30 vuodessa maailman ympäri

Osa 4: ”Koska olette lähinnä Itä-Eurooppaa…”

Vesa Niinikangas

Tiedetoimittajien maailmanliiton kanadalainen pääsihteeri tarjosi vuonna 2007 Suomen tiedetoimittajain liitolle maailmankonferenssia, koska hänen mielestään olimme lähinnä Itä-Eurooppaa. Tuosta lähtökohdasta lähdimme valloittamaan maailmaa tai ainakin järjestämään konferenssin, jossa olisi osallistujia kaikilta mantereilta. Ennen kuin siihen asti päästiin, oli paljon muutakin tekemistä, sillä tiedeviestintä oli ollut suuressa murroksessa koko yhdistyksen 30-vuotisen historian ajan.

Tiedevalistuksesta osallistavaan tiedeviestintään

Kun Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverronen aloitteli tieteen julkisuutta käsittelevän aiheen parissa noin kaksikymmentä vuotta sitten, Suomessa järjestettiin silloin tällöin seminaareja tieteen popularisoinnista. Niissä eläkeikäiset professorit ja lehtien päätoimittajat valittelivat lähes samanikäiselle yleisölle tiedesivistyksen huonoa tasoa ja sitä, ettei tiede näy mediassa. Nykyään tiedeviestinnän seminaarit vetävät paljon enemmän väkeä ja yleensä nuoria, mikä on näkynyt esimerkiksi Suomen tiedetoimittajain liiton seminaareissa Tieteen päivillä Helsingissä ja kirjamessuilla Turussa. ”Vanhojen hyvien aikojen haikailu on vaihtunut innostukseen ja uusiin kokeiluihin. Tiede on pudotettu alas jalustaltaan, osaksi ihmisten arkea. Eikä tieteestä viestimiseen suhtauduta niin vakavasti kuin ennen”, Esa Väliverronen toteaa kirjassaan Julkinen tiede. ^[1]

Viime vuosina tutkijat ovat joutuneet asemoimaan itseään uudelleen julkisuudessa, kun tutkimustietoa on alettu pitää yhtenä mielipiteenä muiden joukossa. Tiedebarometrit osoittavat kuitenkin, että tiede ja teknologia kiinnostavat suomalaisia suuresti, ja vuoden 2013 barometrin mukaan ne kiinnostivat jopa enemmän kuin urheilu ja viihde. Väliverronen epäilee asian todenperäisyyttä, sillä jos se pitäisi paikkansa, suomalainen mediamaisema olisi luultavasti hieman toisenlainen. ^[2] Vuoden 2001 Tiedebarometrissa tiede vielä kilpaili kiinnostavuudessa urheilun ja kevyen musiikin kanssa. Suomen tiedetoimittajain liiton puheenjohtajana vuosina 2000-02 toiminut Jussi Nuorteva arvelee Tiedetoimittajassa, että vastaajat olivat valikoituneita – kaavakkeen saaneista 2000:sta vain puolet oli vastannut kyselyyn – tai he vähän imartelivat tutkimuksen tekijää. ”Joka tapauksessa 73 prosenttia katsoi, että tieteestä tiedottamista tulisi tehostaa Suomessa. Siinä on varmasti haastetta meille jokaiselle”, Nuorteva toteaa. ^[3]
Helsingin Sanomien entisen päätoimittajan Mikael Pentikäisen mukaan tiede on erittäin kiinnostava ja yksi lehtien luetuimpia sisältöalueita. Hän totesi Suomen tiedetoimittajain liiton seminaarissa syksyllä 2013, että lukijat odottavat kulttuurisivuilta eniten sivistävää sisältöä. ^[4] Suuri kiinnostus tieteeseen ja teknologiaan kertoo myös suomalaisten koulutustason huimasta noususta vuodesta 1970 lähtien. ^[5] Esa Väliverrosen mukaan valistuneen kuluttajan ja yhteiskunnalliseen päätöksentekoon osallistuvan kansalaisen kannattaa olla kiinnostunut tieteestä ja teknologiasta, sillä tiedon puute voi hankaloittaa päivittäistä elämää. ^[6].
Puhe tieteen ja yhteiskunnan suhteista on muuttunut paljon viimeisten parinkymmenen vuoden aikana, ja tiedeviestintä on korvannut aiemmat tieteen popularisoinnin ja tieteen yleistajuistamisen käsitteet. Esa Väliverrosen mukaan tiedeviestinnän oletetaan olevan kaksisuuntaista ja vuorovaikutteista. Tieteen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden pohdinnan rinnalle on noussut puhe yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta. Yhdistäväksi käsitteeksi ’dialogia’ ja ’osallistamista’ korostavalle tiedeviestinnälle on 2000-luvulla vakiintunut public engagement with science, jonka Väliverronen ja Sampsa Saikkonen ovat suomentaneet osallistavaksi tiedeviestinnäksi. Kun popularisointi on pääosin yksisuuntaista maallikkojen valistamista, osallistava tiedeviestintä etsii viestinnälle uusia muotoja ja areenoita ja antaa kansalaisille tai sidosryhmille suuremman roolin. Se korostaa vuoropuhelua, eri osapuolten aktiivista osallistumista ja vastavuoroista oppimista. ^[7] Tiedeviestinnän ammattilaisten yhdistys on todistanut tätä toiminta-alansa suurta muutosta ja osaltaan myös vaikuttanut siihen.

”Itseäni kiinnostaa julkisuuden ja tiedon välinen suhde. Millaisesta tiedosta julkisuus on kiinnostunut ja miten tieteellinen tieto muuttuu mennessään julkisuuteen? Mekanismit, joita pitkin se siirtyy julkisuuteen, ovat vastavuoroisia”, Satu Lipponen toteaa. Hän toimi yhdistyksen puheenjohtajana vuosina 2012-14. ^[8]
Myös tiedonlähteet ovat muuttuneet, mutta tietoa pitää katsoa edelleenkin monesta lähteestä ja eri näkökulmista. ”Painettu sana ja kirja olivat urani alussa todella tärkeitä. Nyt uutislähteenä on valtaosaltaan valikoitunut sosiaalinen media: Twitterin uutisvirta, toki myös valtamediat Suomesta ja maailmalta. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Twitter on nopein näistä. Ehkä Facebookissa syntyy enemmän vastakkainasettelua”, Satu Lipponen sanoo. ^[9]
Ulla Järven ja Tuukka Tammen mukaan maallikkojen osallistuminen tieteestä käytävään keskusteluun on sinänsä kannatettavaa, sillä parhaimmillaan se legitimoi ja parantaa tutkimustulosten käyttöä. Tällaiseen osallistavaan tiedeviestintään on kehitelty monia käytännön sovellutuksia, esimerkiksi fokusryhmäkeskusteluja, konsensuskokouksia, kansalaisraateja ja tiedekahviloita. ”Rakentava keskustelu edellyttää kuitenkin riittävää ymmärrystä tieteen periaatteista ja menetelmistä: myös tieteellisen ajattelun perusteille on oltava sija tiedeviestinnässä”, kirjoittavat Ulla Järvi ja Tuukka Tammi tuoreessa Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia -kirjassa. ^[10]
Suomen tiedetoimittajain liiton pyrkimys yhteiskunnallisten vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen on tapahtunut tavallaan orgaanista tietä, luonnollisen kasvun kautta rekrytoimalla asiantuntijoita ja ammattilaisia ja jos mahdollista tukemalla heitä pääsemään näihin tehtäviin. Ammattimainen tiedeviestintä on lisääntynyt erityisesti yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa, mikä näkyy myös yhdistyksen jäsenkunnassa 2000-luvulla. Alan kehitykseen ovat vaikuttaneet osaltaan myös Tieteen tiedotus ry ja Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta. Suomen tiedetoimittajain liiton jäseniä on ollut jo pitkään Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan ja Tieteen tiedotuksen sekä nykyisin myös Julkisen sanan neuvoston johtotehtävissä. Viime mainitulla on tärkeä rooli erityisesti päiväkohtaisessa julkisessa keskustelussa. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnasta tuli 2000-luvulla erityisesti pääsihteeri Reetta Kettusen ja puheenjohtaja Jussi Nuortevan ansiosta tärkeä ja läheinen yhteistyökumppani tiedeviestintää edistävissä hankkeissa.
”Kun nyt katsoo yhdistyksen toimintaa ja näkee millaisia lahjakkuuksia siellä on, voi sanoa, että edelliset sukupolvet olleet raivaamassa tavallaan tietä heille. Jotakin kertoo sekin, että nykyisen Julkisen sanan neuvoston kautta aikain ensimmäinen palkattu puheenjohtaja Elina Grundström on Suomen tiedetoimittajain liiton jäsen ja entinen hallituksen jäsen, ja neuvoston aktiivisena jäsenenä on liittomme pääsihteeri Ulla Järvi”, Satu Lipponen sanoo. ^[11]
Ulla Järvi on halunnut vaikuttaa siihen, miten toimittaja nähdään ulkoapäin. ”Koska Julkisen sanan neuvosto on itsesäätelyelin, siellä pidetään yllä journalistista kulttuuria, tuetaan ja kannustetaan siihen, eikä niin päin että moititaan, mitä toimittaja tekee. Tuomitseminen ei ole se juttu, vaan se on positiivisen esimerkin antamista, sen mikä journalismissa on hyvää ja mikä siinä on tärkeää”, Järvi toteaa. Hän toimi Suomen tiedetoimittajain liiton puheenjohtajana vuosina 2006-08. Hän teki väitöskirjatutkimusta päivätyön ja puheenjohtajan tehtävän ohessa. Oman tutkimuksen myötä häntä alkoi entistä enemmän kiinnostaa, millaisessa prosessissa lehtijuttu syntyy ja keitä kaikkia siinä on mukana. ”Väitöskirjani yksi osajuttu käsittelee sitä, miten terveysjutut syntyvät. Keräsin yhtenä vuonna kaikki itselleni ja yhdelle kollegalleni tulleet terveyttä, lääketiedettä ja terveyspolitiikkaa käsittelevät lehdistötiedotteet. Analysoin sitä, miten terveystiedon tuottajat pyrkivät median agendalle”, Järvi kertoo. ^[12] Hän kuuluu tiedeviestinnän tutkijoiden toistaiseksi harvalukuiseen joukkoon, sillä Esa Väliverrosen mukaan tieteentutkimuksen aktiivisia harrastajia on Suomessa ehkä muutamia kymmeniä, tiedeviestinnän tutkimuksen tekijöitä vielä vähemmän. ^[13].

Yhdistyksen puheenjohtajana vuosina 2009-11 toimineen Raili Leinon mukaan tiedetoimittajan työ vaatii tietoa, kokemusta ja ammattitaitoa. Valitettavasti sitä eivät aina ymmärrä kustantajat, jotka ”säästöinnossaan supistavat ja säästävät”. Toimittajan haasteita eivät Leinon mukaan ymmärrä myöskään tutkijat. ”Suuret lehdet saavat yleensä haastattelunsa, sillä julkisuuden arvo ymmärretään rahoituksen perustana. Yllättävän usein tutkijat eivät viitsi vaivautua pienten lehtien tähden. Toimittaja voi saada haastattelun sijaan pelkkää tylytystä, että hänellä on liian pieni yleisö”, Raili Leino kirjoittaa Tiedetoimittajassa vuonna 2009. Hänen mielestään se on hyvin lyhytnäköistä, sillä tiedotusvälineet referoivat usein toisiaan. Pienilevikkiset paikallis- ja erikoisjulkaisut ovat tärkeitä aihepankkeja suuremmalle medialle. ^[14]
Suomen tiedetoimittajain liitto on kokenut alan muuttumisen ja kehittymisen myös sisältä päin, jäsenistönsä kautta. Kun viestintä tieteestä on muuttunut yksisuuntaisesta valistuksesta osallistavaksi tiedeviestinnäksi, yhdistys ei ole voinut pitäytyä vanhaan ja totuttuun. Kaikki jäsenryhmät ovat kokeneet tietotekniikan mukanaan tuomat työnkuvien muutokset ja joutuneet opettelemaan uusia taitoja. Suuri harppaus paperikeskeisestä julkaisemisesta sosiaaliseen mediaan on tapahtunut yhdistyksen historian aikana, ja jäsenet ovat eläneet sen yhdessä.
Yhdistyksen hallitukset ovat joutuneet vuorollaan miettimään jäsenkriteerejä ja ratkaisemaan, kenet hyväksytään jäseneksi ja kenet jätetään ulkopuolelle. Päätöksentekijät ovat luovineet jäsenilleen ammatillisen statuksen antavan killan, jäsentensä palkka- ja muita etuja ajavan ammatillisen yhdistyksen ja ammattialaa puolustavan aatteellisen yhdistyksen välimaastoissa. Ensimmäisten pelkästään internetiin julkaisuja tekevien verkkotoimittajien hyväksymistä jäseniksi pohdittiin hallituksessa pitkään. Apurahapäätöksiä tehdessään hallitus saattoi esimerkiksi oudoksua hakemusta, jossa toimittaja pyysi avustusta Nokian kommunikaattorin hankitaan. Epäiltiin, pystyisikö hän kirjoittamaan sillä juttunsa valmiiksi ja lähettämään sen toimitukseen. Tablettitietokoneiden kohdalla kynnys oli sitten jo matalampi. ^[15]
Toiminta-alan muutokset ovat heijastuneet enemmän tai vähemmän jäsenyyttä hakevien taustoista ja odotuksista, mutta myös uusien hallituksen jäsenten alaa koskevista käsityksistä ja pyrkimyksistä. Selvimmin ne ovat näkyneet, kun sääntöjä on uudistettu ^[16]. Vuonna 2008 hallitus kehitti kriteerejä, joiden avulla tiedeviestinnän yleisiä ominaisuuksia ja eri tehtävien erityispiirteitä voidaan entistä paremmin ottaa huomioon jäsenkelpoisuutta arvioitaessa. ^[17]. Aiemmin oli painotettu esimerkiksi tiedeviestinnän tietynsuuruista prosentuaalista osuutta kokonaistyöajasta.

Yhdistys kehittää organisaatiotaan ja vaikuttajan rooliaan

Ensimmäisten kymmenen vuoden aikana yhdistyksen jäsenmäärä kasvoi yli kahteen sataan. Vuonna 2000 oli yli 500 jäsentä, ja tuhannen jäsenen raja ylitettiin vuonna 2012. Vähitellen tieteellisten julkaisujen toimittajien, journalistien ja tiedottajien jäsenryhmät ovat kasvaneet suurin piirtein yhtä suuriksi, ja yhdessä ne muodostavat noin 90 prosenttia jäsenistöstä. Neljäs jäsenryhmä koostuu muun muassa kustantamoissa, järjestöissä, tiedekeskuksissa ja museoissa työskentelevistä tiedeviestinnän ammattilaisista. Yhdistys on selvinnyt melko hyvin erilaisista järjestäytymiseen liittyvistä paineista, mikä näkyy muun muassa vuonna 2005 tehdystä pienestä jäsenkyselystä ^[18] ja vuonna 2012 tehdystä suuresta jäsentutkimuksesta ^[19]. Jälkimmäisen kyselyn mukaan jäsenet arvostavat eniten mahdollisuutta verkostoitua muiden tiedeviestinnän ammattilaisten kanssa. Toiseksi tärkeintä on liiton antama tuki ammatilliselle identiteetille, ja kolmannella sijalla on mahdollisuus saada lehdistökortti.

Toiminnan painotukset näkyvät vuosittaisissa toimintasuunnitelmissa ja -kertomuksissa. Vuoden 1986 toimintakertomuksen mukaan yhdistyksen tarkoituksena oli ”edistää tieteen julkaisutoimintaa ja tieteellisen tiedon välitystä kehittämällä tiedetoimittajien ammatillisia taitoja ja tiedetoimittajan asemaa julkaisuprosessin suunnittelijana ja toteuttajana”. Tässä näkemyksessä näkyy vahvasti se, että yhdistyksen alkutaipaleella tieteellisten julkaisusarjojen toimittajat muodostivat enemmistön jäsenistöstä. Yhdistys paneutuikin koulutusohjelmassaan erityisesti heidän ammatillisen roolin vahvistamiseen ja ammatillisten taitojen kehittämiseen. ^[20]
Vuoden 1989 toimintakertomuksessa todetaan, että yhdistyksen tarkoituksena oli edistää tieteen julkaisutoimintaa niin tiedeyhteisössä kuin koko yhteiskunnassa. Yhdistys pyrki kehittämään tämän toiminnan parissa työskentelevien tiedetoimittajien ammattitaitoja ja lisäämään luovan toimitustyön arvostusta. ^[21] Tämä näkemys on edellistä tasapainoisempi ainakin siinä mielessä, että sen voidaan katsoa sopineen kaikille jäsenryhmille. Se on toistunut lähes samana toimintakertomuksissa siitä lähtien.
Yhdistyksen hallitus on kokoontunut suhteellisen usein, jopa kymmenen kertaa vuodessa. Vuoden 2005 alussa hallitus totesi, ettei kokouksissa voinut paneutua pitkän aikavälin suunnitteluun. Hallitus päätti sisäisen strategiaseminaarin järjestämisestä EU:n tiedekonferenssin yhteydessä Brysselissä saman vuoden syksyllä. Puheenjohtaja Jan Rydman kirjoittaa Tiedetoimittajassa, että strategiaseminaari kuulostaa ”kavahdettavalta tai vähintäänkin ikävän byrokraattiselta. Lopputulos oli kuitenkin hyvin antoisa: liitolle muotoiltiin selkeä kolmen vuoden toimintaohjelma vuosille 2006–08.” ^[22]
Puheenjohtajana vuosina 2003-05 toimineen Jan Rydmanin mukaan yhdistys oli aktiivinen toimija niin maailman kuin Euroopan tasollakin. Se tarkoitti niin hallinnossa toimimista kuin jäsenkunnan aktiivista osallistumista kansainvälisiin tiedeviestinnän tapahtumiin. Rydman oli kutsuttu tiedetoimittajien maailmanliiton hallituksen talousjaostoon. Myös kansallisella tasolla tiedetoimittajien yhdistys oli vahvistamassa profiiliaan vahvasti. Toiminnan suunnittelussa korostettiin tiedeviestintäkoulutuksen kehittämistä ja sen aseman vahvistamista niin yhteiskunnassa laajemmin kuin yliopistoissakin sekä aktiivista yhteiskunnallista vaikuttamista tiedeviestinnän kysymyksissä. Liitto pyrki kohentamaan myös koululaisten tieteen ja tiedeviestinnän lukutaitoa. ^[23]

Brysselin seminaarissa hallitus loi vanhan toiminta-ajatuksen pohjalta vision, jonka ensimmäinen lause siirsi painopistettä tiedejournalismiin: ”Jokaisella on oikeus saada tietoa tieteen tuloksista ymmärrettävästi omalla äidinkielellä.” Teesin syntyyn vaikutti ennen kaikkea englannin kielen vahvistunut asema tutkimuksen kielenä. Hallituksen mielestä oli tärkeää, että kansalaiset saavat tietoa tieteestä omalla äidinkielellään. ^[24]
”Minähän olin journalistipuheenjohtaja, ja ajattelin että nyt puhutaan tiedejournalismista. Mielestäni pitääkin olla niin, että puheenjohtaja tuo oman itsensä ja oman taustansa yhdistyksen johtamiseen. Silloin olin jo tekemässä viestinnän tutkimusta, ja halusin että yhdistyksessä ryhdytään puhumaan myös tiedejournalismista viestinnän tutkimuksessa”, Ulla Järvi kertoo. ^[25]
Yhdistyksen hallituksen seminaareista tuli nopeasti perinne ja tärkeä osa toimintavuotta. Ne ovat tarjonneet etenkin uusille hallituksen jäsenille mahdollisuuden paneutua ja vaikuttaa yhdistyksen kehittämiseen, ja samalla he ovat oppineet tuntemaan toisiaan paremmin kuin esityslistojen rajaamissa kokouksissa. Seminaareissa on muun muassa pohjustettu sääntöjen uudistamista, päivitetty jäsenkriteerejä ja perusteltu sihteerin tehtävän muuttamisesta pääsihteeriksi. Sihteerin asemaa oli vahvistettu jo vuonna 2004, kun minä olin puheenjohtaja Rydmanin aloitteesta aloittanut tehtävässä. Yhdistys oli kasvanut jo varsin suureksi, lähes 800:n jäsenen yhteisöksi, mikä edellytti ammattimaista toiminnan johtamista. ”Näitä tehtäviä ei enää hoideta oman toimen ohessa kuten aikaisemmin”, Rydman kirjoittaa Tiedetoimittajassa. ^[26]

”Opintomatkoilla ja yleiskokouksissa sanottiin, että liitto pärjää ilman pääsihteeriä ja että se pärjää ilman hallituksen seminaareja. Pelättiin, että liiton johdosta tulee liian kiinteää ja jämähtänyttä, jos se saa yhden työntekijän. Se oli iso asia, jossa täytyi pitää oma päänsä, että toiminta ei voi jatkua vapaaehtoispohjalta. Siinä asiassa jouduin puheenjohtajana altistumaan kovimmalle kritiikille. Se oli kuitenkin tärkeimpiä asioita, joita teimme. Ilman vakituista työntekijää liitto ei olisi sitä, mitä se on nyt”, Ulla Järvi muistelee keskustelua syksyllä 2007. ^[27]
Aika on heijastunut Suomen tiedetoimittajain liiton hallituksen laatimiin visioihin, joihin pyrittiin kiteyttämään lähivuosien tavoitteet. Vuonna 2007 Pietarissa pidetty seminaari korosti, että liiton jäsenten välittämä tieteellinen tieto on paitsi asiallista myös luotettavaa ja ymmärrettävää. Seuraavan kerran visiota uudistettiin vuonna 2012, jälleen Pietarissa. Hallitus halusi suunnata tulevaa toimintaa niin, että vuonna 2015 yhdistys on tunnettu ja arvostettu, riippumaton tiedeviestijöiden järjestö, joka edistää tieteellistä ymmärrystä ja kriittistä ajattelua yhteiskunnassa. ^[28] Puheenjohtaja Satu Lipponen kirjoittaa Tiedetoimittajassa, että tiedetoimittajien maailmanliitto WFSJ on tuottanut samantapaisen vision. ”Tiede ei saa syrjäytyä etäiseksi ja vaikeaksi. Avoin tiede korjaa itse virheitään. Tiede on tapa hankkia tietoa maailmasta. Yhteiskuntatieteilijän silmin tiede on myös valtainstituutio, ja sellaisena sitä pitää käsitellä kriittisesti. Tässä tehtävässä tarvitaan myös journalismia”, Satu Lipponen toteaa. ^[29]

Kööpenhaminassa vuonna 2013 hallitus paneutui verkostoitumiseen, mikä näkyi myös visiossa. Se mukaan yhdistys edistää tieteellistä ymmärrystä ja kriittistä ajattelua vahvana aloitteentekijänä tiedeviestinnän verkostojen solmukohdassa. ^[30] Verkostoista ja verkostoitumisesta keskusteltiin yhdistyksessä vilkkaasti erityisesti tiedetoimittajien maailmankonferenssin järjestämisen yhteydessä, ja se oli teemana myös Tiedetoimittajan vuoden 2013 viimeisessä numerossa. ^[31]
Satu Lipponen on ollut pitkään kiinnostunut verkostoista. ”Kun lueskelin niitä käsitteleviä juttuja, vastaan tuli tuttuja nimiä kuten Chicagon koulukunta ja sosiaalisten verkostojen tutkija Ronald Stuart Burt. Verkostot tulivat uudelleen muotiin”, Satu Lipponen kertoo. Verkostoista halutaan tiettyä tietoa ja hyötyä sekä työn jakamista, ja samalla tarjotaan omaa osaamista ja tietoa muiden käyttöön. ^[32]
Ulla Järvi kertoo, että hän ei ehkä olisi koskaan päässyt Suomen Lääkärilehteen töihin, jos hän ei olisi liittynyt Lääketieteen toimittajiin. ”Yhdistyksen myötä pääsin koulutuksiin ja pääsin perehtymään asioihin. Meillähän eivät lääkärit ole terveystoimittajina vaan yhteiskuntatieteellisen koulutuksen saaneet toimittajat. Ilman Lääkärilehteä olisin tuskin alkanut tehdä maisterintutkintoa ja väitöskirjaa. Sitä kautta perehdyin tieteen tekemisen logiikkaan”, Ulla Järvi arvioi verkostoitumisen hyötyjä. ^[33]
Hallituksen seminaarissa Gdanskissa syksyllä 2011 luotiin organisaatio, jolla toteutettiin tiedetoimittajien maailmankonferenssi Helsingissä kesällä 2013. Tavoitteena oli, että kaikilla hallituksen jäsenillä olisi mielekäs rooli tapahtuman järjestämisessä komiteoiden tai työryhmien puheenjohtajina tai muissa tehtävissä.
Kun maailmankonferenssin järjestelyt etenivät, hallitus havahtui pohtimaan, millaisiin vastuisiin yhdistyksen hallitus ja toimihenkilöt joutuvat sitoutumaan. Entä jos konferenssi epäonnistuu ja tuottaa suuret tappiot yhdistykselle? Joutuvatko hallituksen jäsenet vastaamaan tappioista henkilökohtaisella omaisuudellaan? ^[34]
Hallituksen toimeksiannosta konsultoin Ernst & Young tilintarkastusyhteisöstä KHT Osmo Valovirtaa, joka oli toiminut pitkään yhdistyksen tilintarkastajana ja perehtynyt hyvin sen toimintaan ja hallintoon. Valovirta totesi, että hallituksen vastuu on kollegiaalinen, vaikka korvausvelvollisuus on lopulta hallituksen yksittäisellä jäsenellä. Hän korosti sitä, että hallituksen jäsenet olisivat ennemmin ylivarovaisia jäävätessään itsensä päätöksenteosta. Tällaista käytäntöä Suomen tiedetoimittajain liiton hallitus olikin noudattanut toiminnassaan. Päätöksiä tehtäessä hallituksen tulee miettiä asioita myös siltä kannalta, miltä ne näyttävät hallituksen ulkopuolelta. Osmo Valovirta piti tärkeänä riittävän hyvää dokumentointia päätöksenteossa. Liiton tilintarkastajana hän on todennut tämän puolen olevan kunnossa. Suomen lainsäädännössä ja oikeudenkäytössä korostetaan huolellisuusvelvoitetta, mikä osaltaan rajaa käytännön vastuuta. Se edellyttää sitä, että hallitus dokumentoi tekemänsä päätökset riittävän tarkasti sekä seuraa ja valvoo asioita aktiivisesti. Vahingon sattuessa huolellisuuden asteella on iso merkitys, ja maailmankonferenssin järjestäminen korosti tilintarkastajan mukaan sitä. Kun toimitaan huolellisesti, hallituksen jäsen ei ole lähtökohtaisesti korvausvelvollinen, jos joku tekee liiton toiminnassa rikoksen. Hallituksen vastuut liittyvät linjanvetoon, päätöksentekoon ja seurantaan. Kun hallitus harjoittaa seurantaa, keskeinen kysymys on: ”Mitä voisi tehdä paremmin?” ^[35]
Tilintarkastaja Osmo Valovirta oli ehdottanut vuoden 2010 tilintarkastuksessa, että hallituksen ja tilintarkastajien käyttöön on hyvä tehdä ”punainen kansio”, johon koottaisiin aikaisemman toiminnan tuottamat päätökset, jotka tulee jatkuvasti ottaa toiminnassa huomioon. ^[36] Hyvät käytännöt Suomen tiedetoimittajain liiton päätöksenteossa -asiakirja hyväksyttiin hallituksen kokouksessa vuoden 2013 alussa, ja sitä on myöhemmin muokattu ja päivitetty.

Kopiointikorvaukset mahdollistavat apurahojen ja palkintojen jakamisen

Suomen tiedetoimittajain liitto on kehittynyt vakavaraiseksi siitä lähtien, kun se Kopiosto ry:n jäsenenä alkoi saada valokopiointikorvauksia. Suomessa kirjojen ja lehtien valokopioinnista johtuvia tulonmenetyksiä on kompensoitu kustantajille ja tekijöille 1970-luvulta lähtien. Kansainvälisesti on harvinaista, että korvaukset maksetaan kustantaja- ja tekijäyhdistysten kautta eikä suoraan tekijöille. Suomalaisesta mallista ovat muut tiedetoimittajajärjestöt olleet kiinnostuneita, ja tiettävästi Yhdysvalloissa on alettu luoda senkaltaista järjestelmää.
Puheenjohtaja Jan Rydman iloitsee Tiedetoimittajassa joulukuussa 2005, että ”liiton saamat Kopiosto-korvaukset nousivat viime vuoden 154000:sta noin 238000:teen euroon, kasvua siis lähes 55 prosenttia”. Osittain tämä oli seurausta jaettavan summan kasvamisesta, osittain liiton kannalta edullisemmiksi neuvotteluista osuuksista. ^[37]
Korvausten kasvu kuitenkin pysähtyi ja alkoi pienentyä 2000-luvun jälkipuolella, kun yliopistoissa oli siirrytty paperikopioista digitaaliseen kopiointiin. Koska yhdistyksen saamat korvaukset tulevat pääosin yliopistoista, summat alkoivat vähentyä ja olivat alimmillaan noin kolmanneksen pienemmät huippuvuosiin verrattuna. Kun digitaalisista kopioista vuosilta 2010-13 alettiin jakaa korvauksia, rahatilanne on alkanut kehittyä paremmaksi. ^[38]
Kopiointikorvaukset on käytettävä yhdistyksen toimialan ja tavoitteiden mukaisesti. Suomen tiedetoimittajain liitossa niillä rahoitetaan apurahat, palkinnot, opintomatkat ja muut koulutukset, tiedotustoiminta ja kansainvälinen toiminta sekä näiden toteuttamiseen tarvittava hallinnollinen työ. Vaikka apurahojen jakaminen on ollut hallituksen tärkeimpiä tehtäviä jo 1990-luvun alusta lähtien, jäsenille ne ovat vasta neljänneksi tärkein syy kuulua yhdistykseen. ^[39]

Kun yhdistys alkaa jakaa palkintoja, se on saavuttanut tietyn tason. Suomen tiedetoimittajain liiton Vuoden tiedetoimittaja -palkinnolla on sattuman oikusta traaginen tausta. Yhdistyksen sihteeri ja Tiedetoimittaja-lehden toimittaja Päivi Helminen kuoli rattijuopon yliajamana syyskuun alussa 1997. Olin tuolloin yhdistyksen puheenjohtaja, ja mietimme hallituksessa, miten voisimme kunnioittaa Päivin muistoa. Ehdotuksestani hallitus päätti perustaa palkinnon, jonka myöntämiskriteereissä tuotaisiin esille Helmiselle tärkeitä asioita tieteestä viestimisessä. ^[40] Hallitus päätti, että palkinnon nimi on Tiedetoimittaja-palkinto ja että siitä käytetään liiton sisäisesti nimeä Päivi Helmisen muistopalkinto ^[41]. Ensimmäinen palkinto annettiin yhdistyksen ansioituneelle perustajalle, professori Paul Fogelbergille Valon juhlassa helmikuussa 1998 ^[42]. Sen jälkeen palkintoa on jaettu seitsemäntoista kertaa. Vähitellen palkinnon saajasta alettiin käyttää nimeä Vuoden tiedetoimittaja. Vuodesta 2011 on jaettu vuosittain myös kaksi Tiedeviestintä-palkintoa ^[43].
Palkinnoilla on useita tehtäviä. Niillä kunnioitetaan palkinnonsaajan elämäntyötä tai tiettyä palkitsemisen arvioista tekoa, ja samalla niiden avulla tehdään tunnetuksi erilaisia tapoja tehdä tiedeviestintää. Lisäksi ne tuovat esille palkintoja jakavaa organisaatiota ^[44]. Palkinnoilla voidaan myös yllättää ja kommentoida ajankohtaista keskustelua: ”Ihailen erityisesti kannanottoa, että Dosenttiliitto palkittiin Tiedeviestintäpalkinnolla. Se oli aivan nerokasta”, Satu Lipponen toteaa. ^[45]
Samaan aikaan syksyllä 2005 kun Jan Rydman kertoi ilosanomaa suurista korvauksista, Kopiostossa oli valmisteltu esitystä lopettaa valokopiointikorvausten maksaminen tekijä- ja kustantajajärjestöjen kautta ja siirtyä tilittämään korvaukset suoraan kopioitujen teosten oikeudenomistajille. Sitä perusteltiin mahdollisilla EU:n tekijänoikeuksia käsittelevillä linjauksilla, joiden kanssa suomalainen järjestelmä olisi kenties ristiriidassa. Kopiosto selvitti keväällä 2006 kyselyin ja keskusteluin, miten mahdollinen muutos vaikuttaisi järjestöjen toimintaan. Suomen tiedetoimittajain liiton hallitus totesi, että jos kopiointikorvausten tulouttaminen loppuu, yhdistyksen toiminnalta katoaisi pohja. Sen apurahajärjestelmä, koulutustoiminta ja tiedejournalismin yhteiskunnallisen roolin kohottamiseen tähtäävä toiminta loppuisivat tai näivettyisivät. ^[46] Kun kaikki tekijänoikeusjärjestöt – niin tekijöiden kuin kustantajien puolelta – vastustivat muutosta, hanke raukesi.

Idän ja lännen välissä – vai sittenkin omillaan maailmassa?

Yhdistyksen hallitus asetti jo ensimmäisessä kokouksessaan vuonna 1985 tavoitteen solmia yhteyksiä sekä Pohjoismaiden että Itä- ja Länsi-Euroopan kollegoihin ja organisaatioihin. Kiinnostavia järjestöjä olivat erityisesti tieteellisten julkaisujen toimittajien European Association of Science Editors (EASE, perustettu 1982) ja International Federation of Scientific Editors’ Associations (IFSEA, myöhemmin IFSE, perustettu 1977) sekä tiedejournalistien European Union of Science Journalists’ Associations (EUSJA, perustettu 1971). ^[47] Suomen tiedetoimittajat liittyi näiden järjestöjen jäseneksi 1980-luvun lopulla. Tiedejournalistien maailmanjärjestö World Federation of Science Journalists (WFSJ) perustettiin Brasiliassa vuonna 2002, ja Suomen yhdistys liittyi sen jäseneksi vuonna 2004. Kolme suomalaista on toiminut tiedeviestinnän kansainvälisten järjestöjen puheenjohtajina: Paul Fogelberg EASEssa vuosina 1991-94, Vesa Niinikangas WFSJ:ssa 2011-13 ja Satu Lipponen EUSJAssa 2014-16.

IFSEA suuntasi toimintaansa Per-Edvin Perssonin mukaan ”kolmannen maailman maihin, joissa tieteellisen julkaisutoiminnan ongelmat ovat vielä suurempia kuin teollisuusmaissa”. Hän totesi myös, että luomalla aktiivisesti yhteyksiä tieteellisiin julkaisijoihin ulkomailla voidaan myös Suomessa tuotetun tieteellisen kirjallisuuden näkyvyyttä lisätä. IFSEA oli ollut vaikuttamassa siihen, että afrikkalaiset tieteellisten julkaisujen toimittajat perustivat oman yhdistyksen vuonna 1985. ^[48] Timo Malmin mukaan IFSEA tarjosi Suomen tiedetoimittajain liitolle tilaisuutta osallistua Itä-Euroopan maiden tieteen tiedotuksen rakentamiseen ja sen ”arvojärjestelmän muuntamiseen länsimaisen perinteen pohjalle”. Tampereen yliopiston kanssa suunniteltiin koulutusta itäeurooppalaisille tiedetoimittajille, mutta se ei toteutunut. IFSEAn toiminta alkoi siinä vaiheessa hiipua, ja suomalaiset jättäytyivät pois järjestön toiminnasta. ^[49] IFSEAn historian valossa on kiinnostavaa, että vuosina 2009-13 tiedetoimittajien maailmanjärjestö WFSJ koulutti tiedejournalisteja Afrikassa ja Lähi-Idässä ja auttoi heitä perustamaan tiedetoimittajayhdistyksiä. ^[50]
EASE, EUSJA ja WFSJ toimivat edelleen aktiivisesti, ja ne tarjoavat suomalaisille tiedetoimittajille mahdollisuuden verkostoitua, osallistua ja vaikuttaa eurooppalaisilla foorumeilla. EASE järjestää kolmen vuoden välein konferenssin eri puolilla Eurooppaa. Suomessa se on pidetty toistaiseksi kerran, keväällä 1997. Suomalaiset tieteelliset toimittajat voivat liittyä EASEen suoraan tai kuulua siihen Suomen tiedetoimittajain liiton yhteisöjäsenyyden kautta. EUSJA on järjestänyt opintomatkoja tutkimuslaitoksiin perustamisestaan lähtien, ja ideana on, että kansallinen yhdistys hoitaa käytännön järjestelyt ja hankkii sponsorit, ja muut yhdistykset voivat lähettää matkoille yhden tai kaksi osallistujaa. Matkat ovat olleet suosittuja, ja useita kymmeniä suomalaisiakin on osallistunut niille. Suomessa on järjestetty kolme opintomatkaa yhteistyössä Tekesin, Suomen Akatemian, Finnfactsin ja ulkoministeriön kanssa. WFSJ:n tärkeimpiä tapahtumia on maailmankonferenssi, joita on järjestetty vuodesta 1992 lähtien. Järjestö itse asiassa kehittyi maailmankonferenssien kautta, ja se perustettiin EUSJAn aloitteesta.

EUSJAn 35-vuotisjuhla järjestettiin Helsingissä syksyllä 2006. Juhlassa julkaistiin EUSJAn historiikki The barriers are down, jonka toimitin yhdessä englantilaisen Barbara Drillsman kanssa. Kirjan nimi viittaa siihen, että järjestö pyrki alusta lähtien madaltamaan raja-aitoja Euroopassa ja saattamaan lännen ja idän tiedetoimittajat yhteen. Kesti kuitenkin lähes kaksikymmentä vuotta, ennen kuin tavoite toteutui. Unkarilainen István Palugyai kirjoittaa historiikissa, että hän pääsi kollegoineen yhteyteen Länsi-Euroopan tiedetoimittajien kanssa vasta kommunistisen järjestelmän kukistumisen jälkeen alkukesällä 1990. Silloin järjestettiin ensimmäinen idän ja lännen tiedetoimittajien yhteinen seminaari laivalla, joka purjehti Itävallan Kremsistä Tšekkoslovakian Bratislavan kautta Budapestiin. Palugyai kertoo, että tällä matkalla he päättivät erota Unkarin journalistiliitosta ja perustaa tiedetoimittajien yhdistyksen, joka sitten hyväksyttiin EUSJAn jäseneksi ensimmäisenä Itä-Euroopan entisistä sosialistimaista. ^[51]
István Palyguaista tuli nopeasti EUSJAn aktiivisimpia toimijoita. Suomen tiedetoimittajien hallituksen jäsen Hannu Heikkilä oli osallistunut samaan seminaariin, jossa oli edustajia myös Tšekkoslovakiasta, Bulgariasta, DDR:stä, Jugoslaviasta, Neuvostoliitosta, Puolasta ja Romaniasta. ”Itävaltalaiset olivat oivaltaneet tilaisuutensa tulleen: heidän aloitteestaan EUSJAsta tehtäisiin uudessa poliittisessa tilanteessa todella eurooppalainen yhteistyöelin”, Heikkilä kirjoittaa yhdistyksen jäsentiedotteessa. Hän pahoittelee, että suomalaisten aloitteesta huolimatta ”ulkoministeriömme nuiva asenne kariutti ajatuksen saada myös Helsingissä pidettyyn EUSJA-seminaariin osallistujia EUSJA-maiden ulkopuolelta ainakin Virosta ja muualta Neuvostoliitosta.” Suomi olisi voinut siten tavallaan virallistaa jo olemassaolevan Itämeren piirin tiedetoimittajien yhteistyön. ^[52]
Liisa Savunen toimi Suomen tiedetoimittajain liiton edustajana EUSJAssa vuosina 2001-06. Tehtävä oli innostava ja mukava, ”niin kuin liiton tehtävät muutenkin. Olen nähnyt, että Suomi on tiedetoimittamisessa todellinen suurvalta, sillä liittomme on Euroopan suurimpia”, Savunen kertoo. EUSJAn tulevaisuuden haasteena hänen mielestään oli lisätä näkyvyyttä Euroopassa. Se ei välttämättä edellyttänyt suuria taloudellisia resursseja, vaan parempaa valmiutta ja kykyjä sekä motivoida että mobilisoida omia jäsenjärjestöjä yhteistyöhön. ^[53]
Satu Lipponen valittiin EUSJA:n puheenjohtajaksi maaliskuussa 2014. Kolmen jäsenjärjestön – Alankomaiden, Britannian ja Sveitsin – edustajat ajoivat puheenjohtajaksi hollantilaista ehdokasta. Kun tämä hävisi vaalin, he ilmoittivat yhdistystensä eroavan järjestöstä. Se oli odotettavissa, sillä samat henkilöt olivat jo jonkin aikaa valmistelleet oman eurooppalaisen järjestön perustamista. Satu Lipposen mukaan EUSJA on nykyään hyvin suosittu yhteistyökumppani, mutta sen kehittämistä jarruttaa muun muassa se, että monet sen jäsenistä ovat pieniä ja melko passiivisia. ^[54]

”Monella yhdistyksellä ei ole yhteiskunnallista visiota. Isoin asia on tietysti se, että samat ihmiset jatkavat vuodesta toiseen yhdistystensä edustajina EUSJAssa, jotkut jo peräti yli kolmekymmentä vuotta. Vallitseva asenne on: näin on aina tehty eli mitään ei saa muuttaa”, Satu Lipponen huokaa. ”Sitten kaikkein ikävin asia EU-projektien suhteen on, että toimittajien kautta pyritään saamaan julkisuutta”, Lipponen sanoo. ^[55]
Satu Lipposen mukaan Euroopasta on vaikeaa löytää toista EUSJAn kaltaista toimijaa, joten sillä on ollut kovaa vientiä. Varsinkin komission ja yliopistojen piiristä tulee kyselyitä, ja on jouduttu jopa kieltäytymään parista hankkeesta. ”Sen olen huomannut, että EUSJAn jäsenyhdistyksissä on paljon lahjakkaita ihmisiä, joista olisi todella iloa niissä projekteissa”, Satu Lipponen kertoo. ^[56] Hänen puheenjohtajakaudellaan EUSJA alkoi järjestää Euroopan tiedetoimittajien konferensseja, joista ensimmäinen pidettiin Kööpenhaminassa ESOF-tapahtuman yhteydessä kesällä 2014.

Maailman ympäri ja takaisin – tiedetoimittajien maailmankonferenssi Helsingissä

Suomen tiedetoimittajain liiton suurimpia panoksia kansainväliseen toimintaan on ollut tiedetoimittajien maailmankonferenssin (World Conference of Science Journalists, WCSJ) järjestäminen Helsingissä kesällä 2013. Yhdistys oli alkanut valmistautua jo keväällä 2007. WFSJ:n pääsihteeri Jean-Marc Fleury kirjoitti minulle silloin, että vuoden 2009 jälkeen konferenssi pitäisi järjestää mahdollisimman lähellä Itä-Eurooppaa, ja Helsinki sopisi parhaiten paikaksi. ^[57] Myöhemmin Fleury korosti, että Helsingin konferenssiin pitäisi saada paljon osallistujia Itä-Euroopan maista.
Jean-Marc Fleury oli todennut Jan Rydmanille ja minulle jo vuoden 2004 Montréalin maailmankonferenssissa, että suomalaisten kannattaisi pyrkiä kilpailemaan konferenssin järjestämisestä. Vastasimme, ettei yhdistyksemme ollut vielä valmis niin suureen tapahtumaan. Mutta kun kahdenkymmenen hengen opintoryhmä oli kokenut innostavan maailmankonferenssin Australian Melbournessa huhtikuussa 2007, mieli alkoi muuttua. Yksi Melbournen hengen kokeneista oli Helsingin yliopiston viestintäpäällikkö Jorma Laakkonen, joka kutsui koolle ensimmäisen kokouksen maailmankonferenssista Helsingissä. Hän myös neuvotteli heti alussa Helsingin yliopiston rehtorin kanssa sopimuksen, jolla yliopiston tilat saatiin maksutta konferenssin käyttöön. Valitettavasti Jan Rydman ja Jorma Laakkonen eivät nähneet hankkeen toteutuvan, sillä he molemmat menehtyivät vaikeaan sairauteen.
”Jorma Laakkonen oli sen alkuvaiheen hengen luoja ja käynnistäjä. Sekin on yhdistyksissä voimavara, että on niitä hengen nostattajia, sitten on kriitikkoja ja epäilijöitä, sitten innostujia ja puurtajia, jotka vievät hankkeen maaliin”, Ulla Järvi sanoo. ^[58]

Työtä tehtiin suomalaiseen tapaan perusteellisesti. Kun alettiin hioa konferenssin teemoja ja verkostoitua mahdollisten kumppanien kanssa, järjestettiin muun muassa aivoriihi. Siihen osallistui edustajia Suomen tiedetoimittajain liitosta, Heurekasta, Sitrasta, Tekesistä, valtion tiede- ja teknologianeuvostosta, Helsingin yliopistosta, Tieteellisten seurain valtuuskunnasta, Työsuojelurahastosta, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnasta ja Tulevaisuudentutkimuksen seurasta. ^[59]
”Innostusta oli, ja hyvin suomalaiskansalliseen tapaan aloitettiin otsikosta, teemoista ja muista tärkeistä asioista. Sitten mentiin nopeasti käytäntöön”, Ulla Järvi muistelee. ^[60]
Lontoon konferenssissa kesällä 2009 suomalaiset, kenialaiset ja ugandalaiset sekä yhdysvaltalaisten ja arabien yhteenliittymä kilpailivat seuraavan konferenssin järjestämisestä. Yhdysvaltalaisten ja arabien yhteenliittymä kertoi taitavasta poliittisesta teosta, kun ottaa huomioon silloin vielä käynnissä olleen Irakin sodan. Heidän ehdotuksensa voitti, ja suomalaiset hävisivät sille niukasti. Politiikka tuli mukaan myös arabikevään kautta, kun presidentti Mubarakin vastaiset mielenosoitukset alkoivat Tahririn aukiolla Kairossa tammikuun puolivälissä 2011. Yksi aktivisteista oli WFSJ:n puheenjohtaja ja konferenssin pääjärjestäjä Nadia El-Awadi. Koska oli epävarmaa, olisiko Egypti turvallinen ulkomaalaisille toimittajille seuraavana kesänä, konferenssille oli löydettävä toinen paikka. Silloin Qatar Foundation tarjoutui järjestämään konferenssin Qatarin pääkaupungissa Dohassa. Päätös oli vaikea, mutta muitakaan vaihtoehtoja ei ollut. Vielä toukokuun lopussa, kun konferenssin alkamiseen oli enää kolme viikkoa, näytti siltä että se peruutetaan. Onneksi näin ei käynyt, ja konferenssi oli lopulta yksi parhaista siihen mennessä pidetyistä. ^[61]
”Emme lyöneet hanskoja tiskiin, ja jo tunnin kuluttua päätöksestä me aloimme ideoida osallistumista seuraavaan kilpailuun. Kun meillä oli niin paljon paloa Lontooseen mennessä, saavutimme sen nopeasti takaisin”, Ulla Järvi kertaa tunnelmia tappion jälkeen. ^[62] Opittiin, että jos haluaa voittaa, ei riitä että itse uskoo siihen. On verkostoiduttava ja hankittava tukijoita, mielellään vaikutusvaltaisia. Lontoossa afrikkalaisten tiedetoimittajajärjestöjen edustajat kertoivat tukevansa suomalaisia vuoden 2013 konferenssin saamisessa Helsinkiin. Se oli hyvä alku. ^[63]
Suomalaisten työ konferenssin saamiseksi Helsinkiin jatkui, ja teemaksi nostettiin Critical questioning in the public sphere. Sillä haluttiin korostaa tiedejournalismin keskeistä roolia tieteen tulosten tulkitsemisessa ja tuomisessa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Dohan konferenssissa vaikutti siltä, että muutkin kuin afrikkalaiset luottivat suomalaisiin. Me voitimme, mutta voitto tuntui hieman laihalta, kun muita kilpailijoita ei ollut.
”Me teemme sen! Olemme luvanneet järjestää maailman parhaan tiedetoimittajakonferenssin Helsingissä vuonna 2013! Edessä on paljon työtä, mutta myös elämyksiä, joita voi kokea ehkä vain kerran elämässään. Ja näihin talkoisiin kutsumme myös teidät, hyvät jäsenet. Tällaisia tilaisuuksia ei tule eteen usein. Nyt kannattaa pyrkiä Tiedetoimittajain hallitukseen tai mukaan työryhmiin tai vain heitellä ideoita. Olemme avoimia myös kaikelle uudelle ja erilaiselle”, puheenjohtaja Raili Leino hehkutti Tiedetoimittajassa syksyllä 2011. ^[64]

Maailmankonferenssin järjestäminen oli suuri haaste Suomen tiedetoimittajain liitolle, mutta alusta alkaen uskoimme onnistuvamme. Yhdistys oli 1980-luvun lopulta alkaen vienyt jäseniään opintomatkoille eri puolille maailmaa – muun muassa Japaniin, Chileen, Venäjälle, Baltian maihin, Brittein saarille, Yhdysvaltoihin, Australiaan ja Qatariin. Se oli myös järjestänyt aktiivisesti omaa koulutustoimintaa. Kokemusta siis oli kansainvälisestä kanssakäymisestä ja koulutuksen järjestämisestä, mutta lähes tuhannen osallistujan konferenssi oli kokoluokaltaan ainutlaatuinen. Päämäärän piti olla koko ajan selvillä, ja työtä piti tehdä tavoitteellisesti ja vastuullisesti. Palkattuja henkilöitä oli eri aikoina vain neljä, minkä lisäksi liitto osti ammattimaiset konferenssipalvelut alan yritykseltä. Jäsenistön osaamista ja verkostoja opittiin hyödyntämään. Kaikkiaan tapahtuman järjestämiseen etukäteissuunnittelussa ja paikan päällä avustamisessa osallistui lähes pari sataa liiton tuhannesta jäsenestä.
”Yhdistys, joka tarjoaa jäsenilleen tämän tason koulutustilaisuuden ei ole ihan huono. Sidosryhmätyöskentelyn kannalta maailmankonferenssi oli tietysti äärettömän tärkeä. Olihan liitto ollut sitä ennenkin arvostettu ja kunnianarvoisa, mutta se vahvisti entisestään mainettamme myös lähipiirissä”, Satu Lipponen arvioi konferenssin vaikutuksia. ^[65]
Konferenssin loppuraportissa suositeltiin kotimaisen tiedeviestinnän konferenssin järjestämistä vuosittain ja Euroopan tiedetoimittajien konferenssin järjestämistä vuoden tai kahden välein. Suomen tiedetoimittajain liiton ensimmäinen vuosikonferenssi – nimeltään Älyn hyvä kaupunki – järjestettiin lokakuussa 2014, ja siitä tuli heti osa yhdistyksen syyskauden toimintaa. Tanskan tiedetoimittajien yhdistys tarttui ideaan eurooppalaisesta konferenssista, ja ensimmäinen pidettiin EUSJAn ja tanskalaisten yhteistyönä Kööpenhaminassa ESOF-tapahtuman yhteydessä kesällä 2014. ^[66]
Osallistujat ovat kiittäneet konferenssin henkeä, ohjelmaa ja järjestelyjä. ^[67] Se kertoo että onnistuimme luomaan tapahtuman, jossa puhujat ja osallistujat saattoivat kohdata toisensa muutenkin kuin kateederin yli, joka käsitteli alan keskeisiä kysymyksiä ja jossa järjestelyt toimivat. ^[68]
Toimitussihteeri Annu Kekäläinen kokosi osallistujien kokemuksista ja kertomuksista hienon paketin Tiedetoimittaja-lehden teemanumeroon 3/2013. ”Kirjoittajat kysyvät aihevalintojensa kautta, millaista journalismia, millaisin keinoin ja millaisten olosuhteiden vallitsessa tällä hetkellä tehdään ja halutaan tehdä”, Kekäläinen kirjoittaa. ^[69]
Sponsorituloilla rahoitettiin noin 150 apurahaa, joilla kutsuttiin afrikkalaisia ja itäeurooppalaisia kollegoja osallistumaan konferenssiin. Kaikki eivät valitettavasti voineet matkustaa Suomeen viisumivaikeuksien vuoksi. Yksi onnekkaista oli kenialainen John Muchangi Njiru, joka iloitsi saamastaan tuesta. ”Oli hienoa päästä Suomeen ja tavata täällä toimittajia eri puolilta maailmaa. Opin paljon, sillä tiedejournalismin taso on Euroopassa korkeampi kuin Afrikassa. Sain myös vinkkejä, kuinka vahvistaa tiedetoimittajayhdistystämme”, John Muchangi Njiru kertoi. ^[70]
Kirjoittaja on toiminut Suomen tiedetoimittajain liiton pääsihteerinä ja Tiedetoimittaja-lehden päätoimittajana sekä kustantajana ja kouluttajana. Hän kuului yhdistyksen hallitukseen vuosina 1992-2007 sekä toimi varapuheenjohtajana 1996 ja puheenjohtajana 1997-99. Nykyisin hän vapaa kirjoittaja. 30 vuodessa maailman ympäri -sarjan kolme ensimmäistä osaa on julkaistu Tiedetoimittajan numeroissa 3 ja 4/2015 ja 2/2016.
Suomen tiedetoimittajain liitto ry:n hallitukset 2006-2014
Juttusarjan osa 1: Tieteellisten toimittajien pitkä marssi järjestäytymisen puolesta
Juttusarjan osa 2: ”Kysyimme heti aluksi jäsenten näkemyksiä”
Juttusarjan osa 3: Yhdessä vai yhdessä mutta erikseen – siinä pulma

Viitteet

^[1] Esa Väliverronen, Julkinen tiede. Vastapaino, 2016, s. 7
^[2] Esa Väliverronen, Julkinen tiede. Vastapaino, 2016, s. 11
^[3] Jussi Nuorteva, Entä miten pärjäsivät tiedetoimittajat? Tiedetoimittaja, 2001, s. 2
^[4] Mikael Pentikäinen, Median muutos ja tiedejournalismi. Alustus Suomen tiedetoimittajain liiton seminaarissa Turun kirjamessuilla 4.10.2013
^[5] Aleksi Kalenius, Suomalaisten koulutusrakenteen kehitys 1970–2030. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2014:1
^[6] Esa Väliverronen, Julkinen tiede. Vastapaino, 2016, s. 12
^[7] Esa Väliverronen, Julkinen tiede. Vastapaino, 2016, s. 18-19
^[8] Vesa Niinikangas, Satu Lipposen haastattelu 15.2.2016
^[9] Vesa Niinikangas, Satu Lipposen haastattelu 15.2.2016
^[10] Ulla Järvi ja Tuukka Tammi (toim.), Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia. Vastapaino 2016
^[11] Vesa Niinikangas, Satu Lipposen haastattelu 15.2.2016
^[12] Vesa Niinikangas, Ulla Järven haastattelu 15.2.2016
^[13] Esa Väliverronen, Julkinen tiede. Vastapaino, 2016, s. 8
^[14] Raili Leino, Suomalaisilla on tieteen jano. Tiedetoimittaja 1/2009, s. 2
^[15] Suomen tiedetoimittajain liitto, hallituksen pöytäkirjat ja Vesa Niinikankaan omat muistiinpanot
^[16] Ks. artikkelisarjan kolmas osa https://www.tiedetoimittajat.fi/tiedetoimittaja/30-vuodessa-maailman-ympari-3/
^[17] Suomen tiedetoimittajain liitto, toimintakertomus vuodelta 2008
^[18] Kysely jäsenille sähköpostissa 25.10–4.11.05, vastaajia oli 27. Hallituksen seminaarin julkaisematonta tausta-aineistoa
^[19] Vesa Niinikangas, Reilun kahdeksikon yhdistys. Tiedetoimittaja 4/2012, s. 31-34
^[20] Ks. artikkelisarjan ensimmäinen osa https://www.tiedetoimittajat.fi/tiedetoimittaja/30-vuodessa-maailman-ympari-1/
^[21] Suomen tiedetoimittajat ry, toimintakertomus vuodelta 1989
^[22] Jan Rydman, Vahvat ajat edessä. Tiedetoimittaja 5/2005, s. 2
^[23] Jan Rydman, Vahvat ajat edessä. Tiedetoimittaja 5/2005, s. 2
^[24] Suomen tiedetoimittajat ry, toimintakertomus vuodelta 2005
^[25] Vesa Niinikangas, Ulla Järven haastattelu 15.2.2016
^[26] Jan Rydman, Vahvat ajat edessä. Tiedetoimittaja 5/2005, s. 2
^[27] Vesa Niinikangas, Ulla Järven haastattelu 15.2.2016
^[28] Suomen tiedetoimittajain liitto, toimintakertomukset 2007 ja 2012
^[29] Satu Lipponen, Meillä on visio!. Tiedetoimittaja 3/2013, s. 3
^[30] Suomen tiedetoimittajain liitto, toimintakertomus 2013
^[31] Verkostoituva tulevaisuus. Tiedetoimittaja 4/2013
^[32] Vesa Niinikangas, Satu Lipposen haastattelu 15.2.2016
^[33] Vesa Niinikangas, Ulla Järven haastattelu 15.2.2016
^[34] Suomen tiedetoimittajain liitto ry, hallituksen kokouksen pöytäkirja 11.11.2011 ja pääsihteeri Vesa Niinikankaan muistiinpanot
^[35] Vesa Niinikangas, Muistio Vesa Niinikankaan ja tilintarkastaja Osmo Valovirran puhelinkeskustelusta 25.11.2011. Suomen tiedetoimittajain liitto, hallituksen kokous 14.12.2011, esityslistan liite
^[36] Suomen tiedetoimittajain liiton hallituksen kokouksen pöytäkirja 14.4.2010
^[37] Jan Rydman, Vahvat ajat edessä. Tiedetoimittaja 4/2005, s. 2. Valokopiointijärjestelmästä voi lukea Kopioston sivuilta http://www.kopiosto.fi/kopiosto/teosten_kayttoluvat/valokopiointi/fi_FI/valokopiointi/
^[38] Suomen tiedetoimittajain liitto ry, hallituksen kokouksen pöytäkirja 14.10.2014
^[39] Vesa Niinikangas, Reilun kahdeksikon yhdistys. Tiedetoimittaja 4/2012, s. 31-34
^[40] Suomen tiedetoimittajain liitto, hallituksen kokous 3.10.1997
^[41] Suomen tiedetoimittajain liitto, hallituksen kokous 15.1.1998
^[42] Timo Moberg, Paul Fogelberg – pitkän linjan veteraani. Tiedetoimittaja 1/1998, s. 3
^[43] Vesa Niinikangas, Heiki Laurinolli on Vuoden tiedetoimittaja. Päivi Lehtinen ja Pertti Martiskainen saivat Tiedeviestintäpalkinnon. Tiedetoimittaja 1/2011, s. 3-4
^[44] Syksyllä 2004 siihen mennessä Tiedetoimittaja-palkinnon saaneita esiteltiin julistenäyttelyssä Turun kirjamessuilla. Palkintoluettelo löytyy osoitteesta https://www.tiedetoimittajat.fi/toiminta/palkinnot/
^[45] Vesa Niinikangas, Satu Lipposen haastattelu 15.2.2016
^[46] Suomen tiedetoimittajain liitto ry, hallituksen kokouksen pöytäkirja 22.3.2006 ja Suomen tiedetoimittajain liiton lausunto Kopiosto ry:lle valokopioinnin tekijänoikeuskorvausten tilitystä koskevaan esitykseen 27.4.2006
^[47] Suomen tiedetoimittajat ry, hallituksen kokouksen pöytäkirja 29.3.1985
^[48] Per-Edvin Persson, Tiedetoimittajat mukaan IFSEAan? Suomen tiedetoimittajat ry, Jäsentiedote 4/1987, s.2
^[49] Timo Malmi, Tiedetoimittaminen nousussa – journalismi laskussa. Tiedetoimittaja 4/1993, s. 1-2
^[50] SJCOOP – Science Journalism in Africa and the Arab world http://www.wfsj.org/sjcoop/
^[51] István Palyguai, The market for science journalism has stabilised but not grown. Barbara Drillsma (ed.), The barriers are down. EUSJA advances across Europe. Enostone & EUSJA, 2006, pp. 58-61
^[52] Hannu Heikkilä, Tiedetoimittajat ja uusi Eurooppa. Tiedetoimittajain jäsentiedote 5/1990, s. 1-2
^[53] Vesa Niinikangas, Edustajamme EUSJAssa. Tiedetoimittaja 1/2006, s. 22
^[54] Vesa Niinikangas, Satu Lipposen haastattelu 15.2.2016
^[55] Vesa Niinikangas, Satu Lipposen haastattelu 15.2.2016
^[56] Vesa Niinikangas, Satu Lipposen haastattelu 15.2.2016
^[57] Jean-Marc Fleuryn sähköpostiviesti Vesa Niinikankaalle 1.5.2007
^[58] Vesa Niinikangas, Ulla Järven haastattelu 15.2.2016
^[59] Muistio aivoriihestä Tiedetoimittajien maailmankonferenssi 2011 Suomeen. 8.12.2008
^[60] Vesa Niinikangas, Ulla Järven haastattelu 15.2.2016
^[61] WFSJ:n puheenjohtaja Nadia El-Awadin sähköpostikirjeenvaihto konferenssin taustaryhmien kanssa keväällä 2011. Kuuluin tähän sähköpostiryhmään, ja olin hyvin selvillä tapahtumista.
^[62] Vesa Niinikangas, Ulla Järven haastattelu 15.2.2016
^[63] Vesa Niinikangas, Opintoja ja kilpailua Lontoon maailmankonferenssissa. Tiedetoimittaja 2-3/2009, s. 11-12
^[64] Raili Leino, Kerran elämässä. Tiedetoimittaja 3/2011, s. 2
^[65] Vesa Niinikangas, Satu Lipposen haastattelu 15.2.2016
^[66] Vesa Niinikangas, Satu Lipponen and Minttu Hilden, Critical questioning in the public sphere. WCSJ2013 in Helsinki Final Conference Report. Finnish Association of Science Editors and Journalists 2013, p. 7
^[67] Vesa Niinikangas, Satu Lipponen and Minttu Hilden, Critical questioning in the public sphere. WCSJ2013 in Helsinki Final Conference Report. Finnish Association of Science Editors and Journalists 2013, p. 6.
^[68] Arviot on saatu konferenssin osallistujille tehdystä kyselystä.
^[69] Annu Kekäläinen, Mitä tiedetoimittaja haluaa? Tiedetoimittaja 3/2013, s. 3
^[70] Tuija Käyhkö, Verkostoitumista, virikkeitä ja virtaa työhön. Tiedetoimittaja 3/203, s. 12-13