Aleksei Naval’nyi ja epätoivon isänmaallisuus

Salla Nazarenko

”Miten Venäjällä käy?”

Venäjää tutkivalle ihmiselle esitetään usein näitä mahdottomia kysymyksiä. Tsaarinvallan piti olla ikuinen, Neuvostoliiton samaten, ja vuodesta 2000 hallinnut Vladimir Putinkin tuntuu joskus ikuiselta. Kaikki on kuitenkin joskus ohi, myös Putinin aika.

Onko Naval’nyi sitten käännekohta? Vastaan, kuten tutkijalla on tapana: kyllä ja ei.
Venäjän turvallisuuspolitiikan apulaisprofessori Katri Pynnöniemi analysoi Helsingin Sanomissa 27. tammikuuta, että Naval’nyin tapauksessa raja siitä, miten paljon saa varastaa tai loukata ihmisoikeuksia on monen venäläisen mielestä ylitetty ja regiimi on tiukassa paikassa.

Se on totta. Venäläisten kärsivällisyys on usein tuntunut loputtomalta: ruplan romahtaessa 1998, EU:n sanktioiden alkaessa 2014 ja ruplan jälleen keikahtaessa, jopa eläkereformi-mielenosoitusten aikana 2018. Jälkimmäisen aikaan tosin protestit saivat Putinin myöntymään siihen, että naisten eläkeikä nousee 55:stä 60:een aiotun 63 vuoden sijasta.

Miten Aleksei Naval’nyin murhayritystä ja pidätystä seuranneet protestit muuttivat Venäjää?
Vaikuttaa siltä, että nuoret eivät jaksa jatkuvaa kyynistä alistumista vallitseviin oloihin. ”Venäjä on liian iso maa liberaaliksi demokratiaksi” on argumentti, jonka itsekin kuulin väitöskirjaa tehdessäni. Kremlin spin doctor Vladislav Surkov keksikin jo 2006 termin ”suvereeni demokratia.” Ajatus oli, että Venäjä on erilainen kuin länsimaat, mutta Venäjän demokratia on omanlaistaan eikä Venäjän demokraattisuutta sinänsä sovi kiistää. Toisin sanoen: maa on virallisesti demokratia, mutta käytännössä upporikkaan, kansasta vieraantuneen eliitin suvereenisti hallitsema, huonosti toimiva valtio.

Naval’nyissa on kysymys ainakin sukupolvenvaihdoksesta. Keski-ikäiset ihmiset muistavat Neuvostoliiton pompöösin uhon, äkkinäisen romahduksen ja raunioista tapahtuneen nousun.
Nuoret sen sijaan seuraavat aktiivisesti aikaansa. He eivät halua ajatella, että valtion TV-kanavien ylhäältä ohjatut uutiset ja huonot reality-sarjat ovat ainoita, mitä heille on tarjolla.
Olisi kuitenkin väärin väittää, etteivät muut kuin nuoret olisi osallistuneet osallistuisi. Uutiset ovat kertoneet kaikenikäisistä protestoijista ja myös monista ensikertalaisista. Naval’nyin kohtelu pöyristytti.

Sukupolvenvaihdos tarkoittaakin lähinnä sitä, että nuorisosta puuttuu neuvostosukupolven kyynisyys ja epäluulo.

Millainen sitten on Aleksei Naval’nyi?

Venäjä-tutkija Jussi Lassila kirjoitti Naval’nyista 2013, että tämät ajatukset ovat ”käytännöllisen nationalistisia.” Tuolloin Naval’nyi vaati mm. viisumeita keskiaasialaisille – joiden halpatyövoiman varassa erityisesti isojen kaupunkien palvelu- ja rakennussektorit pyörivät.

Putinin ideat ovat alusta asti olleet isänmaallisia. Putinin mukaan ”patriotismi on ainoa mahdollinen ideologia modernissa yhteiskunnassa.” Naval’nyi puolestaan on kuorinut Putinin isänmaallisuudesta kermat. Vaikka Putinkin on puhunut korruptionvastaisesta taistelusta, hän ei elä kuten opettaa. Naval’nyi ei ole ryvettynyt, häntä ei nähdä nomenklatuuran varkaana.

Aleksei Naval’nyi ei varmasti ole maailman paras oppositiopoliitikko. Paradoksaalista kyllä ihmisoikeudet eivät ole hänen vahvin lajinsa. Vuosia sitten hän profiloitui ökykansallismielisenä, puhuen mm. ”Lopetetaan Kaukasian ruokkiminen” -mielenosoituksessa. (Tästä tilaisuudesta kuvattu Youtube-video tileineen on kadonnut Youtubesta).

Youtubesta puheen ollen; Naval’nyi on tehnyt sen, mitä poliittinen taktikko Venäjällä tekisi, käyttänyt ensin blogiaan ja sitten Youtubea. Hän operoi Youtubessa, joka kuuluu Venäjän suosituimpiin sosiaalisen median alustoihin. Venäjän opposition nousevia tähtiä voisikin katsoa tubettajien listoilta. Ja selvää on, että viestintää valvova viranomainen Roskomnadzor on jo huomauttanut, että ”Youtube sekaantuu Venäjän suvereeniteettiin.

Naval’nyi on uuden polven ihminen sikälikin, että hänellä on populistin elkeet ja puheet ja hän tietää miten mediahuomiota saa. Putinin palatsista kertova video oli lähes kahden tunnin pituinen ja hetkittäin sekava, mutta katsojia sillä on ollut miljoonia. Ja mikä tärkeintä ja pöyristyttävintä: hänet yritettiin tappaa, kyyniseen stalinistiseen tapaan. Kuten Boris Nemtsov 2015 ja Aleksei Litvinenko 2006. Venäjällä poliittiset murhat ovat osa todellisuutta. Murhayritys sinkosi Naval’nyin poliittisten marttyyrien tähtitaivaalle, ja sai ihmiset vihaisiksi.

Lisäksi Naval’nyi osuu kipupisteeseen, josta tutkija Sergei Oushakine käyttää ilmaisua ”Epätoivon isänmaallisuus”. Sergei Oushakine on Princetonin yliopiston professori, jonka oivallinen kirja Patriotism of Despair: Nation War and Loss in Russia (2009) kertoo etnografisen tutkimuksen kautta siitä, miten trauma ja uhrautuminen ovat osa Venäjän tarinaa. Isänmaa vaatii paljon. Toisen maailmansodan päättymistä juhlitaan voiton päivänä edelleen siitä huolimatta, että Neuvostoliiton menettämien sotilaiden ja siviilien määrä oli kaikilla mittareilla silmitön.

Oushakine selittää tätä muun muassa sillä, että neuvostosysteemistä puuttui kansalaisyhteiskunta tai yhteiskuntavastuu. Passiivinen kärsimys ja trauma jäivät jäljelle selittämään venäläisten kohtaloa. Trauma on myös ollut todellista ja se kertautuu. Esimerkiksi Neuvostoliiton hajotessa miljoonat ihmiset menettivät säästönsä, perheet saattoivat hajota jääden imperiumin raunioille syntyneiden valtioiden rajojen toiselle puolen ja yksilön vaikuttamismahdollisuudet omaan kohtaloonsa vaikuttivat olemattomilta. Näin kärsimyksen, trauman ja olosuhteiden sietämisen tarinat kertautuvat kollektiivisessa muistissa. Putin osui jo vuonna 2005 tähän puhumalla linjapuheessaan, että Neuvostoliiton hajoaminen oli ”viime vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi.

Naval’nyi sekä osuu tähän tarinaan – hän kärsii kansansa puolesta, että uudistaa sitä – hän toimii, ei uhriudu. Myrkytyksen jälkeenkin hän tuottaa uusia videoita. Hän taistelee pahaa vastaan. Hänestä onkin tullut on tullut politiikan synonyymi. Pystyykö hän yhdistämään Venäjän opposition ja kansalaisyhteiskunnan monet intressit ja nousemaan kaikille sopivaksi kompromissiksi on suuri kysymysmerkki. Mutta kuten toimittaja Thomas Rowley kirjoitti Open Democracy -lehdessä: politiikka on palannut Venäjälle ja Aleksei Naval’nyi on sen symboli.

Kannen kuva: Mikko Käkelä

Pääkirjoitus

Ulla Järvi: Lehdistönvapaus liukuu kahtaalle

AJATTELEMINEN ON AKATEEMINEN URA

Jaana Ahlblad: Ajattelun ajattelijat – Mielenfilosofi Pii Telakivi toivoo filosofien paluuta
Aki Petteri Lehtinen: Kirjainten kauneus – Niina Turtola tutkii typografian outouttamista

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin