toiminta on muuttunut jopa aikaisempaa tärkeämmäksi. Hän toimi liiton puheenjohtajana vuosina 2011-13. [6]

“Se liittyy siihen, että liitto seuraa aikaansa, lähtee mukaan monien kanavien keskusteluun ja muodostaa luotettavan lähteen, joka tarjoaa ihmisille laadukasta tietoa. Se toimii tietyllä tavalla kanavana tiedolle, jolla on takuu. Se on erittäin arvokas rooli yhteiskunnassa. Suomen Tiedetoimittajain liiton jäsenet kokevat asiat melko samalla tavoin. Se saattaa olla syy siihen, että liiton toiminta on hyvin aktiivista juuri nyt. Meille on tullut uusia tehtäviä”, Satu Lipponen sanoo.

Suomen Lääkärilehden toimittaja Ulla Järvi työskenteli Tesso-lehden vt. päätoimittajana vuosina 2009-11. Lehti oli uusi, ja se oli perustettu, kun Kansanterveyslaitos ja Stakes oli yhdistetty Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseksi. Lehteen myös kanavoitui pettymys siitä, että oma lehdet – Kansanterveys ja Dialogi – oli menetetty. [7]

“Tesso ikään kuin symboloi kahden tutkimuslaitoksen yhdistymistä. Se oli hyvä korkeakoulu tiedeviestintään ja myös siihen, mikä on tutkimuslaitoksen julkaisun tekijöiden rooli siinä myllerryksessä. Kutsuimme teemanumeroiden avauspalavereihin väkeä Stakesista ja Kansanterveyslaitoksesta, mutta he tuntuivat olevan yhtä kaukana toisistaan kuin kuin Itä- ja Länsi-Saksa. Yhteisen lehden puitteissa he joutuivat kuitenkin keskustelemaan keskenään, ja siitä toivon mukaan kehkeytyi jotakin hyvää”, kertoo Ulla Järvi, joka on toiminut Suomen tiedetoimittajain liiton puheenjohtajana vuosina 2006-08. Marraskuusta 2014 hän on työskennellyt liiton pääsihteerinä. [8]

Tiedetoimittajien sekä tekniikan ja lääketieteen toimittajien kilpajuoksu Eurooppaan

Paul Fogelbergin unelma tiedetoimittajien yhteisestä identiteetistä sopi hyvin edellä kuvattuun tiedeviestinnän jatkumomalliin. Hänen puheenjohtajakautensa jälkeen tavoite joutui ankaraan testiin, kun yhdistystä alettiin organisoida tieteellisten toimittajien, journalistien ja tiedottajien jaostoiksi.

“Muistan erittäin hyvin tämän tilanteen. Minun käsitykseni oli, että tämä oli tapa korostaa omaa ryhmää ja sen merkitystä”, Paul Fogelberg kertoo.

Paul Fogelberg oli kirjoittanut – ehkä huolestuneena – jäsentiedotteessa jo vuonna 1987, että yhdistyksen jakautumisesta ammattikohtaisin jaostoihin keskusteltiin vaalikokouksessa syksyllä 1986. “Minulle jäi sellainen vaikutelma, että suuri enemmistö läsnä olleista kannatti ensisijaisesti ‘yleissivistävää’, laajoille jäsenjoukoille suunnattua ohjelmaa.” [9]

Mistä oikein oli kysymys?

Taustalla oli ainakin kahdenlaisia asioita. Yhdistyksen kolmesta suurimmasta jäsenryhmästä lähinnä tiedottajat olivat tottuneet keskustelemaan kahteen muuhun jäsenryhmään kuuluvien kanssa. Journalistit ja tieteellisten julkaisujen toimittajat olivat vielä aika kaukana toisistaan, ja vallitsevan tieteen tiedotusta koskevan käsityksen mukaan heidän tulikin pysyä erillään. Toinen alue oli toimittajien kansainvälinen yhteistyö, johon Suomen tiedetoimittajat ry oli suuntautumassa. Kävi ilmi, että sinne halusivat myös tekniikan ja lääketieteen toimittajien yhdistykset.

Tekniikan toimittajien yhdistys Presstek liittyi puheenjohtajansa Harriet Österin johdolla Suomen tiedetoimittajain liittoon vuonna 1989, ja Öster edusti Presstekiä liiton hallituksessa vuosina 1989-1992. Kuvassa Harriet Öster on puhumassa ydinvoimaa koskevaa lehdistökirjoittelua käsitelleessä paneelissa tiedetoimittajien maailmankonferenssissa Melbournessa vuonna 2007. Kuva: Vesa Niinikangas

Tekniikan toimittajien yhdistys Presstek liittyi puheenjohtajansa Harriet Österin johdolla Suomen tiedetoimittajain liittoon vuonna 1989, ja Öster edusti Presstekiä liiton hallituksessa vuosina 1989-1992. Kuvassa Harriet Öster on puhumassa ydinvoimaa koskevaa lehdistökirjoittelua käsitelleessä paneelissa tiedetoimittajien maailmankonferenssissa Melbournessa vuonna 2007.
Kuva: Vesa Niinikangas

Insinööriuutiset-lehden silloinen toimittaja Harriet Öster oli aloittanut tekniikan toimittajien yhdistyksen Presstekin puheenjohtajana vuoden 1986 alussa. Hän tapasi pohjoismaisten sisarlehtien kollegoita, ja kävi ilmi että he olivat kansallisten tekniikan toimittajien yhdistysten puheenjohtajia. Yhdistykset kuuluivat tiedetoimittajayhdistysten eurooppalaiseen yhteistyöjärjestöön EUSJAan. He kysyivät Österiltä, miksi Suomi ei kuulunut siihen. Kustakin Euroopan maasta voitiin valita vain yksi yhdistys jäseneksi. [10]

“Presstekin hallituksessa keskustelimme asiasta alkusyksyllä 1987 ja totesimme, että Suomen jäsen olisi joko Tiedetoimittajat tai Presstek – tai sitten voisimme perustaa yhteisen kattojärjestön, joka hakisi jäsenyyttä EUSJAan. Kun keskusteluja varten otimme yhteyttä Tiedetoimittajiin, saimme kuulla, että heiltä jäsenhakemus EUSJAan oli jo lähetetty, eikä sitä muuteta Presstekiä varten”, Harriet Öster kertoo.

Koska Presstek oli edelleen kiinnostunut EUSJAn toiminnasta, se aloitti neuvottelut Suomen tiedetoimittajat ry:n kanssa. “Siihen suhtauduttiin myönteisesti, kunhan Presstek ensin rekisteröityisi”, Harriet Öster kertoo.

Keväällä 1988 Presstekin ja Suomen tiedetoimittajat ry:n hallitukset neuvottelivat sopimuksen Presstekin liittymisestä yhteisöjäsenenä tiedetoimittajien yhdistykseen. “Presstek maksaisi Tiedetoimittajille vain EUSJA-jäsenyydestä aiheutuvan jäsenmaksun ja saisi yhden edustajan Tiedetoimittajien hallitukseen sekä läsnäolo-oikeuden yleiskokouksissa”, Harriet Öster sanoo.

Seuraavana vuonna myös Lääketieteen toimittajien yhdistys haki Suomen tiedetoimittajat ry:n yhteisöjäseneksi, ja sen tavoitteet olivat samoja kuin Presstekillä. Yhteisöjäsenyys edellytti kuitenkin sääntömuutosta, joka hyväksyttiin Suomen tiedetoimittajat ry:n vuosikokouksessa 1988. Yhdistysrekisteriin merkitsemisen jälkeen Presstek ry hyväksyttiin Suomen tiedetoimittajat ry:n jäseneksi vuonna 1989 ja Lääketieteen toimittajat ry seuraavana vuonna. Molemmat yhdistykset saivat edustajan Suomen tiedetoimittajat ry:n hallitukseen.

Suomen tiedetoimittajat ry hyväksyttiin EUSJAn jäseneksi 29.2.1988.

Kaikki yhdessä vai kukin jäsenryhmä erikseen?

Vaikka jaostoihin jakautuminen ja muiden yhdistysten kiinnostus yhteisöjäsenyydestä osuivat samoihin aikoihin, taustamotiivit näyttivät olleen erilaisia. Vuoden 1990 ensimmäisessä kokouksessa yhdistyksen hallitus jatkoi muutaman vuoden tauon jälkeen keskustelua jaostoista. Konkreettinen suunnittelu annettiin hallituksen jäsenille Timo Malmille ja Jali Ruuskaselle, ja Ruuskasen laatimaa muistiota käsiteltiin hallituksen seuraavassa kokouksessa. Muistiosta julkaistiin päivitetty versio Tiedetoimittaja-lehdessä kaksi vuotta myöhemmin, kun jaostoihin jakautuminen oli menossa yleiskokouksen päätettäväksi.

Vuoden 1991 alussa puheenjohtajana aloittanut Timo Malmi perusteli jaostojen tarvetta sillä, että yhdistyksen profiilia tulee nostaa “tässä yhteiskunnassa tekemämme työn tasolle”. Hän esitti, että sääntöihin kirjattaisiin jo olemassa oleva rakenne jaostoista, koska yhdistyksen hallituksen jäsenet valitaan eri jäsenryhmistä. Jotkut jäsenryhmistä, kuten “korkeakoulutiedotuksen kehitysryhmä, toimii itsenäisesti ja aktiivisesti. Jaostoajattelu mahdollistaa tulevaisuudessa yhdistyksemme siipien suojan tarjoamista muille ilman, että kukaan menettää itsenäisyyttään”, Timo Malmi perusteli. Sääntömuutoksen yhteydessä yhdistyksen nimi muuttuisi Suomen tiedetoimittajain liitoksi.

Keskustelu jaostoista jatkui hallituksessa, joka selvitteli myös alan ammattinimikkeistöä. “Yhdistyksen jakautuminen (jäsenryhmittäisiin) jaostoihin tulee esille tämän vuoden kuluessa. Kotimaisten hyötyjen lisäksi voidaan tehostaa kansainvälistä työtä ja säästää, kun tiedetään kuka mihinkin kuuluu”, Malmi totesi vuoden 1999 jäsentiedotteessa.

Semanttisesti kiinnostavaa on, että Timo Malmi käytti kirjoituksissaan sanaa ‘jaosto’ ja Jali Ruuskanen sanaa ‘jaos’. Nykysuomen sanakirjan määritelmän mukaan jaosto on “viraston, laitoksen, järjestön, yhdistyksen tms. osasto”, ja jaos tarkoittaa puolestaan “tykistöpatterin alayksikköä”. [11]]. Asiayhteydestä riippuen sanat voivat olla myös synonyymeja.

Oli vaikeaa käynnistää toimintaa, joka soveltuisi kaikille jäsenryhmille.

Jaostoajattelun lähtökohtana oli se, että yhdistyksen oli perustanut kolme selvästi erilaista tieteentiedottaja- ja toimittajaryhmää. Jali Ruuskanen arveli, että siitä oli “haittaa esimerkiksi koulutusta suunniteltaessa”. Oli vaikeaa käynnistää toimintaa, joka soveltuisi kaikille jäsenryhmille. Johtopäätös oli, että jos kaikkia yhdistävää toimintaa ei voida järjestää, jaostoihin jakautumalla ryhmät voisivat suunnitella ja toteuttaa itselleen sopivaa koulutusta ja muuta ohjelmaa. [12]

“Jäsenryhmittäiset jaokset saattaisivat tehostaa yhdistyksen toimintaa ja tehdä yhdistyksestä jäsenille sopivamman. Aktiivisuus saattaisi nousta. Lisää jäseniäkin voisimme saada, kun yhdistyksen ”moninaisuus ja sekavuus” ei enää estäisi siihen liittymistä”, Ruuskanen kirjoitti.

Jaostoja olisi neljä, ja oman jaostonsa muodostaisivat tieteellisten lehtien toimittajat, painetun ja sähköisen median toimittajat, korkeakoulujen ja tutkimustaitosten tiedottajat sekä järjestöissä ja yrityksissä toimivat tieteestä tiedottajat. Niillä olisi suhteellisen paljon päätösvaltaa, ja yhdistyksiin liityttäisiin niiden kautta. Jaosto hyväksyisi tai hylkäisi hakemuksen, ja yhdistyksen hallitus vahvistaisi menettelyn.

Jaostoista ei saanut kuitenkaan tulla reittiä, jota pitkin yhdistykseen voisi pujahtaa täyttämättä jäsenkriteerejä. Ajalle ehkä kuvaavaa oli, että vuotokohdaksi epäiltiin jo etukäteen yrityksissä ja järjestöissä toimivien tieteen tiedottajien jaostoa.

“Erikseen olisi pohdittava Presstekin ja Lääketieteen toimittajien jäsenten mahdollisuudet kuulua jaostoihin. Tällainen ajattelu ja menettely edellyttävät, että jaostoon kuulumisen edellytykset määritellään selvästi. Kolmen ensimmäisen jaoksen osalta tuskin muodostuu ongelmia, neljännen kohdalla voi tulla. Siitä ei saisi tulla paikkaa, jota kautta yhdistykseen voisi kohta kuulua kuka tahansa. Edustavuutemme katoaisi”, Ruuskanen määritteli.

Jaostomallissa yhdistys hoitaisi kaikkia jäseniä kiinnostavaa toimintaa ja kansainvälisiä yhteyksiä. Lisäksi yhdistyksen toimintaa olisivat vuosi- ja vaalikokousten ja muiden yhteisten tilaisuuksien sekä opintomatkojen järjestäminen. Jaostot toteuttaisivat jäsentensä intressien mukaista toimintaa, esimerkiksi lounaskokouksia, koulutustilaisuuksia ja opintomatkoja. Yhdistys ja jaostot tiedottaisivat toiminnastaan Tiedetoimittaja-lehdessä, jota toimittaisi jaostojen sihteereistä muodostettu yhdistyksen sihteeristö.

Yhdistyksessä olisi kaksi päätöksentekotasoa. Jaostoilla olisi omat johtokunnat, joiden tehtäviä olisivat jäsenten hyväksyminen ja toiminnan järjestäminen. Yhdistyksen hallituksessa olisi kaksi edustajaa jokaisesta jaostosta. Tarkoitus oli, että jaostot muodostaisivat joustavan kanavan erilaiselle toiminnalle. “Joskus ne voisivat olla aktiivisia, toisinaan taas ‘levätä'”, Ruuskanen totesi. Hahmoteltu organisaatiomalli vaikuttaa kankealta ja byrokraattiselta, ja se sitoisi paljon jäseniä jo pelkästään tekemään päätöksiä. Jäisikö heiltä vielä aikaa ja energiaa varsinaisen toiminnan toteuttamiseen?

Hallitus vetosi jäseniin vasta perustetussa Tiedetoimittaja-lehdessä vuoden 1991 lopussa. Jaostoihin jakautuminen toisi hallituksen mielestä säästöä EUSJAn ja EASEn jäsenmaksuihin, koska omissa jaostoissaan olevien tieteellisten julkaisujen toimittajien ja tiedejournalistien lukumäärät voisi ilmoittaa täsmällisesti eikä arvioina kuten aikaisemmin. “Uudistus tuo ryhtiä yhdistyksen mahdollisuuksiin ajaa tiedetoimittajien etuja. Näin liitto-nimellä profiloidaan hieman ylemmäksi”, hallituksen tiedotteessa arvioitiin. [13]

Hallitus ei ollut yksimielinen jaostojen tarpeellisuudesta. Hankkeen kannattajat vetosivat vielä siihen, että jaosto mahdollistaisi muun muassa “tukiryhmän toiminnan ryhmän edustajan keskustelualustana”. [14]

Kevään 1992 vuosikokoukseen osallistui kymmenen Suomen tiedetoimittajat ry:n noin sadasta jäsenestä, ja kuusi heistä oli hallituksen jäseniä. Keskustelussa todettiin, että ryhmien nimitykset ovat epätarkkoja, joten jäsenistön jakaminen jaostoihin olisi vaikeaa. Aktiivisesti toimivien joukko on suhteellisen pieni, ja siksi olisi turhaa lisätä organisaatiota. Kokouksessa sanottiin myös, että “on rikkaus tavata toiminnassa erilaisia ihmisiä, tätä kautta saadaan synergiaa ja oma tietopiiri laajenee”. Vuosikokous ei kannattanut jakautumista jaostoihin. Se palautti asian hallitukselle ja velvoitti hallitusta selvittämään, miten suuri olisi mahdollinen säästö kansainvälisten yhdistysten jäsenmaksuista ja miten muuten niihin kuuluvien jäsenten erottelu voitaisiin tehdä. [15]

On rikkaus tavata toiminnassa erilaisia ihmisiä, tätä kautta saadaan synergiaa ja oma tietopiiri laajenee.

Hallitus päätti seuraavassa kokouksessaan tehdä jäsenkyselyn, jossa selvitetään muun ohessa jäsenistön jakautumista eurooppalaisiin järjestöihin. Tämän jälkeen yhdistyksessä ei ole puhuttu jakautumisesta jaostoihin, mutta säännöt mahdollistavat edelleen niiden perustamisen.

Jaosto-organisaation voi nähdä yrityksenä muokata yhdistyksestä tehokas kaikilla tasoilla. Se tarjoaisi jäsenille kanavia osallistua ja vaikuttaa yhdistyksen toimintaan. Se antaisi mahdollisuuksia tavata samanlaisissa työtehtävissä olevia kollegoja, mutta samalla se eristäisi heitä omiin looseihin. Ammatillisten rajojen yli tapahtuva vuorovaikutus jäisi lähinnä yleiskokousten varaan.

Vuosikokous oli pitänyt ongelmallisena, että jaostojen jäsenyys perustuisi tehtävään eikä toimialaan. Yhdistyksen entinen sihteeri Kerttu Tirronen kirjoitti Tiedetoimittaja-lehdessä, että ryhmien rajaaminen olisi käytännössä vaikeata. “Tehtäviltään selvästi toisista erottuvat ainakin tieteellisten julkaisujen toimittajat. Toisaalta tieteellisen julkaisun toimittaja voi toimittaa myös tiedottavia julkaisuja ja laatia tiedotteita, joten sama henkilö voisi kuulua useaan jaokseen”, Kerttu Tirronen totesi. [16]

Viestinnän professori Anu Kantola kuvaa suomalaisia vallankäytön tyylejä kirjassaan Matala valta. Kantola määrittelee 1970-luvulta 1990-luvun alkuun vallinneen ajanjakson vallan tyylin byrokraattiseksi sosiologi Max Weberiä lainaten. “Byrokratia sopii moderniin erityisen hyvin siksi, että se on demokratian seuralainen. Se perustuu selkeille säännöille, jotka kohtelevat kaikkia tasapuolisesti.” Kantolan mukaan monet asiantuntijat esiintyivät byrokraattisesti puhuessaan järjen nimissä ja nojatessaan tutkittuun tietoon. He suojelivat reviiriään tiukasti, ja esimerkiksi tieteen tekijät vetivät selkeän rajan popularisointiin, eivätkä lääkärit pitäneet siitä, että sairaanhoitajat hoitaisivat heidän töitään. “Modernissa yhteiskunnassa byrokraattinen tyyli ei kuitenkaan ole vain pölyttyneiden virastojen tyyli. Byrokraatteja on paitsi valtion virkakoneistoissa, myös politiikassa, yrityselämässä ja järjestöissä.” [17]

Yhdeksänkymmentäluvun alussa Suomessa alettiin puhua tietoyhteiskunnasta, jossa yhteiskunnallinen, kulttuurinen, taloudellinen ja muu vaikuttaminen perustuu tietoon. Oikeus tietoon nousi keskeiseksi oikeudeksi, ja siten “yksilöllä on oikeus yhteiskuntaa koskevaan tietoon ja omiin tietoihinsa” [18]. Tiedon välinearvo korostui, ja siitä tuli pääomaa. Tutkitun tiedon käyttöä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa pidettiin entistä tärkeämpänä.

Samoihin aikoihin oli käynnissä prosessi, jossa ammattilaisista oli tulossa asiantuntijoita. Tiukasti määritellyt toimenkuvat eivät kovinkaan hyvin vastanneet tietotekniikan tulon myötä muuttuneita töitä. “Aikaisemmin ammatti on ollut sarana, jonka varassa on käännytty, ja se on ollut silta varman alueen ja epävarman alueen, alun ja lopun välillä. Jos sarana ei nyt olekaan ammattisarana, vaan se on alituisesti keskusteltavissa ja ehkä uudelleen ajateltavissa oleva asiantuntijasarana, se on valtava rakenteellinen muutos. Silloin meidän yhteiskunnassa ei ole oikeastaan enää mitään sellaisia instituutioita, jotka olisivat saranainstituutioita. Se on suuri muutos”, sanoi yhteiskuntapolitiikan professori Risto Eräsaari Kulttuuritutkimuksen haastattelussa vuonna 1993. [19]

Tekniikan ja lääketieteen toimittajat pettyivät yhteisöjäsenyyteen

Hallituspaikoistaan huolimatta Presstek ja Lääketieteen toimittajat eivät löytäneet luontevaa roolia toimimisesta Suomen tiedetoimittajain liitossa. Muutaman vuoden kuluessa myös EUSJA osoittautui pettymykseksi. Tekniikan ja lääketieteen toimittajat huomauttivat, etteivät ne saa jäsenmaksuilleen riittävästi katetta. Skismaa aiheutti myös Suomen tiedetoimittajain liiton päätös kerätä Kopiosto-valtakirjat myös yhteisöjäsentensä henkilöjäseniltä.

“Vuosina 1989-90 EUSJAn toiminta oli varsin virkeä. Kansalliset jäsenjärjestöt järjestivät matkoja eri maihin ja Suomessakin järjestettiin elokuussa 1990 viikon pituinen EUSJA-kokous hyvin monipuolisella ohjelmalla. Sitten iski yleinen lama ja matkat loppuivat siihen. EUSJAn newsletter ilmestyi vuonna 1991 kaksi kertaa, sen jälkeen järjestöstä ei kuulunut mitään”, Presstekin silloinen puheenjohtaja kertoo Harriet Öster kertoo.

Syksyllä 1992 Presstekin hallitus otti ensimmäisen kerran esille EUSJA-jäsenyyden mielekkyyden. Presstekin 80 markan jäsenmaksusta meni 25 markkaa EUSJAn jäsenmaksuun. Yhdistyksessä katsottiin, että hyöty ei vastaa panosta.

Vuoden 1994 huhtikuussa Lääketieteen toimittajat ry päätti erota Suomen tiedetoimittajain liitosta.

“Lääketieteen toimittajat olivat omassa vuosikokouksessaan pitkän ja perusteellisen pohdinnan jälkeen päätyneet eroamaan yhdistyksestämme. Ja syy löytyy osin Kopiosto-korvausasioista, osin jäsenmaksustamme”, puheenjohtaja Marjaleena Lampela kirjoitti Tiedetoimittaja-lehdessä. Lampelan mukaan Kopiosto-valtakirjojen luovutuksesta ja omistusoikeuden siirrosta ei löytynyt yksiselitteistä ohjeistoa. [20]

Toinen eroon vaikuttanut tekijä oli Suomen tiedetoimittajain liiton perimä jäsenmaksu. “Kansainväliselle yhdistykselle EUSJAlle menevä osuus lohkaisee nykyisin tästä summasta huomattavan osan ja vastineeksi saatu tarjonta esim. seminaarien muodossa on viime vuosina ollut vähäistä. Lääketieteen toimittajat katsoivatkin siksi, että kulut eivät vastaa antia,” Lampela totesi.

“Aika tyhjentävästi Marjaleena Lampela kirjoittaa aiheesta. Juuri noin se meni”, toteaa Lääketieteen toimittajat ry:n entinen puheenjohtaja Pirkko Vuorio. Kun yhdistys neuvotteli liittymisestä Suomen tiedetoimittajain liittoon, sen hallituksessa ajateltiin, että osana isompaa yhteisöä myös oma yhdistys voisi hyötyä taloudellisesti. “Kävin pitkiä keskusteluja Kopioston kanssa ja kävi ilmi, että Tiedetoimittajat saivat kyllä hyötyä, kun jäsenmäärä kasvoi, mutta Lääketieteen toimittajat -yhdistys “jäi nuolemaan näppejään””, Vuorio kertoo. [21]

Kun Lääketieteen toimittajien ero oli todettu, Suomen tiedetoimittajain liiton hallitus päätti lähettää kaikille lääketieteen toimittajille kirjeen, “jonka mukana seuraa jäsenhakemuslomake, esite ja toimintasuunnitelma ja jossa puheenjohtaja kutsuu heitä hakemaan liiton henkilöjäsenyyttä”. [22]

Presstek jatkoi Suomen tiedetoimittajain liiton jäsenenä vuoden 1999 loppuun. Presstekin varapuheenjohtaja Tuija Käyhkö kertoi Tiedetoimittaja-lehdessä, että “eroamiseen ei liity mitään dramatiikkaa. Uuden vuosituhannen myötä hallitus tarkasteli Presstekin toimintaa ja tulevaisuutta, ja eroaminen Tiedetoimittajista tuntui luonnolliselta kehitykseltä”. [23]

Voi kysyä, miksi Suomen tiedetoimittajain liitto epäonnistui pyrkimyksessään koota siipiensä suojaan muita tiedeviestinnän yhdistyksiä.

Voi kysyä, miksi Suomen tiedetoimittajain liitto epäonnistui pyrkimyksessään koota siipiensä suojaan muita tiedeviestinnän yhdistyksiä. Oliko jaostohankkeen kariutuminen vaikuttanut niin, että tiedetoimittajien yhdistys alkoi suuntautua aiempaa selvemmin henkilöjäsenten yhteisöksi? Toisaalta, kuten edellä on todettu, yhteisöjäsenet tavoittelivat lähinnä etuja omille jäsenilleen, eikä niiden tavoitteena ollut alun alkaenkaan sulauttaa yhdistyksiään Suomen tiedetoimittajain liittoon.

Aktiivista ja rollaattorivetoista tiedeviestintää

Ennen nykyistä eri tieteenalojen rajojen ylitystä ja keskinäistä yhteistyötä korostavaa aikaa, tiedeyhteisössä määriteltiin tieteenalojen reviirit hyvinkin tarkkaan. “Ulosheitto varmistetaan tässä kaksin käsin: ne eivät kuulu meihin, vaan ovat mitä lie filosofeja ja kirjallisuusteoreetikkoja; eivätkä niiden ajatuksetkaan ole professionaalista tiedettä, vaan amatöörimäistä hourailua,” sosiologian professori Antti Eskola totesi kirjassa Jos A niin… vuonna 1994. [24]

Tiedeviestijöiden yhteisöt tuntuvat heijastavan tieteenaloja, joilla niiden jäsenet työskentelevät. Kaikki eivät jaa samaa tiedekäsitystä, mikä näkyy erityisen hyvin kansainvälisessä toiminnassa. Pohjoiseurooppalainen tiedekäsite kattaa kaikki tutkimusalueet humanistista tieteistä luonnontieteisiin ja tekniikkaan, mutta anglosaksisessa maailmassa pitäydytään luonnontieteisiin ja niitä soveltaviin tieteisiin. Tämä näky hyvin esimerkiksi maailman tiedetoimittajayhdistysten liiton missiossa: “The Federation encourages strong, critical coverage of issues in science and technology, environment, health and medicine, agriculture and related fields.

“Suomessa tieteeksi katsotaan myös yhteiskunta- ja humanistiset tieteet, Arts and Letters, mutta anglosaksinen käsitys sulkee nämä pois. Myös saksalaisten mielestä näin kuuluu olla, mutta he haluavat sen varta vasten sinne lisätä, ettei anglosaksinen joukko unohtaisi sitä, että tieteet ovat muutakin kuin fysiikkaa, kemiaa, matematiikkaa, avaruutta ja geologiaa”, toteaa Satu Lipponen, joka toimi EUSJAn puheenjohtajana vuosina 2014–16.

Suomen tiedetoimittajain liitossa rajaa ei ole vedetty tieteenalojen väliin, vaan rajalinja on kulkenut tiedeviestinnän ja muun viestinnän sekä markkinoinnin välillä. Kun hallitus on pohtinut hakijoiden jäsenkelpoisuutta, se on kiinnittänyt huomiota tiedeviestinnän laatuun ja määrään jäsenyydestä kiinnostuneiden päivittäisessä työssä. Vuonna 2008 hallitus tarkensi jäsenkriteerejä painottamalla muun muassa tekijänoikeudellisten teosten tuottamista, tiedeviestintätehtävien jatkuvuutta ja säännöllisyyttä ja tiedeviestinnän merkittävää osuutta työssä. [25]

Vuoden 2007 hallitus on lähdössä palaamassa kokous- ja seminaarimatkalta Pietarista. Suomen asemalla ilmeet olivat aurinkoiset, vaikka hotelli oli kadottanut ryhmäviisumin. Jos rajalla olisi tullut tiukka paikka, hallituksen jäsenet olivat opetelleet laulamaan venäjäksi lauseen: "Hotelli kadotti ryhmäviisumin." Kuvassa vasemmalta Marko Pekkola, Vesa Vanhalakka, Liisa Vihmanen, Ulla Järvi, Anna-Maija Lehvo (Järven takana), Timo Niitemaa, Leena Jukka ja Raili Leino. Kuva: Vesa Niinikangas

Vuoden 2007 hallitus on palaamassa kokous- ja seminaarimatkalta Pietarista. Suomen asemalla ilmeet olivat aurinkoiset, vaikka hotelli oli kadottanut ryhmäviisumin. Jos rajalla olisi tullut tiukka paikka, hallituksen jäsenet olivat opetelleet laulamaan venäjäksi lauseen: “Hotelli kadotti ryhmäviisumin.” Kuvassa vasemmalta Marko Pekkola, Vesa Vanhalakka, Liisa Vihmanen, Ulla Järvi, Anna-Maija Lehvo (Järven takana), Timo Niitemaa, Leena Jukka ja Raili Leino.
Kuva: Vesa Niinikangas

Suomen tiedetoimittajain liiton hallitus totesi elokuussa 2007, etteivät säännöt vastaa enää riittävän hyvin liiton toimialalla tapahtuneita muutoksia ja uusia käytäntöjä. Ajan muuttumista kuvasi muun muassa se, että 1980-luvun käsite ’tieteen tiedotus’ oli vaihtunut käsitteeseen ’tiedeviestintä’. Hallitus katsoi, että tiedeviestintä kattoi tieteen tiedotusta paremmin liiton jäsenten toimintaa tiedejournalisteina, tiedottajina, tiedejulkaisujen toimittajina tai muissa tieteeseen ja tutkimukseen liittyvissä viestintätehtävissä tiedekeskuksissa, kustantamoissa, järjestöissä, kirjastoissa, museoissa ja muissa organisaatioissa. [26]

Vuoden 2008 alussa säännöt kirjoitettiin lähes kokonaan uudelleen. Painotusten muuttumista kuvasi hyvin se, että ensimmäiseksi jäsenryhmäksi nostettiin tiedejournalistit, millä haluttiin korostaa tieteellisen tiedon yhteiskunnallista merkitystä ja laajalle yleisölle tehtävää tiedeviestintää. Taustalla oli myös, että 2000-luvulla journalisteja oli alkanut hakeutua liiton jäseneksi aikaisempaa enemmän. Muita uudistuksia olivat yhteisöjäsenyyden poistaminen, aktiivisen tiedeviestinnän korostaminen jäsenkriteereissä, jäsenen erottamista koskevaa kohdan täsmentäminen, eläkkeelle siirtymisestä ilmoittaminen sekä hallituksen toimihenkilöitä koskevan kohdan täsmentäminen.

Kun hallituksen sääntöehdotus oli julkaistu Tiedetoimittaja-lehdessä, herätti eniten huomiota lause: “Jäsenen tulee ilmoittaa hallitukselle eläkkeelle siirtymisestä. Jäsenyys jatkuu eläkkeelle siirtymisen jälkeen, jos toiminta tiedeviestinnän parissa jatkuu.” Ehdotuksen taustalla oli hallituksen pyrkimys oli nostaa Suomen tiedetoimittajain liiton painoarvoa korostamalla, että se on aktiivisesti tiedeviestintää tekevien yhteisö.

Kevään 2008 vuosikokoukseen tuli neljäkymmentä liiton jäsentä, joista moni oli eläkeläinen. Hallitus oli kokoontunut samana päivänä, ja pitkän keskustelun jälkeen se oli päättänyt, että eläkeläisiä koskevasta sääntökohdasta pyydetään vielä lausunto Yhdistysrekisteristä. Tästä syystä hallitus vei sääntöehdotuksen keskusteltavaksi mutta ei päätettäväksi vuosikokouksessa. [27]

Vuosikokouksen osallistujat olivat lukeneet sääntöehdotuksen tarkkaan, ja kokous päätti, että säännöt käsitellään pykälä pykälältä. Eläkeläisten jäsenyyttä käsittelevä kohta herätti vilkasta keskustelua. Kokous päätti, että sääntöehdotuksesta poistetaan ilmoitusvelvollisuus eläkkeelle siirtymisestä. Hallitukselle esitettiin pohdittavaksi, pitäisikö eläkeläisille luoda oma jäsenkategoria. [28]

Uudet säännöt hyväksyttiin liiton vaalikokouksessa 15.4.2009. Niissä ei ollut mainintaa eläkeläisistä, mutta tiedeviestijöiden uran alkupäätä haluttiin tukea uudella opiskelijajäsenen kategorialla.

Hallituksen aloittama keskustelu eläkeläisten roolista Suomen tiedetoimittajain liitossa toimi lopulta katalysaattorina. Turkulaiset ja tamperelaiset jäsenet alkoivat järjestää koulutustilaisuuksia ja opintoretkiä paikkakunnillaan ja niiden ympäristössä. Timo Niitemaa kirjoitti Tiedetoimittajassa vuoden 2013 lopussa, että liiton eläkeläisjäsenet olivat aloittamassa kerhotoimintaa. Suunnitelmissa oli iltapäiväkahveja, tutustumisretkiä kotimaassa ja yhdessäolotilaisuuksia. Toiminnan luvattiin olevan avointa kaikille jäsenille. Suomen tiedetoimittajain liiton jäsenmäärän kaksinkertaistuminen 2000-luvulla oli nuorentanut jäsenkuntaa. Niitemaa muistutti, että “joukossa on kuitenkin myös pari sataa eläkeiän saavuttanutta tai sitä lähestyvää. Ja joukko kasvaa. Suuret ikäluokat eivät suostu entisajan mummojen ja vaarien tapaan kiikkustuoliin, vaan haluavat jatkaa tiedetoimittajaharrastustaan.” [29]

Syksyllä 2012 Suomen tiedetoimittajain liitto teetti Taloustutkimuksella jäsenkyselyn, jossa selvitettiin jäsenistön kokemuksia, näkemyksiä ja toiveita liiton toiminnasta. Keskeisiä tuloksia oli, että verkostoituminen ja ammatillisen identiteetin vahvistaminen vetivät tiedeviestijöitä Suomen tiedetoimittajain liittoon. Jäsenet arvostivat eniten sitä, että he voivat liitossa ja sen kautta verkostoitua kollegoiden ja muiden tiedeviestinnän ammattilaisten kanssa. Eräs uusi jäsen esitti toivomuksen: “Voisiko olla joitain verkottumispäiviä, joilla uudetkin pääsisivät mukaan?” [30]

Kirjoittaja on toiminut Suomen tiedetoimittajain liiton pääsihteerinä ja Tiedetoimittaja-lehden päätoimittajana sekä kustantajana ja kouluttajana. Hän kuului yhdistyksen hallitukseen vuosina 1992-2007 sekä toimi varapuheenjohtajana 1996 ja puheenjohtajana 1997-99. Nykyisin hän vapaa kirjoittaja. 30 vuodessa maailman ympäri -sarjan kaksi ensimmäistä osaa on julkaistu Tiedetoimittajan numeroissa 3 ja 4/2015, ja viimeinen osa julkaistaan numerossa 3/2016.

Suomen tiedetoimittajain liitto ry:n hallitukset 1994-2005

Juttusarjan osa 1: Tieteellisten toimittajien pitkä marssi järjestäytymisen puolesta
Juttusarjan osa 2: ”Kysyimme heti aluksi jäsenten näkemyksiä”

Viitteet

[1] Vesa Niinikangas: Paul Fogelbergin haastattelu 18.8.2015
[2] Vesa Niinikangas: Timo Malmin haastattelu 1.9.15
[3] Jan Rydman: Lyhyesti. Tieteessä tapahtuu 2003:5, s. 60-61
[4] Jan Rydman: Tiede, julkisuus ja media. Teoksessa Tutkijan eettiset valinnat, toim. Veikko Launis, Sakari Karjalainen, Juhani Pietarinen ja Risto Pelkonen, Gaudeamus 2002
[5] Erkki Karvonen, Terttu Kortelainen & Jarmo Saarti: Julkaise tai tuhoudu! Johdatus tieteelliseen viestintään. Vastapaino, 2014, s. 168
[6] Vesa Niinikangas: Satu Lipposen haastattelu 15.2.2016
[7] Vesa Niinikangas: Ulla Järven haastattelu 23.2.2016
[8] Vesa Niinikangas: Ulla Järven haastattelu 23.2.2016
[9] Paul Fogelberg: Kohta kaksi vuotta organisoitua tiedetoimittajien yhteistyötä. Jäsentiedote 1/1987
[10] Harriet Österin sähköpostiviesti Vesa Niinikankaalle 1.10.2015
[11] http://www.kielitoimistonsanakirja.fi
[12] Jali Ruuskanen: Jaosajattelua. Tiedetoimittaja 2/1992, s. 5-6
[13] Miksi jakaudumme jaostoihin? Tiedetoimittaja 11/1991
[14] Suomen tiedetoimittajat ry, hallituksen pöytäkirja 13.4.1992
[15] Suomen tiedetoimittajat ry, vuosikokouksen pöytäkirja 13.4.1992
[16] Kerttu Tirronen: Jakaudutaanko jaoksiin? Tiedetoimittaja 1992/3
[17] Anu Kantola: Matala valta. Vastapaino 2014, s. 28
[18] Tomi Voutilainen: Oikeus tietoon. Informaatio-oikeuden perusteet. Edita, 2012
[19] Vesa Niinikangas: “Kuolet ellet muutu”. Risto Eräsaaren haastattelu. Kulttuuritutkimus 1993:3, s. 3-14
[20] Marjaleena Lampela: Puheenjohtajalta. Tiedetoimittaja 3/1994, s. 2
[21] Pirkko Vuorion sähköpostiviesti Vesa Niinikankaalle 30.11.2015
[22] Suomen tiedetoimittajain liitto ry, hallituksen pöytäkirja 13.4.1994
[23] Tiedetoimittaja 2000/1, s. 6
[24] Antti Eskola: Sosiaalitieteiden muuttuvat tekstit ja käytännöt. Kirjassa Jos A niin… Toim. Klaus Weckroth ja Mirja Tolkki-Nikkonen. Vastapaino 1994, s. 20
[25] Suomen tiedetoimittajain liitto ry, hallituksen pöytäkirja 31.8.2008
[26] Vesa Niinikangas: Liiton sääntöjen uudistaminen. Tieteen tiedotuksesta tiedeviestintään. Tiedetoimittaja 1/2008, s. 12
[27] Suomen tiedetoimittajain liitto, hallituksen pöytäkirja 16.4.2008
[28] Suomen tiedetoimittajain liitto, vuosikokouksen pöytäkirja 16.4.2008
[29] Timo Niitemaa: Tiedetoimittajien seniorit verkostoituivat: Rollaattorivetoista tiedeviestintää. Tiedetoimittaja 2013:4
[30] Vesa Niinikangas: Reilun kahdeksikon yhdistys. Tiedetoimittaja 2012:4, s. 31-34

MATKALLA MAAILMALLA

Arja-Leena Paavola: Oikeusmurhan jäljet Rouenissa

ESSEE

Elina Hiltunen: Mahdoton tulevaisuuden ennustaminen?

Kolumni

Salla Nazarenko: Keskiluokan korpivaellus

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin